Toivotuksia

Vuosi lähenee loppuaan ja olisi aika tehdä jonkinlaista välitilinpäätöstä. Kun katselee meidän blogin kuvia, ei voi muuta kuin todeta miten etuoikeutetuksi itsensä saa tuntea kun pääsee tekemään tällaista työtä. Kivassa työssä on omat riskinsä, ei hoksaa pitää rajoistaan kiinni ja välillä on ihan liikaa lautasella. Onneksi on tutut työkaverit, joiden kanssa "elämä tasaa"-asenne toimii. Saa olla sellainen varis kuin juuri sillä hetkellä tuntee olevansa.

Meidän työssä parhaita puolia ovat ihmiset, luonnollista näin humanistin näkökulmasta. Ihmiset, uudet ja vanhat tutut, sekä tietysti meidän "asiakkaat" ja kaikki se elämyksellisyys mitä hylkyihin ja kulttuuriympäristöön ylipäänsä liittyy.

Välillä tuntuu ettei meidän aikamme osaa arvostaa kulttuuriperintöä, ei osaa voimaantua sen äärellä ja tuntea omia juuriaan. Tämä on tietysti iso haaste meille, jotka yritämme tuoda erilaista näkökulmaa arkeen, tavoittelemme hyvää ja arvokasta ihmiselämää ihan kaikille.

Kuluvan vuoden aikana olen arkisen aherruksen ohella kuunnellut yliopistolla esitelmiä mm. maailman historiasta, myötätunnosta, myötäinnosta ja shamanismista. Olen lukenut monenlaista self-help-kirjallisuutta ja tullut sellaiseen tulokseen, että tärkeintä olisi opetella tuntemaan itsensä ensin. Saada omat vaikuttimet näkyviksi, ymmärtää itsensä osana kokonaisuutta ja hyväksyä ihmisenä olemisen perustarpeet. Sille pohjalle voi ryhtyä rakentamaan onnellisuutta, joka säteilee hyvällä tavalla myös muille.

Juututaan mutaan, valvotaan kesäöitä, halataan kavereita, sanotaan niitä pieniä tarpeellisia sanoja aina kuin mahdollista. Katsotaan silmiin ja muistetaan hengittää. Niin, muistetaan hengittää vatsanpohjaan asti. Muuta ei oikeastaan tarvitse osatakkaan, näin aluksi <3

Kohtasimme nämä vareksen poikaset Kokkolan reissulla napottamasta Halkokarin taistelun muistomerkin päältä. Tuolla hetkellä niihin oli helppo samaistua, odottelivat tuulen tyyntymistä, niin kuin mekin.

Pitkät varjot

Kaksi päivää tiiviissä neukkarissa opiskelemassa fotogrammetriaa on hurahtanut nopeasti. Ihan valtavasti on tullut uutta oppia, mutta käsitys myös meidän työn merkityksellisyydestä on noussut pintaan. Viime kesän Jussarön testaukset ovat todella arvokkaita ja Pasin antamat opit Tvärminnessä kantavat hyvin pitkälle. Kehitystyötä täytyy ehdottomasti jatkaa vielä Nikon kanssa, esittelin hänen tekemiä malleja opeille ja sain hyviä vinkkejä miten ratkaista joitakin ongelmia.


On kuitenkin eri asia tehdä fotogrammetriaa kirkkaissa ja lämpimissä vesissä verrattuna meidän olosuhteisiin. Silti kirkkaan vesien arkeologeilta voi myös oppia paljon työprosesseista ja mikä tärkeintä, kaikkien ei tarvitse toistaa samoja mogia. Nyt ei puhuta ainoastaan fotogrammetrian kehityksestä, aussi-arkeologi esitteli mallinnuksia jotka oli tehty mudassa lepäävistä hylyistä ja sankaritarina kertoi miten he olivat juuttuneet mutaan reisiä myöten. En sitten kehdannut kysyä mikseivät käyttäneet kopteria :-)
Tänään oli päällekkäistäkin ohjelmaa. Olen ICOMOSin vedenalaisasioiden Suomen edustaja ja kansainvälisen asiantuntijaorganisaation kokous oli samaan aikaan fotogrammetrisen kurssin kanssa. Sain anteeksi poissaoloni, sillä kävin moikkaamassa kokoustajia ja osallistuin ICUCHin 25 vuotis-juhlallisuuksiin. Super hauskoja tyyppejä, ihanaa kun mukana on myös pioneeri-sukupolven edustajia, sillä heillä on yleensä parhaimmat jutut. Ai niin, virittelin vaihto-ohjelmaa kanadalaisten kanssa. Heidän fokus on nyt arktisilla alueilla joten voisimme hyvin jakaa kokemuksia kylmissä vesien tutkimussukelluksesta. Tällaisina päivinä sitä taas rakastaa omaa työtään to-del-la paljon!

