perjantai 31. joulukuuta 2021

Liukumista

Vuosi 2021 oli itselleni liukumisen vuosi. Aloitin projektipäällikkönä uudessa hankkeessa huhtikuun alussa ja oikeastaan koko vuosi on mennyt liukuessa uuteen positioon ja projektia käynnistellessä. Yksi haaste oli keksiä uudelle projektille suomenkielinen nimi ja lopulta päädyin versioon "Veteen vajonneet, Ruotsin laivaston hylyt Suomenlinnan kulttuuriperintönä" eli luova käännös alkuperäisestä "The End of Glory Days? Biography of the Swedish wrecks as "Blue" Heritage of Sveaborg". Tässäkin tarvitsin muiden ihmisten apuja ja nimipallottelua käytiin Facebookissa. Olen edelleen voittajaehdokkaasta pystyssä päiväkahvit ja -kaljat suomenkielen virtuooseille eli Sofialle ja Villelle.

Meidän tiimi on myös elänyt näiden muutosten myötä eli Päivi siirtyi sijaisekseni, Riikka palasi väitöskirjavapaalta ja Kalle oli ns. kolmas lenkki varmistamassa sukellusturvallisuutta kesästä vuoden loppuun asti. Tontilla on pyörähtänyt myös Tero tukevalla osaamisellaan ja tietysti luottomies Jesse. Iloinen uutinen kuultiin joulukuussa eli saadaan vuodeksi 2022 palkattua kolmas meriarkeologi koko vuodeksi, ensimmäistä kertaa sitten organisaatiouudistuksen 2011. Kymmenen vuotta on pitkä aika jonglööreta vajavaisilla resursseilla. Paikka täytetään avoimen haun perusteella. Olen liukunut pois tältä virkatontilta, mutta jotkut työt ovat olleet sopivasti päällekkäin uuden projektin kanssa eli olen voinut osallistua mm. Ruotsinsalmen ja Porkkalan alueen viistokaikuluotauksiin. Vitsiksi on jo muodostunut toteamus "sehän taitaa olla Ruotsin laivaston hylky", joka on oikeuttanut osallistumiseni projektin puitteissa.

Saimme Suomenlinnan hylyistä mallinnettua kaksi lisää aikaisemmin yhden lisäksi. Hommasta ei olisi tullut mitään ilman Karia ja Pasia. Tolkuttoman haastavissa olosuhteissa he ovat kuvanneet ja mallintaneet hylyt. Aineisto pantiin heti töihin. Yhteistyökumppanimme Ehrensvärd- seuran täyttäessä 100-vuotta, pääsi projektin esittelyvideo mukaan Suomenlinna- museon näyttelyyn. Jos et ole vielä nähnyt niin käy kurkkaamassa: https://www.youtube.com/watch?v=dKNwek8U2zw

Suurena apuna hanketta käynnistäessä oli meidän huippu korkeakouluharjoittelija Sabina, jonka kaksikielisyyden ansiosta saatiin laitettua apurahahakemus myös Svenska Kulturfondeniin. Projektin rahoitus tulee vain osittain Tukholman yliopiston tutkimusohjelmasta "Unohdettu laivasto" ja varsinainen tutkimusrahoitus jäi haettavaksi eri säätiöiltä. Toistaiseksi olemme olleet onnekkaita Weisell-säätiön tuen kanssa, josta lämmin kiitos säätiön väelle! Muiden kanssa pidämme vielä peukkuja pystyssä. On ollut itsellenikin aikamoinen haaste suunnitella viiden vuoden tutkimushanke budjetteineen. Meriarkeologiassa kun ei ole sitä tallattua vesihiihtolatua, jota pitkin voisi suksia. Aina ollaan uuden äärellä, niin kuin tutkimuksessa pitääkin olla.

Yksi liukuminen on tapahtunut sukeltamisessa. Olen siirtymässä suljetun kierron laitteistolla sukeltajaksi. Tätä siirtymää olen tehnyt jo vuodesta 2016, mutta nyt ollaan jo konkretian äärellä. Kävin syksyllä kahdessa introssa testaamassa laitteistoa, joista kiitos Pasille ja Samille. Roope auttoi eniten pyyläämään Tartsania puuhun lopettamalla rebe-sukeltamisen ja myymällä laitteiston Museovirastolle. Toinen iso vetoapu tuli Weiselliltä, sillä rahoituksen turvin saamme hankittua toisen laitepaketin ja kurssitukset. Siirtyminen vaatii aktiivista harjoittelua ja hyvää kuntoa. Olenkin syksyn käynyt PT:n  ohjauksessa (jos etsit hyvää ohjaajaa, niin suosittelen Katja Liljaa) kuntosalilla ja aloitin myös Capoeiran harrastamisen, kumma laji kun jäi kerrasta koukkuun. Erityiskiitosmaininta Samulille, joka on vetänyt kaikissa keleissä ulkona keppijumppaa ja sehän se kyykkäilyineen onkin varsinainen kuningaslaji. Selän välilevyvammaisena on juokseminen täytynyt jättää taakse, mutta sen sijaan hurahdin vielä joululomalla hiihtämiseen. Eiköhän niitä latujakin ala löytymään!

