Villi vuosi 2023

 Meidän yhtenäiskulttuuri on jäänyt koronatoimien jalkoihin, sillä enää ei arkisin kammeta itseämme samaan työhuoneeseen päiväksi. Ehkä vasta muutaman vuoden päästä ymmärretään mitä kaikkea uudet etätyöskentelytavat ovat muuttaneet, ja mitä se on tehnyt työilmapiirille, hyvinvoinnille ja saavutuksille. Tämä epävirallinen vuosikertomus tulee siten Veteen vajonneet- projektin näkökulmasta, mitä kaikkea hankkeessa ehtikään tapahtua kalenterivuoden 2023 aikana. Ajan hengen mukaisesti kirjoitan tätä kotoa käsin, en tosin ole nyt etätöissä, vaan jälleen kerran muodikkaasti koronassa ja toipilasvaiheessa tylsistymässä hengiltä eli selkeästi jo paranemaan päin.

Suomenlinnan hoitokunta järjesti yhteistyökumppanin roolissa Veteen vajonneet- projektille tilat. Kuva Minna Koivikko.

Kertauksena vielä, mikä oikein on ”Veteen vajonneet, Ruotsin laivaston hylyt Suomenlinnan kulttuuriperintönä”? Puhumme siis Tukholman yliopiston tutkimusohjelmaan kuuluvasta Suomen kuusivuotisesta osaprojektista. Päävastuu on Museovirastolla ja yhteistyökumppaneina toimivat Suomenlinnan hoitokunta, Ehrensvärd seura, Viaporin telakkayhdistys, Suomen meriarkeologinen seura, Helsingin yliopisto ja Suomen kansallismuseo. Projektissa on kokoaikaisesti yksi ihminen eli allekirjoittanut projektipäällikön saappaissa, vastuuta kantaa myös esihenkilön asemassa Petri Halinen, projektin omistajana. Toistaiseksi projekti on työllistänyt määräaikaisesti yhden Jessen, korkeakouluharjoittelijan, kolme tutkijaa, yhden apulaistutkijan, sekä eri asiantuntijoita ja osallistanut opiskelijoita sekä vapaaehtoisia sukeltajia, puhumattakaan Museoviraston ja Suomen kansallismuseon henkilökunnasta eli konservaattoreista, meriarkeologitiimistä, esimiehistä ja henkilöstö- ja talouspuolen ihmisistä. Hankkeella on siis moninaiset vaikutukset! (https://www.meriarkeologia.fi/fi/tutkimus/veteen-vajonneet)

Tutkimuskysymys liittyy Suomen sotaan, ja sen jälkimaininkeihin- mitä tapahtui Saaristolaivaston aluksille, jotka jäivät Viaporin linnoitukseen sen siirtyessä venäläisille vuonna 1808? Kuningas Kustaa IV Aadolf oli antanut käskyn ennemmin polttaa kuin luovuttaa alukset, mutta tätä ei koskaan toteutettu ja niinpä tutkittavanamme on kysymys luovutettujen alusten biografioista. Puhutaan, että osa laivoista olisi osallistunut Suomen sotaan venäläisten riveissä, osa olisi palanut ja osa viety jokilaivoiksi Pietariin. Sodan sumukin peittää alusten kohtaloita, selvitettävää siis riittää!

Meriarkeologian kautta lähestymme kysymystä tutkimalla liittyvätkö Suomenlinnan ympäristön puulaivojen hylyt tähän tapahtumaan. On ymmärrettävää, että siitä saa näin vain vaillinaisen kuvan, olivathan alukset vesikulkuneuvoja, eikä niiden kohtalo välttämättä ole ollut päätyä kotivesien pohjiin, kun meri on avoin liikkua eri suuntiin. Arkeologinen lähestymistapa ei siis riitä, vaan tarvittiin myös arkistotutkimusta.

 ”Merisalissa” onnistuu mm. hylkyjen katselu VR-laseilla. Tutustumassa mm. AMPS-säätiön perustajat Merja (vas) ja Antero Parma (lasit päällä). Kuvat Minna Koivikko.

Alun perin historioitsija Magdalena af Hällström otti haastepallon vastaan ja lupasi tutkia, mitä Ruotsin arkistoista selviää Saaristolaivaston loppuvaiheista. Oscar Nikulan väitöstutkimus vuodelta 1933 on perinpohjainen selvitys Saaristolaivaston Viaporin eskaaderista 1756-1791, mutta viimeiset 17 vuotta ovat vailla tarkkaa tutkittua tietoa. Avoimeksi jäi vielä tärkeä kysymys, mitä venäläislähteet voisivat kertoa aluksista uuden isännän palveluksessa?

Se osoittautuikin haastavaksi asiaksi, sillä naapurivaltiomme aloittaman sodan vuoksi  tuli venäläisarkistoihin vierailusta mahdotonta. Onneksi Kansallisarkisto oli juuri skannauttanut Viaporiin liittyvää aineistoa ja onneksi meillä on Jyrki Paaskoski, jolla vanhojen venäjänkielisten asiakirjojen tulkinta onnistuu ihailtavan helposti. Sekä Magdis että Jyrki jatkavat selvitystyötä kunnon salapoliisimaiseen tapaan iloiten jokaisesta johtolangasta! Tuloksista kuulemme myöhemmin.