Australiassa riittää monenlaista ihmeteltävää. Ensimmäisellä kauppareissulla otin kuvan Villestä ottamasta kuvaa ja ihmettelin pitkää varjoa.

Ensimmäisen päivän opet Kevin ja Pat.

Harjoittelimme esineiden mosaiikkikuvausta.

Kuvankäsittelyllä saa aikaiseksi vaikka käsinpiirretyn näköisiä piirustuksia.

Toisen päivän ope tuli Japanista ja tottelee lempinimeä Kota.

Pat on vedenalaiskuvauksen pioneereja. Nyt 44 vuotta aikaisemmin otetut kuvat ovat saaneet uuden elämän fotogrammetrian avulla. 

ICUCH täytti 25 vuotta ja pääsin osallistumaan juhliin. Hyvin ovat asiat edistyneet neljännesvuosisadassa, mutta paljon on vielä tehtävää. Suomen pitäisi ratifioida UNESCOn vedenalaista kulttuuriperintöä koskeva yleissopimus!

Tässä vielä muutama fiilistelykuva Albrahos- saarten retkeltä. Villellä on hymy herkässä.

Kalle poseeraa paalun kanssa.

Meidän planeetta on vaan niin äärettömän monimuotoinen ja kauneus ottaa sieluun saakka. Latautukaa te pimeydessä vaeltajat, kohta meilläkin on taas kesä <3

Australian auringon alla

Joskus maailmanluokan kongressit (IKUWA6) ymmärretään järjestää toisella puolella maapalloa ja tulee mahdollisuus toteuttaa lapsuuden haave. Tällä kertaa koko tiimimme ei päässyt matkaan, minunkin reissua varten tarvittiin kaksi apurahaa ja osastonjohtajan suostumus. Täällä sitä nyt ollaan, Fremantlessa, lounaisessa Australiassa. Sain matkaseuraksi Kalle Virtasen ja Ville Peltokorven eli Suomen edustus on kunnossa. Kongressin ensimmäinen virallinen ohjelmapäivä on ohi ja nyt jaan kanssanne vähän iloa ja valoa. Enjoy!
Minna

Innokas osallistujasakki parveilee koneiden ympärillä.

Kuvan tekstit esittelevät kohteemme Albrohos saaret, 70 km mantereesta merellepäin.

Tällainen kone.

Sitten vaan ilmaa siipien alle ja menoksi.

 

Bongailimme hylkysaitteja koneesta. Kuuluisin oli Batavia, sen jäännökset näimme tosin eilen jo museossa, meressä on jäljellä pelkkä kuoppa.

Siellä sitä riuttaa näkyy ja sinnehän sitä piti mennä, hitsit kun ei tullut gopro mukaan. Oli nääs aika nättiä! Violetteja ja vaaleanpunaisia sormikoralleja joiden pinnalla aurinko välkkyi aaltojen tahdissa. Luulin tulleeni discoon, kalaparvet olivat todella massiivisia. Hienoa että jossain on vielä näin hyvin säilyneitä riuttoja.

Aussikollegalta kuoritaan iho kasvoista kerran vuodessa. Ei se kuulemma satu ja on "better than dying". Aurinko ei näillä leveysasteilla ole ystävä. Kuvassa myös kalasääsken hylätty pesä joka on rakennettu monenlaisesta meriroskasta.