Vuotta 2021 on kirkastanut ihanat työkaverit, meriarkeologian historian pohtiminen kuten myös aktiivinen yhteistyö eri tahojen kanssa. On superhauskaa olla tekemisissä erilaisten osaajien kanssa ja katsoa miten pitkälle päästään yhdessä. Kesän huippukohtia oli Badewannen flöitti-tutkimuksiin osallistuminen. Se vei lähes viikoksi Viroon, joka oli näinä rajoitusaikoina tervetullutta vaihtelua. Tulipa siinä koettua yksi uran huippuhetkistä pintahenkilönä, kun ensimmäisenä ylös tullut Ivar totesi flöitin peräpeilissä olleen vuosiluvun 1636. Hetken ajattelin että hän vitsailee, mutta ihmeellisiä asioita tapahtuu oikeassakin elämässä!

Niitä lisää tulevallekin vuodelle!

Kiitos ja halaus kaikille, oli jännä vuosi 2021, terveyttä ja turvallisuutta uusiin seikkailuihin vuodelle 2022!

maanantai 18. lokakuuta 2021

The DAN sustainability tour at Suomenlinna 01.10.2021

Sabina Kraatz,

Archaeology student and intern at the Finnish Heritage Agency

Acting sustainable and developing methods and attitudes towards a common goal can occur in different ways. Climate change prevails a critical topic to be discussed and understood in our society and changes seem demanding to reach. Making a visible difference, however, requires cooperation and creative thinking between people with different knowledge. The initiatives we take towards progressing sustainably can occur in the smaller visible actions we do, such as spreading awareness of changes, research and using and developing technology to adapt to our current situation. All parties must cooperate and share information openly to progress in the climate question. The End of Glory Days project combined forces with DAN, the Divers Alert Network, as a way to show cooperation between sciences and people and spreading awareness.

On a misty Friday I got the possibility to spend my first day as an intern at the Finnish Heritage Agency. The day illustrated both the relation between cultural heritage sites and climate change, also how maritime archaeologists and divers are involved in ocean sustainability. The day began with technical preparations and instructing the five persons who would be diving to the wreck Hilma. Additionally, we had the chance to learn to know the representatives of DAN; Alana Alvarez and Manuel Bustelo and discuss their journey across Europe. The tour, carried out in an electric vehicle, promotes a more open mindset about our environment and taking responsibility of our underwater cultural heritage and ecosystems. Listening to their experiences about various diving locations and opinions on climate change not only made me review my own opinions, but made me more curious about the multitude of the underwater world and being open to explore a range of new sustainability solutions.

As the divers and filming equipment were prepared, the remotely operated underwater vehicle ROV was submerged. Powered by a human motor, Ekku Pinola, the theme of the day was yet again credited by sustainable actions. Minna Koivikko, a maritime archaeologist at the Finnish Heritage Agency, introduced the event and people to the livestream public (see the link below). In the meantime, I had the chance to familiarize myself with the diving equipment as well as the radio connection to divers, kindly instructed by Päivi Pihlanjärvi, a colleague of Minna. As much as I wanted to communicate with Ekku by the radio, I could only hear muffled sounds and breathing through the line as he asked if more divers were coming in along the wire. Communication using the radio is something I will keep on practicing and later assist with other field tasks as well.

Video-material was received from the ROV of the wreck Hilma and information about the diving visibility, wreck condition and depth was communicated through the radio. Touchable approaches to the wreck site, such as diving and watching a direct video of the location aid in understanding why archaeology matters in the climate question. I had no expectations for the day, however, I was positively surprised by the cooperation between people of different backgrounds and how new information and opinions were shared interdisciplinarily. Members of DAN, the Finnish Maritime Archeological Society, Sukeltajat Ry, guests and the Finnish Heritage Agency had the possibility to share valuable information of their tasks and interests during the day. A combining factor between all these people was their capability to co-operate and their interest in the main question of the day, the sustainability and health of our waters.