Edistyäkseen tutkimus tarvitsee tietysti rahaa. Riksbankenin juhlarahasto Ruotsista toimii hankkeen päärahoittajana, Museovirasto pitää huolen projektipäälliköstä 25% osuudella. Loppu rahoitus tulee eri säätiöiltä. Useampana vuonna hanketta ovat tukeneet Weisell säätiö ja Svenska Kulturfonden. Vuoden 2023 tärkeä lisäpanostus tuli Antero ja Merja Parman säätiöltä, jonka tuki mahdollisti Sami Brchiskyn rekrytoimisen hankkeeseen. Olen kaikesta tästä projektin saamasta tuesta vilpittömän kiitollinen. Projektissa ei ainoastaan etsitä vastausta tutkimuskysymyksiin, vaan myös kerrytetään osaamista, kehitetään menetelmiä ja jaetaan tietoa. Heitetään niitä kiviä veteen joista lähtee renkaat etenemään, vaikutetaan ja verkostoidutaan.

Edistyäkseen tutkimus tarvitsee myös ohjausta, kannustusta ja tukea. Tätä roolia toteuttaa erityisesti projektin ohjausryhmä, jossa ovat edustettuina kaikki yhteistyökumppanit ja osa rahoittajista. Vuosi 2023 alkoikin tammikuussa kokoontumisella, jossa käytiin läpi projektin kuulumiset edelliseltä vuodelta ja suunnitelmat tulevalle vuodelle. Aika on rajallista ja välillä asioiden priorisoiminen ja fokusoiminen on työlästä. Tapaamisesta jäi erityisesti mieleeni Suomenlinnan hoitokunnan johtajan Ilari Kurrin kommentti ”ei tällä projektilla Suomi-Ruotsi maaottelua ratkaista” ja jotenkin kummasti se vapautti itseni vertailemasta saavutuksia ruotsalaiskollegoihin, joiden puitteet ovat kovin erilaiset. On parempi mennä omaa latua, joka tällä alalla tarkoittaa reitin tekemistä umpihankeen.

 

Kannustukseksi voi myös katsoa Sukeltajaliiton valinnan, sillä yllättäen he nimittivät minut Vuoden sukeltajaksi 2022. Se sattui sopivasti vielä sukeltajaurani 30 vuotiseen merkkipaaluun. Tuntuu hassulta ajatella, että olen viihtynyt veden alla jo niin kauan. Kiertävä pysti ojennettiin minulle Diving for Science tapahtumassa, jossa Sukeltajaliitto oli pääjärjestäjänä yhteistyössä Meriarkeologisen seuran kanssa. Se oli kaksipäiväinen seminaari Suomenlinnassa, jossa kuultiin useita tärkeitä puheenvuoroja vedenalaisesta tutkimuksesta ja kansalaistieteen roolista.

Meriarkeologiassa meillä on ymmärrys erityisesti vapaa-aikaansa käyttävien ihmisten omistautumisesta hylkyjen tutkimiseen. Oli kiinnostavaa kuulla myös mm. Saimaannorpan suojelutyöhön liittyvästä toiminnasta. Uskon että pitkäaikainen sitoutuminen on kaikista palkitsevinta omien arvojen ja kiinnostuksen mukaisessa harrastuksessa. Joskus sukeltaminen muuttuu myös elämäntyöksi. Se on tuonut myös vuosikymmenien mittaisia ystävyyksiä ihanien tyyppien kanssa ja antaa jatkuvasti mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin. Humanistille tämä on tietysti hyvin oleellista.

Tieteellisen sukeltamisen parissa jatkettiin huhtikuussa Ranskan Bretagnessa, kun Roscoffin biologisella tutkimusasemalla järjestettiin European Scientific Diving Conference eli ESDC7 tapahtuma, jota oli jouduttu siirtämään useasti. Tämän sarjan konferensseissa dominoivat luonnontieteelliset esitykset, mutta olen useasti onnistunut saamaan mukaan myös arkeologisen esitelmäni Suomesta ja niin kävi nytkin. Yhden keynote puheenvuoron piti tuttu ranskalainen kollega Nicolas Bigourdan, joka on palannut juurilleen toimittuaan aiemmin Australiassa. Ranskan meriarkeologiasta voi moni maa ottaa oppia, esitelmän lähestymistapa olikin hyvin pitkälle tutkimushistoriallinen.

        Laskuvesi muuttaa maisemaa, Roscoff kuvattuna läheiseltä luonnonsuojelualueelta. Kuva Minna Koivikko.

Suomen tutkimussukellusohjausyhdistyksen eli STOY:n pitkäaikainen puheenjohtaja Jouni Leinikki oli toinen osallistuja Suomesta. STOY tekee merkittävää työtä suomalaisen tutkimussukelluksen puolesta ja yhteydenpito eurooppalaiseen verkostoon on tärkeää. Tällä hetkellä Euroopassa rahoitetaan eniten ennallistamisen liittyviä tutkimusprojekteja. Asiantuntijat olivat huolissaan perustutkimuksen vähyydestä ja sitä kautta lajien ymmärtämisen vaillinaisuudesta. Toinen viisas keynote puhuja totesi, että tätä peliä pitää vaan pelata ja tutkia sitten ennallistushankkeiden lomassa lajien perusasioita, liittyen esimerkiksi niiden lisääntymismekanismeihin. Tiedekentillä on haasteensa, eikä Euroopan tutkimussukeltajat ole mikään yksimielisten väritön joukko.