Palatessamme koneelle huomasin rantavedessä leikkivän delfiinin. Saksalainen kollega hyppäsi uimaan sen kaveriksi ja sai intiaaninimen "She who swims with the dolphins". Tässä kuvassa delffaria ei näy, kuvasin kännykällä videolle koko shown :-)


Huomenna jatkamme 3D fotogrammetria workshopin merkeissä :-)

Mutapainia ja mallinnusta

Hylyt voivat piileksiä mielenkiintoisissa paikoissa. Saimme jo vuosi sitten ilmoituksen Vanhankaupunginlahdelta jossa matala vesi oli paljastanut osan puisesta laivasta. Riikka ja Päivi kävivät kertaalleen tarkastusmatkalla syksyllä 2015. Tuolloin meri oli juuri noussut ja hylky tavoitettiin vain soutamalla. Matala mutainen vesi esti tarkempien havaintojen tekemisen. Hylky jäi arvoitukseksi.

Hylyn ilmoittaja ja kummisetä Eero, otti uudelleen yhteyttä kun merivesi heilahti alas taas syksyllä. Päätimme Päivin kanssa perjantaina iltapäivällä maanantaiaamun retkestä, jos vesi vain olisi edelleen puoli metriä tavallista alempana. Aikataulu sopi myös Eerolle, siispä lupahakemukset ympäristöviranomaisille ja suuntana rantaruovikko.

Pysähdyimme lintutornin läheiselle levähdyspaikalle. Siellä oli penkki, joka näytti kuivalta, mutta istahtaessani siihen vaihtamaan pelastautumispukua päälleni, huomasin syksyn kosteuden. En ehtinyt varoittaa Päiviä, hän istahti samalle märälle penkille. ”Kannattaisi varmaankin laittaa pelastautumispuku päälle.” ”Pärjään kyllä näillä saappailla, varret ylettyvät lähes polviin.”

Kiipesimme lintutorniin ja etsimme hylkyä ensin Eeron kiikareilla. Hänen tarkat silmät löysivät hylyn nopeasti. Siellähän se oli, selkeästi liikkunut ainakin parikymmentä metriä edelliskerrasta. Liukunut mudan pinnalla aaltojen ja jään viemänä. Rantaruovikossa voi tapahtua kummia!

Hylkybongausta :-D

Shh, siellä se on!

Maanantaina oli kuitenkin vesi poissa ja tutkailimme kiikareilla kärsivällisesti odottavaa hylkyä. Eero suunnitteli reittiä, tuolta kiertämällä muta kannattelee meitä parhaiten. ”Viimeiset metrit ovat hankalimmat, muta on vielä niin vetistä ja upottavaa.” ”Onko teillä lumikenkiä?” Valitettavasti ne eivät kuulu meidän vakiovarusteisiin. Nyt niitä olisi tarvittu!

Eipä hätää, saimme seuraamme kuvauskopterin. Kesähessumme Jesse Jokinen on ammattikuvaaja ja innostui hankkimaan kopterin. Tilasimme hänet paikalle testaamaan, miten kuvaus onnistuisi tällä rantaruovikolla. Jesseä ei tarvinnut paljoa houkutella, kuvaavalle venemiehelle hylytkin ovat kiehtovia.

Jesse virittelee kopteria käyttökuntoon.

Kopterikuvaus soveltuu hyvin tällaisiin ruovikkoalueisiin.

Eero piteli aitaa alhaalla, ei ole ollut kyyttöjä moneen vuoteen. Ei se mitään, oli meidän vuoro kirmata Päivin kanssa rantaniitylle Eeron perään. Muta hyllyi jokaisen askeleen alla. Pitää kävellä hitaasti, mutta nopeasti ja jalat harallaan. Pysähtyä ei saa! Saavuimme hylyn lähelle, Päivi innostui kuvaamaan harvinaista hylkynäkymää ja unohti kävellä.

Hitaasti mutta nopeasti :-)

Nopea skaalatikun viritys.

Muta ulottui jo lähes polviin. Nopeasti, nopeasti- kannusti Eero. Tilanteen epätoivoisuus, ihminen vastaan muta, Päivin kiljahdukset ja mudan slurp-äänet saivat tilanteen vakavuuden väistymään. Oli ihanihan pakko nauraa, vaikkei se tietysti ollut reilua. Onneksi Eero herrasmiehenä auttoi Päivin saappaat irti mudasta. Taistelu ”Päivi vs. Muta” päättyi 1-0 Päiville!

IIK, jumissa!

Eero apuun!

Voittajaolo!