It is necessary to act transparently in the light of current issues surrounding us and work as a team with people with different knowledge. My experience of being a part of such a group of experts, divers and volunteers was enlightening and provided new nuances in thinking green. Because the subject of a climate crisis is challenging, the sense of belonging in a knowledgeable group and working towards common goals creates an open-minded attitude and motivation to be innovative. I recommend people with the will to act on and work with sustainability to search for these types of groups to join in spreading facts and awareness. Sites, such as the wreck Hilma, prove acts of sustainability are not only affecting the lives and nature far beyond, but also the environment just beside us. 

Several informative interviews were held during the streaming of the event. Minna Koivikko interviewing Sofia Sokolowski and Anne Räisänen-Sokolowski. Sharing opinions, expectations and experiences shapes people and improves the understanding of challenging topics. Photo: Krista Paasi.

Diver Ekku Pinola guides the ROV to the wreck, assisted by Panu Hänninen. The filming allowed us to stream the content live from underwater. Photo: Krista Paasi.

Diving experiences can vary widely. The temperature and visibility in the water might pose a challenge. All divers benefit from new experiences and challenges are strengthening. Whether you are a scientist or diving for recreational reasons, visiting a heritage site feels impressive. Diver Alana Alvarez. Photo: Krista Paasi.

Anne Räisänen-Sokolowski, Manuel Bustelo, Sofia Sokolowski, Alana Alvarez, Minna Koivikko, Eero Karevuo, Kari Hyttinen, Jaska Virkkala, Georg Ahti, Panu Hänninen, Päivi Pihlanjärvi, Sabina Kraatz and Anna Lantee. In the background the electric vehicle taking sustainability all over Europe. Photo: Krista Paasi.
 

Livestream by Georg Ahti, OVO/MAS

The End of Glory Days- project:



tiistai 27. heinäkuuta 2021

Porkkalan hylkypuisto voimissaan





















 Avasimme Itämeren ensimmäisen hylkypuiston vuonna 2000 Helsingin edustalle matkansa päättäneeseen Kronprins Gustav Adolfin hylkyyn. Tuo tykeillä varustettu massiivinen sotalaivan hylky on ollut hyvin suosittu vierailukohde. Perustamistyössä oli mukana nykyinen meriarkeologisen seuran puheenjohtaja Markku Luoto ja hänen mieleensä oli istunut hylkypuistokonsepti. Markku kävi vaimonsa kanssa tekemässä lisää sukeltajia maailmaan ja yhden isä-poika sukelluksen päätteeksi kirkastui kunnianhimoinen suunnitelma luoda Porkkalan hylkyihin puisto. Siihen se olisi varmasti jäänytkin, ellei olisi Markun energiaa ja kontaktiverkostoa. Porkkalaan on muotoutunut aikuisten kesäleiri-perinne, jossa laaja joukko eri tasoisia sukeltajia osallistuu hylkyjen poijuttamiseen, tauluttamiseen ja tutkimiseen.

 Me Museovirastosta ollaan tunkattu vuosien varrella hanketta ja tänä vuonna kävimme viistokaikuluotaamassa alueita ja lainaamassa vedenalaisen paikannusjärjestelmämme käyttöön. Se osoittautui tarpeelliseksi työkaluksi uusien hylkykohteiden kartoittamisessa. Onneksi UWIS laitteen valmistaja Pertti Arvonen oli myös luottosukeltaja Samulin kanssa paikalla neuvomassa laitteiston asennuksessa. Meidän jengissä oli Jesse ja meriarkeologian opiskelija Yann sekä Kalle, joka pyörähti messiin suoraan H2On Jussarön leiriltä.

 Oli erittäin upeaa nähdä innostuneita sukeltajia ja tekemisen meininkiä. Kaksi kokkia, Hanna ja Kati, pyörittivät gourmet-tason laivaruokaa isolle porukalle. Tämäkin armeija marssii mahallaan ja erityistä haastetta toivat vaihtuvat lokaatiot ja kattilan alla keinuva meri.