Vuoden mittaan panostettiin myös erityisesti turvallisuuskoulutukseen. Alkuvuodesta päivitimme SPR:n ensiapukursseilla osaamistamme Kansallismuseon takapihalla sijaitsevassa Vaunuvajassa. Syksyllä harjoittelimme enemmän sukeltajille suunnattuja taitoja Anne Räisänen-Sokolowskin DAN (Divers Alert Network) kursseilla. Päällimmäiseksi jäi mieleen miten sukellusonnettomuuksissa tärkeintä on antaa happea ja kysyä viisaampien neuvoa. Suomen tutkimussukellusakatemian kurssilla Tvärminnessä pääsimme myös harjoittelemaan tajuttoman uhrin nostamista veneeseen. Puhtaasti tekniikkalaji, jota kannattaisi ilman muuta treenata. Sukellusolosuhteet pitäisi aina myös rajata niin, että tajuttoman uhrin nostaminen onnistuu, eikä aallokko tee siitä mahdotonta.

        Kalle, Kari, Emma ja Yann harjoittelemassa EA taitoja. Kuvat Minna Koivikko.

Onneksi Museovirastossa suhtaudutaan työturvallisuuteen vakavasti, taitojen ylläpitäminen on tässä oleellista ja erilaisille kursseille pitäisi muistaa varata aikaa vuosikelloa suunniteltaessa. Museoviraston henkilöstöhallinnon tärkeänä avauksena oli myös Mieli ry:n järjestämä mielen terveyteen keskittyvä kurssi. Yhdistyksellä on kunnianhimoinen tavoite kouluttaa kaikki suomalaiset SPR kurssien tavoin, mutta uudesta näkökulmasta. Kurssi antoi taatusti kaikille osallistujille eväitä empaattisempaan työtoveruuteen.

Yritimme myös ottaa kopin digitaalisesta sivistyksestä ja olla mukana tekoälyn hyödyntämisessä. Kuulin ensimmäisen tekoälyllä tehdyn suomenkielisen juhlapuheen Museoviraston pikkujouluissa, jotka pidettiin tammikuussa. Kävin lyhyen kurssin ymmärtääkseni paremmin, miten esimerkiksi ChatGPT:tä voisi hyödyntää meriarkeologiassa. Onneksi Sami tuli pian sparrausavuksi ja hän esitteli uudelle yksiköllemme (Kulttuuriympäristön tieto- ja tutkimus) ChatGPT:n potentiaalisuutta ja toisaalta myös sen rajallisuutta. Itse ryhdyin nopeasti hyödyntämään kielimallia vieraskielisten tekstien parantamisessa. Samin bravuuriksi muodostui saksankielisen tykeistä kertovan tietokirjan kääntäminen englanniksi. Luonnollisesti ilman saksankielen taitoja!

  

Hahtiperän hylky on vuoden aikana tuonut useampia asiantuntijoita yhteen. Kiinnostava uusi avaus tehtiin Aalto yliopiston Puukemian laboratorion kanssa. Tätä täytyy varmaankin vähän taustoittaa- eli lukekaapa aikaisempi blogikirjoitus http://haavitauki.blogspot.com/2019/  Hylyn kappaleista osa ei siis säily ja niille on pohdittu luovaa uusiokäyttöä. Nyt puukemistit testaavat, voiko vanhasta puusta tehdä esim. paperia tai lankaa. Tuloksia käytetään sitten vedenalaisen kulttuuriperinnön tunnettavuuden parantamiseen ja erityisesti tietysti Hahtiperän hylyn tarinaan.

  Ensimmäinen vierailu Aalto yliopistolle Liisan (vas.) kanssa.

    Hahtiperän hylyn analysointia ja dokumentointia: Tuomas Aakala (vas), Pekka Niemelä, Kari Hyttinen ja Yann Irissou.

                      

Hahtiperän tutkimusta jatkettiin myös osien dokumentoinnilla eli lähes kaikki osat saatiin skannattattua Helsingin yliopistolta lainatulla käsilaserskannerilla. Niitä voi pyöritellä meidän Sketchfab tilillä. https://sketchfab.com/MuseovirastoMeriarkeologia Tätä hanketta on kunnoitettavasti hoitanut Yann Irissou, hän on ollut Museoviraston meriarkeologitiimissä lähes koko vuoden. Samalla kun Yann skannasi kohteita, ne käytiin huolellisesti läpi laivanrakennusspesialisti Mikael Holmströmin toimesta. Kun on ikänsä itse veistänyt laivoja Suomenlinnan telakalla, osaa lukea työstöjälkiä ja rakentajan valintoja ihan kuin taitaisi salakieltä.

Omaa salakieltä hallitsi myös metsäekologimme Tuomas Aakala ja Pekka Niemelä. Tuomas sahasi herkullisen määrän näytteitä hylyn osista ja Pekka katseli ötökän jälkiä, myöhemmin Juha Siitonen vielä komppasi jäärän jälkien tulkinnat. Idea oli selvittää kuinka kauan puu oli kaatamisen jälkeen odottanut ennen rakentamisen aloittamista. Arkistotutkimusta on tehnyt historioitsija Mikko Huhtamies ja lisää kiinnostavista havainnoista voi kuunnella Elävä historia- podcastista https://areena.yle.fi/1-66773986?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share  Kaikista parhaiten perillä Hahtiperän hylyn tilanteesta on konservaattorimme Elisa Ahverdov.