Jäimme pohtimaan, olisiko ollut parempi juuttua pelastautumispuku päällä? Olisiko siinä päässyt tekemään mutapainimaisia kokovartaloliikkeitä? Meriarkeologia ei varsinaisesti ole mikään yleisölaji, mutta siinä olisi ollut jo showpainin aineksia!

Smurffit lennättää kopteria.

Kopteri kuvaa hylkyä.

Polun vahvistusta.

Perinteistä mittaamista, tosin yleensä ei seisota hylyn päällä...

Päivän päätteeksi totesimme kopterimateriaalin olevan loistavaa mallinnusharjoitusainesta viikonlopun kurssille. Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistys (STOY) järjesti Tvärminnessä 3D koulutuksen, johon autoilimme perjantaina iltapäivästä.

Kesän vuokrapaku on vaihtunut firman tila-autoon. Meinaa olla vähän ahdasta!

Olen varmaankin aikaisemminkin hehkuttanut fotogrammetrian kehitystä. Siitä on tullut piilossa pesivien hylkyjen paljastuskeino. Kuvamateriaalin perusteella pystytään mallintamaan kokonaisia hylkyjä, joita ei koskaan saa yhdellä kertaa näkyviin vedenalaisten olosuhteiden vuoksi. Tällä on valtavan suuri merkitys tutkimuksen lisäksi myös hylkyjen suojelulle, enää veden kätköissä ei voi touhuilla ilman, etteikö muu maailma saisi tietää siitä!

Opettajana kurssilla toimi tekniikkasukelluskouluttaja Pasi Lammi ja tupa oli jo lähes täynnä tietokoneisiinsa keskittyviä sukellus-nörttejä kun saavuimme paikalle. Harvoin näkee niin motivoitunutta porukkaa. STOY kokoaa yhteen pääasiassa meribiologeja, -arkeologeja ja -geologeja, tajusimme Riikan kanssa meidän tutkimussukelluskurssista olevan jo 20 vuotta. Iloisesti alkuperäinen sukellusopemme Jouni Leinikki oli vielä aktiivisesti touhuamassa STOY:n puhiksen roolissa. Viikonlopuksi liikkeelle oli lähtenyt valiojoukko meribiologeja ja vielä setäkaarti Meriarkeologisesta seurasta, ihan paras porukka!

Tyytyväinen Pasi-opska laiturilla haukkaamassa happea.

Lauantaina kävimme kuvaamassa Joskärin hylkyä mallinnusta varten. Saimme lainaan Cemolta uskomattoman hyvät valot ja pääsin Riikan valonaiseksi. Olimme jo kesällä Jussarössä tulleet siihen tulokseen, että kuvaamisessa kriittistä on valaiseminen ja meidän olemassa olevilla lampuilla ei tulisi kuin sutta ja sekundaa. Näin yhden käyttökokemuksen perusteella sanoisisin, että tosiaan, ero on kuin yöllä ja päivällä. Nyt kun vielä oppisi mistä suunnasta kannattaa hylkyläistä valaista, jotta tulisi paras lopputuote.

Cemo esittelee kuvauskalustoa.



Juhon sukeltimet, noilla voisi mennä jo vaikka kuuhun :-)



Ensimmäinen erä sukeltajia kohti Joskärin hylkyä.

Päivillä oli harvinainen tilaisuus sukeltaa biologiaan suuntautuneen puolisonsa Larin kanssa. Valomiehenä toiminut Lari tosin hävisi välillä kalojen perään :-)



Riikka valmistautuu kuvaamaan.

Punaliivinen Jouni kipparoi tukialusta vanhasta tottumuksesta.

Pasi oli ylihyvä ope, maailman kärsivällisin ja ystävällisin. Vielä puolenyön jälkeenkin hän jaksoi kärsivällisesti opastaa innokasta joukkiotamme. Luokassa oli hyvin kollegiaalinen tunnelma, kaikki olivat avuksi toisilleen. Päivin tietokoneenkin pelasti Ari, joka nopeasti käänsi punaviiniä nauttineen näppäimistön ylösalaisin. Mallin prosessointi saattoi jatkua keskeytyksettä!

Tässä Vanhankaupunginlahden hylky erottuu jo prosessin aikana.