 Tutkimusta koordinoi brittiläinen vahvistus meriarkeologi David Cleasby, joka on juurtunut suomalaiseen toimintakenttään upeasti. Davidin tontilla on iso vastuu. Hylkyjä ajoitetaan eri menetelmin ja kartoitus lisää myös ymmärrystä alueen hylkypoolista. Tänä vuonna yhdeksi kiinnostuksen kohteeksi nousi Putkinotkoksi nimetty paikka, jossa oli useita eri kokoisia laivatykkejä, osa lavetteineen. Paikan muisti ryhmän seniori Vesa Saarinen 1980-luvun sukelluksilta. Nyt kapulaa saattoi siirtää eteenpäin, olihan ryhmässä myös arkeologian opiskelija Sami Brichkey. Toivottavasti nimi meni kerrasta oikein.

 Merellä saa touhuta lakkaamatta ilman suurempaa vaikutusta, ellei pysty kiinnittämään median huomiota. Tiedotuspäivänä radioon tuli useita haastatteluita ja Keke oli viritellyt lähetysstudion Stellalle, suorat Youtube-lähetykset onnistuivat mereltä hyvin. Myös kommentit veden alta onnistuivat hauskasti.

 Museoviraston puolesta haluan kiittää kaikkia vapaaehtoisia talkoolaisia, tällaisella vapaaehtoistoiminnalla on pitkälle tulevaisuuteen kantavia vaikutuksia!



keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Hylkyindeksi, siis mikä?

 Se on tässä:

https://www.sttinfo.fi/tiedote/uusi-hylkyindeksi--menetelma-avuksi-vedenalaisen-kulttuuriperinnon-uhanalaisuusluokitteluun?publisherId=69817951&releaseId=69911718

Joulukuussa 2016 meribiologi Ari Ruuskanen halusi tulla tapaamaan meriarkeologeja ja keskustelemaan ideastaan indeksoida hylkyjen suojelua. Olimme heti kiinnostuneita, Ari on meidän keskuudessamme sinnikkään tiedemiehen maineessa ja olimmehan saaneet yhteisjulkaisun Vrouw Mariastakin kansainväliseen julkaisusarjaan läpi. Ari oli siinäkin keskeinen hahmo, toisen ikiliikkujan eli Roope Flinkmanin kanssa. Roopen suostuikin myös Hylkyindeksi- projektin ohjausryhmään, mistä lähetämme lämpimät kiitokset!

Ari kertoi ideastaan ja ryhdyimme jatkojalostamaan ajatusta. Tässä oli jotain uudenlaista ajattelua, josta heti vainusi että asiassa on potentiaalia, mutta asia ei tulisi olemaan helppo. Vuosia vieri, pidettiin tapaamisia, mutta hanke jäi aina muiden juoksevien asioiden jalkoihin. Saimme Weisell- säätiöltä vuodeksi tukea työn edistämiseksi ja Ari hautautui Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle pyörittelemään muuttujia ja eri rekistereiden tietoja.

Ensimmäinen työpaja Suomenlinnassa joulukuussa 2018. Kuva Jenna Karhu.

Pienryhmät jatkoivat asioiden jalostamista. Kuva Jenna Karhu.

Ari Ruuskanen selostaa pienryhmälleen indeksiajattelua. Kuva Jenna Karhu.


Kutsuimme koolle joukon aktiivisia hylkysukeltajia ja pidimme työpajan joulukuussa 2018 Suomenlinnassa. Hylkyjen hyvinvointiin vaikuttavat muuttujat alkoivat hahmottua. Päätimme rajata käsittelyaineiston puulaivojen hylkyihin. Mitkä kaikki vaikuttavatkaan niiden säilymiseen? Luonnontieteistä otettiin soveltuvia painemuuttujia ja tutkailimme vesialueiden käyttöä ihmisen toiminnan vaikutusten näkökulmasta. Saimme luotua luokituksen äärimmäisen uhanalaisesta suhteellisen vakaaseen hylkyyn. Uhanalaisimmassa luokassa laivanhylkyyn kohdistuu äärimmäisen suuri paine, joka uhkaa laivanhylyn niitä ominaisuuksia, joita voidaan tutkia arkeologisin keinoin. Tiedon laadun säilyminen on äärimmäisen uhattuna.

Vrouw Maria -hylky kuuluu parhaiten säilyneeseen luokkaan. Kuva Jouni Polkko, Badewanne 2019.


Erilaisten painemuuttujien indeksoinnissa perusideana on se, että hyvin erilaiset tekijät voidaan muuttaa yhteismitallisiksi ja vertailukelpoisiksi. Samassa indeksissä pyöritellään niin vesialueen avoimuutta kuin väylien läheisyyttä ja sukeltamisen vaikutuksia hylkyihin. Akuuteimmaksi asiaksi nousi ankkuroinnin aiheuttamat stokastiset eli äkilliset vaikutukset. Epäonnisella ankkuroinnilla voidaan hetkessä aiheuttaa korvaamatonta tuhoa. Tämän tiedostaminen käänsi katseemme ankkuroinnin ohjeistukseen- mitäs niille kuuluikaan?