Miten tämä kaikki liittyy Veteen vajonneet- hankkeeseen? Tutkimuksen yhtenä tavoitteena on parantaa puulaivan hylkyjen ajoitusmenetelmää. Dendrokronologisten näytteiden sahaaminen veden alla on työlästä ja riskialtista. Sen vuoksi on upeaa että meillä on tällainen hylkyaineisto käytettävissä ja erilaista osaamista sen tutkimiseen. Tavoitteena on oppia se, mistä hylyn rakenneosista näytteet ylipäänsä kannattaa ottaa- tämä ei nimittäin korreloi sen kanssa että sahataan paksuin kappale. Uskokaa pois, sahattu on niitäkin! Veteen vajonneet hankkeen hylyt Suomenlinnassa ovat erittäin haastavissa paikoissa, joissa sukeltamiseen käytettävä aika on rajallista ja kun näiden hylkyjen kanssa päästään näytteenottovaiheeseen- on toivottavaa että osumatarkkuus ajoitusnäytteissä olisi paras mahdollinen! 

Tästä päästäänkin näppärästi toiseen kehitystehtävään eli suljetun kierron laitteella sukeltamiseen. Siitä olenkin kohissut jo aika paljon, olen siitä edelleen innoissani ja uskon että vedenalaistyön rauhoittuminen helpottaa erityisesti aikapaineisia sukellustapahtumia, kuten nyt tehtävät Suomenlinnassa tuppaa olemaan. Ajoituksen kanssa samassa linjassa oli Suomen tutkimussukellusakatemian järjestämä neljän viikon kurssi loka-marraskuussa Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla. Kurssi oli hyvin pakattu täyteen erilaista aihepiiriin liittyvää oppia. Edd Stockdale luotsasi kurssia ja muu eläintieteellisen aseman henkilökunta komppasi, erityisesti Norkot. Erityiskiitokset myös keittiöön, meistä pidettiin niin hyvää huolta!

Emma Barrow testikohteella. Kuva Minna Koivikko.

Edd ohjeistamassa ryhmää ennen sukellusta. Kuva Sami Brchisky.

Oli hyvin kiinnostava ja opettavainen kuukausi. Tästä voi lukea lisää uusilta verkkosivuilta: https://www.meriarkeologia.fi/fi/tutkimus/veteen-vajonneet/tutkimussukellus Vaikka lähtee opettelemaan turvallista sukeltamista, voikin päätyä oppimaan jotain isompaa elämästä ja itsestä. Käteen jäi syvästi kiitollinen olo ja tarve jatkaa sukeltajana kehittymistä. Myös kunnioitus Eddiä kohtaan, sillä hän on vetänyt uskomattoman raskaan reen koordinoidessaan toimivan kansainvälisen kurssiohjelman Helsingin yliopiston alaisuuteen. Dinosaurus-organisaatiot kun eivät ole erityisen ketteriä uuden luomisessa! Yhteisöllistä pöhinää jatkettiin vielä syksyllä kun Suomenlinnan työtilassa, (joka on saanut lempinimen Merisali) järjestettiin STOY:n toimesta verkostoitumistapaaminen tutkimussukeltajille. Perjantai-iltapäivän tapahtumassa olivat työnantajapuolen edustajat kertomassa toiminnastaan, samoin kuin tuoreet tutkimussukeltajat olivat esittäytymässä.

STOY:n järjestämä verkostoitumistapaaminen Merisalissa. Kuva Minna Koivikko.

Tvärminnessä oltiin myös aikaisemmin kesällä koko meriarkeologitiimin voimin, kun kävimme tutkailemassa miten tuorein suoja-alue kohteemme Hästö-Busön hylky jakselee. Hylky on sittemmin tullut rikospaikaksi, sillä todistettavasti kaikki sukeltajat eivät ole noudattaneet lakia. Toivon että nämä varkaat ymmärtäisivät tekojensa seuraukset, he varastavat omilta lapsiltaan mahdollisuuden tutkia historiaa ja sukellustovereiltaan mahdollisuuden aikamatkailla koskemattomalla hylyllä. En nyt enempää ränttää tästä, mutta ihmettelen, eikö varkaiden lähipiirissäkään kenenkään hälytyskellot soi? Onneksi pääosa sukeltajista noudattaa lakia.

Emma Barrow siirtämässä oktanttia nostokoriin. Kuva Jesse Jokinen.

Riikka esittelee juuri nostettua tiimalasia. Kuva Minna Koivikko.

Meillä oli hyvin aktiivinen viikko ja nostimme Merimuseon kokoelmiin laivan navigaatiovälineistöä. Jännittävin hetki koettiin kun avasimme suoraan meren pohjasta tuodun salkun tutkimusaseman henkilökunnan edessä. Onneksi hieno kaksiosainen tiimalasi oli ehjä! Nostimme myös hylyn lastina olleen puukappaleen, joka paljastui trooppiseksi sinipuuksi. Näissä haastavissa kohdissa saimme apua myös Eddiltä ja bonuksena normitiimin lisäksi apunamme oli myös vapaaehtoisena Emma Barrow. Päävastuun operaatiosta kantoi Päivi ja Human Diver kurssin opit olivat hyvin käytössä!

Hästö-Busön hylyn lastista otetaan näytettä tutkittavaksi. Tutkimustyössä Kokoelma- ja konservointikeskuksen tilat ja ihmiset ovat aivan huippuluokkaa. Meriarkeologit ovat olleet onnellisia uudesta sijoittumisesta tähän osoitteeseen kesällä 2022.