Hylystä oli jäljellä pohjaosa. Köli oli jäänyt jumiin johonkin toisaalle mutaan, jäljellä oli neljä pohjatukkia ja viisi kerrosta laitalankkuja molemmin puolin. Hylyn vieressä erottuvat Päivi vs. Muta taistelutantereen jäljet :-D Otimme hylystä puulajinäytteet. Sen ikä taitaa jäädäkin arvoitukseksi!



http://pashi.net/museolle/vanhankaupunginlahti.mp4

Linkistä aukeaa Pasin tekemä animaatio, enjoy!

Välillä syötiin ja saunottiin, sitten taas nörtteiltiin. Näissä aikuisten LANeissa oli oppimiskäyrä hyvin korkealla, samalla oli myös iloista ja nauravaista, paras tapa oppia uutta rennossa ilmapiirissä. Iso kiitos Juskulle käytännön järjestelyistä, STOYn hallitukselle, Tvärminnen infralle, muille kurssilaisille ja tietysti vielä lopuksi halaus Pasille! Higget jatkavat mallien tusaamista ahkerasti J

Syksyinen Tvärminnen eläintieteellinen asema on iltavalossa erittäin tunnelmallinen.

Minna

Tohmajärvi-gate

 Riikka ja  Päivi virittämässä kuvauskalustoa Salmilammella. Kuva Juuso Koskinen, Museovirasto.

Salmilammen pohjassa lepää mm. lautan jäännökset. Kuva Päivi Jantunen, Museovirasto.

Karhunpäiseksi toteemipaaluksi raportoitu puunrunko on selkeästi työstetty, mutta se kuitenkin liittyy alueen metsätöihin todennäköisimmin kuin uskonnollisiin rituaaleihin.  Salmilammessa on useampia samanlaisia puunrunkoja, joiden ikä on edelleen arvoitus. Puun vierellä Riikka Alvik ja Päivi Jantunen. Kuva Juuso Koskinen, Museovirasto.

SEURAA VIRALLINEN TIEDOTE

15.9.2016

 Tohmajärven vedenalainen mysteeri ei vielä ratkennut

Museoviraston meriarkeologit tarkastivat tällä viikolla Tohmajärven Salmilammesta ja Sirrilammesta tehdyt vedenalaiset löydöt, joiden on puunäytteiden ajoitustulosten perusteella oletettu olevan jopa noin 2500 vuotta vanhoja. Nyt tehdyissä tutkimuksissa todettiin, että lammissa on varsin paljon jälkiä ihmistoiminnasta. Ne ovat silmämääräisiin havaintoihin ja paikallisilta saatuihin tietoihin perustuen eri-ikäisiä ja pitkän ajan kuluessa kertyneitä. Osassa puisista rakenteista on selkeästi sahan jälkiä, joten ne ovat todennäköisesti melko nuoria. Tarkastuksessa havaittiin myös sukeltajien aiemmin löytämä ruuhi sekä lautaksi tulkittu rakenne, jotka ovat mielenkiintoisia alueen käytön historian kannalta.

Lammet ovat varsin vaikuttavia harjujen ympäröimiä suppalampia, joiden rannat ovat hyvin matalia ja upottavia ja jotka syvenevät varsin jyrkästi. Kelluvat turvelautat vaikuttavat luontaisilta, mutta niiden välille asetetut riu’ut ovat todennäköisesti ihmisten asettamia. Sahattujen puunrunkojen seassa on runsaasti lampeen kaatuneita puita, joiden oksat ovat kuluneet hyvin teräviksi ja tekevät sukeltamisesta haastavaa. Kaikki havaitut jäänteet ovat puuta, ainoastaan sammalikkoon unohtuneessa puuveneessä on havaittavissa rautanauloja. Tämän limisaumaisen puuveneen päälle on aikojen kuluessa kasvanut sammalkerros.

Vihje johdatti löytöpaikan jäljille

Museovirasto sai vuonna 2012 Helsingin Urheilusukeltajilta ilmoituksen Tohmajärvellä sijaitsevasta Salmilammen löytöpaikasta. Tuolloin löytäjäryhmä raportoi vihjetiedon perusteella paikantamansa yksipuisen ruuhen. Lammessa oli runsaasti myös erilaista puumateriaalia, joka vaikutti jääneen paikoilleen ihmisen toiminnan seurauksena. Löytäjäryhmän Kai Kaartinen kertoi Museovirastolle havainneensa lammessa myös mahdollisen karhunpäisen toteemipaalun, kelluvia saaria ja kalapadoksi tulkitun rakenteen. Museovirasto myönsi löytäjille tutkimusluvan vuonna 2015.

Elokuussa 2016 Tohmajärvi nousi otsikoihin, kun helsinkiläinen sukellusseura H2O avusti löytäjiä lampien kartoittamisessa meriarkeologi Harry Alopaeuksen johdolla. Löytäjäryhmä oli tehnyt Salmilammesta ja sen läheisestä Sirrilammesta useita kiinnostavia havaintoja, joita elokuussa videokuvattiin ja mallinnettiin.

Ajoitusnäytteiden ikäeroa ei ole vielä pystytty selventämään

Myös löytäjäryhmän ottamien ajoitusnäytteiden tulokset valmistuivat Uppsalan yliopistosta. Oletetusta kalapadosta ajoitettiin kaksi puunäytettä, mutta tulokset olivat ristiriitaiset. Ensimmäinen puunäyte oli 2471 +/- 28 vuotta ja toinen näyte 185 +/- 26 vuotta. Toistaiseksi ajoitusnäytteiden ikäeroa ei ole pystytty selventämään ja sen vuoksi Museovirasto päätti tehdä tarkastusmatkan Tohmajärvelle.

Museovirasto teki tarkastusmatkan 13.-15.9.2016. Kenttätöihin osallistuivat vedenalaiseen arkeologiaan erikoistunut työryhmä intendentti Riikka Alvik ja apulaistutkija Päivi Jantunen sekä Itä- ja Pohjois-Suomen vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelusta vastaava intendentti Sallamaria Tikkanen ja esihistoriallisiin suolöytöihin erikoistuva museoharjoittelija Juuso Koskinen.

Seuraa epävirallinen vuodatus:

Olin kovin innoissani lähdössä Tohmajärvelle, mutta pääsin vain Pasilaan asti jonne ajoimme poimimaan Riikkaa junalta. Siellä Riikka ja Päivi yhteistuumin lempeästi totesivat että nyt Minna lekuriin ja jos olet terve, voit tulla junalla perässä. No en ollut terve, poskiontelot vaivasivat ja lääkäri määräsi lepoa. Niinpä olen tyytynyt seuraamaan tiimiläisten seikkailuja pääkonttorilta käsin. Kun yksi on joukosta poissa, nousee toisten työmäärä ja jostain sitten tingitään- nyt kentältä ei ole ehditty kirjoittamaan blogia. Ehkä saamme ensi viikolla Riikan ja Päivin avautumaan lisää Tohmajärvi-Gatesta, kiinnostava se on edelleen :-)

Minna

 

Pellinkiläinen hylky

Lomalta palaaminen on kivaankin hommaan joskus vähän työlästä. Taas pitää nostaa kierrokset inter-galaktiseen matkanopeuteen ja ravistua irti reggae-biitistä, joka on noussut päällimmäiseksi korvamadoksi vapaiden aikana.
Saimme taas pakettiauton alle ja Suomi popin soidessa suuntasimme ensimmäisellä kenttäkeikalle kohti Porvoota ja Pellinkiä. Kun kurvasimme Hissunkissun -nimisen tienhaaran ohi, annoin samalla puhelinhaastattelua Iltasanomiin. Viikon skuupiksi oli noussut Tohmajärven muinaislöydöt ja silloin ei kysytä paikkaa mistä lausuntoja annetaan. Tohmajärvi on meillä tarkastuskohteena syyskuussa joten hirveästi ei ollut uutta annettavaa jo julkaistuihin tietoihin. Viimeiseksi paikalla on käynyt sukellusseura H2O:n meriarkeologiajaosto ja heidän havaintonsa löytyvät täältä: http://www.h2ory.fi/vedenalaista-arkeologiaa-tohmajarvella-taustatietoja-17-8-2016/.
Katse takaisin tiehen ja serpentiinimäinen matka jatkui, pian hurautettiin lossiin ja oltiin Pellingissä. Huokailimme kilpaa ajaessamme toinen toistaan ihanimpien pihapiirien läpi. Saaressa asuu ympärivuotisesti ihmisiä parisen sataa ja olimme matkalla tapaamaan heistä yhtä, Annikaa. Hänellä oli laiturin uusiminen käynnissä ja halusimme tarkastaa miten meidän rekisterissä ollut hylky vaikuttaisi rakennustyöhön.