Sukeltamisen äärellä oltiin myös Kari Hyttisen kanssa suunnatessamme heinäkuussa kohti Helgolandia ja hylkyä UC71. Menimme saksalaisen meriarkeologi Florian Huberin kutsumina, sillä hän oli selvittänyt tämän ensimmäisen maailmansodan sukellusveneen tarinan. Vain kuvitus puuttui, ja sitä varten Kari ja Chris Rowland oli saatava Pohjanmeren kaukaiselle saarelle sukellus- ja kamerakalustonsa kanssa. Tavoitteena oli saada aikaiseksi fotogrammetrinen malli. Olin mukana oppimassa mestareilta. Olosuhteet vuorovesivirtausten kanssa hylyn luona olivat todella vaativat, pääsin sukeltamaan hylkyyn vain kerran ja senkin jälkeen oli tovi hengitettävä happea. Hylky oli kyllä vaikuttava ja Pohjanmeren elävät kansoittivat sen metallista pintaa sen näköisesti, että mietin sillä olevan jonkinmoisen iho-ongelman. Toinen sukellus tehtiin vielä tunnistamattoman höyrylaivan hylkyyn ja sillä keikalla mieleenpainuvinta oli nuori hylje, joka tuli useampaan kertaan tekemään tuttavuutta. Helgolandilla on uskomaton menneisyys sukellusvenetukikohtana ja vaikka brittiläisillä oli kova yritys toisen maailmansodan jälkeen räjäyttää koko saari pois maailmankartalta, niin eipä sillä jäätävällä räjähdemäärällä saatu aikaan kuin iso monttu ja paikalliset pääsivät palaamaan takaisin.

Chris Rowland ja Kari Hyttinen tulossa hylyltä. Kuva Minna Koivikko.

Siellä se on, eikö olekin? Kuva Florian Huber.

Helgoland on lintuparatiisi. Lintuinfluenssa oli harventanut pesijöiden määrää merkittävästi. Kuva Minna Koivkko.

Vuoden kohokohtana voidaan varmaankin kuitenkin pitää meriarkeologian historian saattamisesta yksiin kansiin kun kirja Meren arkeologiaa, seikkailusta tieteeksi näki päivänvalon syksyllä. AMPS säätiön sponsoroimaa kirjahanketta päästiin juhlistamaan Suomen merimuseossa järjestetyssä juhlaseminaarissa. Paikalle oli saapunut iso joukko juhlamielistä porukkaa, jotka halusivat kunnioittaa läsnäolollaan tätä tapahtumaa. Kirjahanke kesti useamman vuoden ja toimittajat Ulla Klemelä, Irma Lounatvuori sekä Päivi Pihlanjärvi ja Anna Lantee olivat tilaisuudessa onnellisia saadessaan 30 kirjoittajan työt yksiin kansiin kauniisti kuvitettuna ja taitettuna.

Salillinen väkeä oli kokoontunut juhlaseminaariin.

Vesa Saarisen puheenvuoro, MASin toiminta on ollut hyvin aktiivista.

Aktiivisia harrastajia palkittiin Museoviraston ankkurimerkeillä.

Olen lukenut eri ihmisten artikkeleita ja voin olla vain onnellinen siitä miten taitavien ihmisten kanssa Suomen meriarkeologista kenttää on saanut kyntää. Kun kysyin puheenvuorossani, kuinka moni juhlayleisöstä on sukeltanut Suomenlinnassa, nousi 75 prosenttia käsistä pystyyn. Oma artikkelini käsitteli Suomenlinnaa ja paikka historiikissa oli siis hyvin ansaittu. Kollegoiden järjestämässä konferenssissa oli lämmin tunnelma ja päävastuullisena toimineen Päivin ajatuksia voi vielä kuulla podcastissa: https://areena.yle.fi/1-67159125?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share

Ja vielä toisenkin podcastin verran lisää asiaa: https://areena.yle.fi/1-67236189?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share

Muitakin tapahtumia tuli järjestettyä. Syksyllä purjehdimme tykkisluuppi Dianalla ja kuulimme samalla asiantuntijoiden puheenvuoroja ja testasimme miten onnistuu soutaminen vähän isommilla airoilla. Tapahtuma oli hauska tapa elävöittää historiaa ja kiittää samalla eri yhteistyökumppaneita. Tavoite oli testata uutta konseptia tuomaan lisäarvoa tykkisluuppikierroksille. Hyvin Diana on pärjännyt jo lähes 20 vuotta, mutta varmasti aina on varaa kehitellä ja keksiä uutta. Mukana olleita kiinnostivat niin Dianan rakentaminen ja varustelu (Mikael Holmström ja Jouni Wirta), Saaristolaivasto (Magdalena af Hällström ja Hannu Matikka), Chapmanin metsäinventointi (Pekka Niemelä) ja vähän ehdittiin puhua myös Itämerestä (Roope Flinkman) ja Suomenlinnan vedenalaisesta kulttuuriperinnöstä (allekirjoittanut). Viaporin telakkayhdistys ja Ehrensvärd seura hoitivat päivän järjestelyt hienosti ja erityiskiitos menee Jounille ja Askolle turvallisesta ja elämyksellisestä meriseikkailusta.

Jouni Wirta tykkisluuppi Dianan peräsinpinnassa.

Hannu Rokka testaamassa sluupin soutuominaisuuksia, Markku Luoto kannustamassa.

Asiantuntijajoukkomme Dianan kannella Roope Flinkman (vas.), Minna Koivikko, Magdalena af Hällström, Pekka Niemelä, Jouni Wirta, Hannu Matikka ja viimeisenä oikealla Mikael Holmström!

Tässä kohtaa alkaa itseäkin jo hengästyttämään vuoden aktiviteetit, mutta kerrotaan vielä että Unohdettu laivasto- tutkimusohjelmassa tehdään antologiaa ja kirjoitimme siihen Susisaaren hylyn vieressä olevasta tykistä artikkelin. Eri artikkelien luonnoksia käsittelimme parin päivän työpajassa Ruotsissa. Omassa artikkelissamme yritimme mm. kartoittaa menetelmiä, jolla tykinputken kaliiberin voisi määritellä vertaamalla eri fotogrammetrisia malleja toisiinsa. Saadaksemme varmuuden, oli kuitenkin poistettava tykin putken suuaukolta krustit ja mitattava sen halkaisija. Tätä päästiin tekemään vasta joulukuussa ja merivesi oli plussan puolella enää kaksi astetta. Kolmen vartin askartelun jälkeen tuntui kuin hampaat irtoaisi kylmyydessä. Tehtävä Jessen ja Karin kanssa saatiin kuitenkin hoidettua, hymyt oli hetken kuitenkin ns. jäissä.

Samin kanssa tutkailtiin Kustaanmiekan tykkejä reippaassa syyssateessa.

Karin ja Jessen aikaansaama malli lavetista ja tykinputkesta. Tähän haaveilemme tulevaisuudessa vapaasukelluskohdetta.

Unohdettu laivasto-porukalla kokoonnuttiin Öskarsfyriin työpajaan artikkeleiden äärelle.

Tutkimuksia jatkettiin myös nk. Hilma-hylyllä eli käytiin Ari Ruuskasen kanssa poimimassa talvehtineet lämpötilaloggerit talteen ja myöhemmin syksyllä vielä ottamassa sedimenttinäytteitä. Kyseisellä hylyllä sukellettiin myös show-mielessä, kun brittiläinen tuotantoyhtiö oli tekemässä NatGeolle ohjelmaa. Siinä mentiin täydellisessä nolla näkyvyydessä, mutta ehkä sarjaan saadaan vähän telkkaritaikaa ja se saadaan vaikuttamaan edes jotenkin tolkulliselta.

Paljon on vuoden kuluessa tullut tehtyä. Nyt kun meriarkeologian menneisyys on paketissa, täytyy miettiä tulevaisuutta. Saammeko uusia meriarkeologeja alalle, kun edelleenkään kouluttautumiselle ei ole selkeitä polkuja? Museovirasto järjesti yhteistyökumppaneiden kanssa työpajan asiasta vuoden alkupuoliskolla. Toistaiseksi Helsingin yliopisto on ollut se paikka, joka on eniten vaikuttanut meriarkeologian kovaan tasoon järjestämällä opetusta. Yliopistouudistusten ja henkilöstövaihdosten vuoksi vedenalaisen arkeologian tilanne ei vaikuta siellä kovin lupaavalta tällä hetkellä. Toivottavasti tämä ei estä alasta kiinnostuneita opiskelijoita hakeutumasta esimerkiksi harjoittelijaksi Museovirastoon ja erityisesti Veteen vajonneet projektiin. Siitä voi aueta polku, joka vie mennessään. Suosittelen lämpimästi myös Tutkimussukellusakatemian kursseja.

Tähän vielä yksi hymyilevä Jesse.

... ja muutama valoisa meriarkeologimuija piilossa Seurasaaren kirkkoveneen alla!

Kiitos siis kaikki rakkaat kollegat, yhteistyökumppanit, toiminnan mahdollistaneet säätiöt ja satunnaisesti kohdatut ihmiset! Erityisesti iso kiitos hankkeen ohjausryhmälle, toivottavasti tammikuussa tavataan!

Rauhallista joulua ja seikkailullista vuotta 2024!

Minna

PS. Tiedättekö mikä on tämä toistaiseksi tunnistamaton esine "päätön eversti"? Se on metallinen koristeosa jostain isommasta kokonaisuudesta, ehkä laivasta? Se löytyi viime kesänä Länskärin rantakivikosta Suomenlinnan hoitokunnan järjestämien talkoiden yhteydessä. Röntgenkuvat Piia Klaavu, Suomen kansallismuseo.

Vauhtivuosi 2022

Vuoden teemana on ollut pitkäaikaisen haaveen toteutuminen eli pääsin vihdoin sukeltamaan suljetun kierron laitteella. Pääsin maailmaan, jossa on hiljaista, kiireetöntä ja tietysti jännää. Koulutus lähti heti alkuvuodesta liikkeelle kaasujen sekoittamisen opiskelulla. Iltakurssia käytiin tutun Pasi Lammin valvovan silmän alla. Opeteltiin olemaan hapen kanssa ja tekemään happipuhtaita välineitä.

Sukelluslaitteistoa treenattiin ahkerasti ensin Sukellusareenan altaalla ja kun oli aika mennä avovesiin, nappasin sopivasti muotitaudin ja luonnonvedet sai odottaa. Välissä kävimme ensin Katariinan ja metsämiesten eli Tuomas Aakalan ja Pekka Niemelän kanssa Amsterdamissa ”From Forest to Heritage” konferenssissa pitämässä Veteen vajonneet- projektin yhteisesitelmää. Sen jälkeen Riikan, Päivin. Karin, Katariinan ja Kaitsun kanssa Karlskronassa potkaisemassa Unohdettu laivasto- tutkimusohjelman purjeisiin (lue tarkemmin Kaj Enhomin blogi).

Koulutusteemalla jatkettiin Museoviraston koko meriarkeologisen kenttätiimin (plus Kati) kanssa Tvärminnen uudessa Tutkimussukellusakatemiassa kurssilla Human Diver. Se oli oppia, jonka jokaisen sukeltajan tulisi saada jossain vaiheessa sukeltajan uraansa. Teema on fail safely eli tuttavallisesti käännettynä turaa turvallisesti. Me kaikki teemme ihmislajin edustajina virheitä ja sukelluskulttuurin pitää olla sellaista, että virheet eivät eskaloidu vaarallisiksi. Kurssin opettajasta Beatrice Rivoirasta tuli meille ystävä myös kurssin jälkeiseen elämään.