Annika, Geyrir ja Minna tutkailevat Vrakbergetiä. Kuva Päivi Jantunen, Museovirasto.

Sateinen päivä väistyi kun arvioimme työmaata. Katselimme hylkyaluetta komean kallion päältä jolle paikalliset olivat antaneet nimen Vrakberget. Hylyn paikkatieto osuikin aivan sen edustalle. Annika muisteli miten sukellusseura Mureena oli käynyt paikalla sukeltamassa vuonna 1976 ja hän oli isoäitinsä kanssa seurannut sukeltajia samaiselta kalliolta.
Hylkyilmoituksen oli tehnyt kuitenkin Matias Laitinen, Pekka Paanasalo ja Markku Luoto vuonna 1996 ja kyseisen tiimin jäljiltä tiesimme että paperi oli pelkkää faktaa. Olisi kiinnostavaa nähdä miten hylkyalue oli muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana ja mahtuisivatko uusi laituri ja hylky sopuisasti samaan lahteen.

 

Terrieri-täti Riikka valmiina pulahdukseen. Kuva Minna Koivikko, Museovirasto.

 

Päivi valmiina lähtöön. Kuva Minna Koivikko, Museovirasto.

 

Maskit asetellaan rantakivillä istuksien. Kuva Minna Koivikko, Museovirasto.

Annika lupasi lähteä soutamaan, joten meille alkoi muotoutua toimintasuunnitelma. Riikka ja Päivi vetivät sukeltimet päälle ja avustimme heitä Annikan kanssa soutuveneellä. Hylky paikantuikin todella nopeasti, mutta sukeltajien pintautuessa hakemaan kameraa, ehti paikkatieto hävitä niin että seurasi tovi ristiin rastiin sukeltelua. Onneksi ehdimme napata koordinaatit. Soudimme veneen takaisin oikeaan kohtaan, laskimme varovasti keltaisen korin merkiksi sukeltajille ja kuvausdokumentointi saattoi alkaa. Terrierimäiset tädit eivät malttaneet lopettaa kerran aloitettuaan ja sukelluksen kokonaiskestoajaksi tuli lähes kaksi tuntia.

Hylky oli hyvin pitkälle samassa kunnossa kun sen ilmoitustiedot antoivat ymmärtää. Varsinainen 3D-palapeli limilaitaisesta laivasta, joka saattaa olla paikallista perua. Hylystä oli aiemmin nostettu materiaalia josta oli valmistettu mm. pöytä. Vanha saaristolaisperinne on ollut kierrättää myös käyttökelpoista hylkymateriaalia kunnes muinaismuistolaki ryhtyi suojelemaan jäännöksiä muistoina menneistä ajoista. Tämä muisto mahtuu hyvin samalle lahdelle tulevan laiturin kanssa.

Emme olisi raaskineet lähteä pois laisinkaan. Annikan pihapiiri oli kuin sadusta ja aurinko paistoi lämmittävästi kun pidimme sukelluksen jälkeen lounashetkeä ulkosalla.

Riikka esittelee Annikalle kuvaamaansa materiaalia. Kuva Minna Koivikko, Museovirasto.

Olimme hyvin tyytyväisiä päivän kuvamateriaaliin ja ylipäänsä koko päivään. Paluumatkalla lossissa pääsimme kuitenkin kokemaan yhden nolon hetken. Virkakännykkä soi taas ja annoin seuraavalle lehdelle puhelinhaastattelua Tohmajärvi-casesta. Kesken juttelun saavuimme jo vastarannalle. Pakussa oli mennyt jokin suojalukitus päälle ja se kieltäytyi lähtemästä käyntiin! Siinä ehti jo koko lossi tyhjentyä ja toimittaja kuunnella tovin autonkäynnistyskomento-mantroja ennen kuin älyauto ymmärsi että nyt on oikeasti mentävä eikä mietittävä!
Loppu hyvin kaikki hyvin, Tohmajärvestä kuulette lisää syyskuun puolivälissä kun pääsemme seikkailulle itäiseen Suomeen.
Pannaan toviksi taas rennompi korvamato soimaan eli hauskaa viikonloppua
Minna