Ensimmäisen puolivuotiskauden kiistatta kovin juttu oli kuitenkin IKUWA7 eli se paljon kohistu meriarkeologian olympialais-tapahtuma Helsingissä. (lue lisää https://museovirasto.fi/fi/blogi/museovirasto-valmistautuu-meriarkeologian-olympialaisiin) Minulla oli ilo olla luotsaamassa järjestelyt myös pre-conference työpajassa Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla, jossa Kotaro Yamafunen ohjauksessa opiskeltiin fotogrammetriaa. Oli iso etu tutustua moneen upeaan kollegaan ympäri planeetan. Uskon että Tvärminnessä luomamme ilmapiiri tuli mukaan koko kongressiin, eikä akateemiseen pönötykseen ollut pahemmin tarvetta. Olimme yhtä suurta perhettä pitäessämme ja kuunnellessamme upeita esityksiä. Ihmiset osallistuivat järjestämiimme retkiin Tallinnaan, Turkuun, Kotkaan ja Tukholmaan, unohtamatta purjehtimista ja sukeltamista Helsingin edustalla. Näin isoon voimainponnistukseen tarvitsimme kolmikannan yhteistyötä eli Museovirasto, Helsingin yliopisto ja Suomen meriarkeologinen seura sitoivat voimansa. Kaikkia kolmea yhdisti nokkamies Kalle Virtanen, joka kongressin valmisteluaikana ehti edustaa kaikkia organisaatiota. Lämpimät kiitokset myös rahoittajille, jotka mahdollistitte toteutuksen!

Tukholman retki oli konferenssiohjelmassa viimeisenä ja tutustuimme tutkimusjohtaja Fred Hockerin opastuksella Vasa-museoon ja saimme opastetun kierroksen myös uuteen Hylky-museoon. (Vahva suositus molemmille museoille.) Hylky-museossa on meidän tutkimuskohteistamme hienosti esitelty Vrouw Marian hylky Riikan sanoittamana. (Myöhemmin syksyllä Meriarkeologinen seura järjesti dokumentointimatkan ko. hylylle ja pian meillä on hieno fotogrammetrinen malli nähtävillä.) Kun pääsin lopulta kotiin, kaaduin sohvalle ja ajattelin etten matkusta enää ikinä, enkä ainakaan järjestä enää kongresseja. Mutta kaksisataa onnellista kollegaa 33 eri maasta on eri mieltä 😊 mutta passin hukkasin sillä hetkellä, sillä en muistanut laittaa sitä omalle paikalleen piirongin laatikkoon.

Ennen kesälomia teimme vielä Päivin johdolla pyrähdyksen ja muutimme toimistomme Vantaalle Konservointi- ja Kokoelmakeskukseen. Se on huikea paikka, varsinkin kun toimisto, kalustovarasto ja märkäpuolen konservointi sijaitsevat eri puolilla valtavaa rakennuskompleksia eli eksyminen on helppoa. Onneksi siellä on potkulautoja ja kärsivällinen Merja vastaanotossa, joka on taluttanut minut eri reiteillä useaan otteeseen. Vielä olen löytänyt yöksi kotiin, enkä jäänyt haahuilemaan Kekkosen suksikokoelman pauloihin. Josta tulee mieleen mainita, että hiihtäminen on tullut myös urheilulajivalikoimaan. Sopii mainiosti tällaiselle keski-ikäiselle tädille.

Elokuussa oli kaivaustutkimusten organisoimisen vuoro. Jesse oli ainoa, joka lomiltaan ehti sparraamaan valmisteluissa, ja muu porukka joutuikin sitten kylmiltään heti hommiin loman jälkeen. Museovirastossa ei ole tehty vedenalaiskaivauksia kymmeneen vuoteen, joten kaikki oli tietenkin ruosteessa, niin kalusto kuin osaaminenkin. Fotogrammetria oli turvattu, sillä parempaa spesialistia kuin Kari Hyttinen ei voi kuvitellakaan. Samoin onneksi Vesa Saarinen oli lupautunut Stella-aluksellaan tukijoukkoihin, joten isot logistiset asiat olivat kunnossa. Yritin IKUWAssa ammentaa esitelmistä näkemyksen, miten nykyisin kaivauksia veden alla hoidetaan ja uskon että saavutimme kansainvälisen tason.

Tutkimuskaivauksemme olikin monikielinen, sillä meillä oli miehistössä brittiläinen meriarkeologi David Cleasby, joka on asunut Suomessa jo pidempään. Tuoreimmat värväykset olivat vastavalmistuneet Xavier le Rudulier Ranskasta, Yann Irissou Turusta ja Helsingissä vielä opiskeleva Sam Brchisky. Uudet ihmiset yhdistyivät perinteisiin menoihin, sillä luottopakkimme Kalle Salonen askarteli meille ejektoripumput, jotka sopivat täydellisesti kaivauksillemme. Tulee muuten välittömästi mieleen hetki, kun kaivaustenjohtajan ominaisuudessa menin häröilemään pumpun imun varmistavan siemenveden kanssa. Pumppuhan lähti imemään merivettä, enkä ehtinyt sulkemaan korkkia ajoissa. Tämän seurauksena meillä oli hetken aikaa suihkulähde, märkiä ihmisiä ja naurusta raikuva merialue. Eipähän tarvitse tuotakaan virhettä tehdä uudestaan, tuli sen verran kostea muistijälki.

Kaivauksista pitäisi oikeastaan kirjoittaa enemmänkin. Me pidettiin Instagramia mukana menossa, jos joku sattui seuraamaan. Jospa kirjoitan sitten lisää, kun saamme raportin valmiiksi. Tämän pitäisi olla tammikuun asia, tässä kohtaa lausun vielä lämpimät kiitokset kaikille osallistuneille <3

Elokuussa ehdin vielä heti kaivausten jälkeisellä viikolla vihdoin sukellushommiin suljetulle puolelle. Kävin Sami Paakkarisen ja apuope Aryan kurssin Isolla Melkuttimella. Oli siinä kuulkaas marssiminen portaissa jyrkkää rantapengertä ylös ja alas. Olin iloinen kaikista kuntosalilla vietetyistä tunneista. Mutta se tunne… yksi hetki jäi elävästi mieleeni: sukelluksen jälkeen Sami antoi palautetta, miten olin ollut liian kaukana muusta jengistä. Otin palautteen rauhallisesti vastaan ja kerroin sitten, miten juuri tuo hetki sameassa vedessä, matkalla kohti syvyyksiä isossa ryhmässä oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Siinä oli jotain kovin maagista!

Syksyllä oli Tallinnassa konferenssi Popularisation of Maritime Heritage through Museums, jossa pidin esitelmän kokemuksistani vedenalaisen kulttuuriperinnön esittelyssä. Virolaiset kollegat olivat yhdistäneet voimansa ruotsalaisten kanssa ja ohjelmassa oli esitelmiä, niin tiedon keräämisestä kuin erilaisista tavoista jakaa sitä. Tässä vaiheessa olin saanut jo hankittua uuden passin ja harmistus kollegoiden kanssa tehdyn virkistysmatkan missaamisesta alkoi helpottamaan (se matka oli tosin höyryhinaaja Tursolla, joten kait jään ikuisesti ilman sitä kokemusta). Varsinkin kun Ivar Treffner vei meidät ruokatauolla katsomaan uusinta koggi-löytöä. On muuten hitokseen hieno hylky- ihan käsittämätön määrä tammea ja niin taitavasti veistetty. Kiinnostavaa nähdä mitä Virossa tehdään hylylle, heillähän on jo yksi koggi upeasti museoituna.

Ja kun puhutaan taitavasta veistämisestä, on aika puhua myös Mikael Holmströmistä. On ollut ensiarvoisen tärkeää projektille saada tulkita ja dokumentoida Hahtiperän hylkyä (ajoittuu vuoden 1683 jälkiseen aikaan) laivanveistäjän ammattitaidon kanssa. Tavoittelemme samalla ymmärrystä, miten puulaivan hylkyjä kannattaisi ajoittaa eli mistä kohtaa rakennetta löytyy puuaines, jossa on riittävästi lustoja pintapuuhun asti. Tutkimusta varten tyhjensimme Kokoelmakeskuksen takapihalla ulkoaltaan, jossa osat olivat olleet kylvyssä ja aloitimme niiden dokumentoimisen. Työtä varten saimme järjestettyä säästyneillä varoilla tuoreen meriarkeologin, Yann Irissoun mukaan projektiin loppuvuodeksi. Hänen sinnikkyys kesyttää Helsingin yliopistolta lainatulla käsiskannerilla (josta lämmin kiitos Tuulille ja Wesalle) dokumentoiminen oli ihailtavaa. Työn kulku otti enemmän aikaa kuin ajateltiin, joten dendrospesialistimme Tuomas Aakala pääsee hommiin vasta keväämmällä, samoin kuin metsäekologimme Pekka Niemelä tutkimaan jäärien jälkiä puuaineksessa. Tästä siis kuullaan vielä, viimeistään Katariinan väitös- kuin tietokirjassakin 😊

Meriarkeologian historiateosta on väännetty koko vuosi isommalla jengillä ja projektia vetävä Päivi alkaa olemaan toivottavasti jo vähän helpottunut, samoin kuin ahkera eläkeläistiimimme Ulla ja Irma. Me kaikki ollaan jo väsyneitä Teams-maailmaan, mutta nyt näyttää vahvasti siltä, ettei normaalia konttorielämää tulla näkemään toviin, vaan ihmiset ovat sopeutuneet etätyöskentelyyn. Silti kasvokkain tapaamiset ovat tärkeitä. Pääsin käymään Tukholmassa Unohdettu laivasto- tutkimusohjelman Atlas-moduulin esittelyssä vielä joulukuussa. Kollegat olivat ahkeroineet Ruotsin avomerilaivaston alukset tietokantaan. Saaristolaivaston alusten kanssa etenemme ensi vuonna lisää, kun Veteen vajonneet-projektin historoitsija Magdalena af Hällström pääsee vauhtiin.

Jos tulee ikävä, niin ryhtykää seuraamaan Instagramissa tiliämme Sunkenheritage_fin. Päivitämme sitä nykyisin parhaiten, sillä videotarinoiden tekeminen tuntuu sopivan tähän maailmaan loistavasti.

Hommat jatkuu taas joulutauon jälkeen, silloin uudessa organisaatiossa toimintamme siirtyessä Kulttuuriympäristön tieto- ja tutkimusyksikköön! Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille kuluneesta vuodesta 2022 ja toivorikasta uutta vuotta!

 

Minna