Indeksiajattelussa hylkyä suojaavina toimenpiteinä pidettiin poijutusta, mutta mm. Espoon tuoreimpaan hylkylöytöön ankkuroitiin ikävin seurauksin, vaikka siinä oli jo kiinnittymispoiju. Mites tämän nyt sitten selittää? Ei aina jaksaisi syyllistää kollektiivisesti hylkysukeltajia kun pääsääntöisesti jengi osaa olla ihan asiallisesti ja hylyt säilyvät sukelluskelpoisina- mutta lisää valistusta tarvitaan. Jos huolimaton ankkuroija näkisi tekojensa seurauksen, niin se ehkä pistäisi toimimaan toisin. Pääsääntöisesti vahinko tapahtuu siten, ettei sitä havaita vasta kuin aikojen päästä. Jolloin omista virheistään ei edes voi oppia. Tavoittelemme siis hyvää ohjeistusta, jossa lähtökohta on se, että hylyn lähelle ei ankkuroiduta, vaan sukeltaminen tehdään liikkuvasta aluksesta.

Jos on pakko ankkuroitua ja sukeltaa aluksesta, niin aloitetaan tutkimalla merisää, onko tuulen suunta muuttumassa tai keli nousemassa. Kaiutetaan kohde huolellisesti, jotta ymmärretään miten päin hylky pohjassa lepää. Lasketaan merkkipoiju, jonka on 4-6 kg painava sukkula, joka menee suoraan alaspäin mahdollisimman lähelle hylkyä, mutta ei hylkyyn. Kaiutetaan, jotta nähdään mihin kohtaan hylkyä merkkipoiju osui (pitäisi keksiä painoon kiinnittyvä sopiva heijastava pinta, joka ei vaikuta painon laskeutumiseen).  Ankkuroidutaan mieluiten tuulen alapuolelle, jos ankkuri rekaa niin silloin ei tarvitse pelätä että se tuhoaa hylyn ja palatessa on kiva uida pinnalla myötäaallokkoon. Aluksen päällikön vastuulla on huolehtia riittävän pitkästä ankkuriköydestä ja pohjan laadun tarkastamisesta.

Ohjeistuksen päivitystä meillä hoitaa tiimimme uusin jäsen meriarkeologi Kalle Virtanen. Laittakaapa Kallelle kokemuksia ja näkemyksiä kalle.virtanen@museovirasto.fi.

Ehkä se on tämä meidän yläpuolisen maailman kiire, joka vaikuttaa myös hylkyihin. Sukellusretkillä pitäisi olla asenteella- sukeltamaan päästään, jos ollaan onnekkaita, ei väkisin! Olosuhteita tulee kunnioittaa ja jättää asioille riittävät aikaikkunat. Ihan kaikkea ei kannata vetää suorittaja-mentaliteetillä. Sillä ei tehty Hylkyindeksiäkään vaan annettiin sen kypsyä rauhassa. Vieläkin löytyy parannettavaa, mutta sehän se on meidän ajan ilmiö- mikään ei lopulta koskaan valmistu! Opetellaan siis nauttimaan matkanteosta <3

Suuret kiitokset Ari Ruuskaselle, kiitos kun olet sinnikkäästi vienyt Hylkyindeksiä eteenpäin ja suhtautunut ymmärtävällä lempeydellä kiireisiimme.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Hahtiperän prinsessa ja Katariina

 Teksti Katariina Vuori, tietokirjailija ja arkeologi (sekä ketterä jääpalloilija)

Agatha Christie oli naimisissa arkeologin kanssa. Hän on kuulemma joskus sanonut arkeologimiesten olevan puolisoista parhaita: ”Mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä kiinnostuneempi arkeologi hänestä on. Tai jotenkin noin se meni. Olen itse saavuttanut puolen vuosisadan virstanpylvään, ja ajattelin, että se on juuri oikea ikä viedä loppuun muinaistutkijaopinnot. Vielä samanlainen kimpale elämää, ja olen laillistettu muinaismuisto itsekin.

Opintoni olivat aikoinaan jääneet kanditutkintoon, enkä ollut ajatellut gradun tekemistä 20 vuoteen. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tarvetta saada maisterititteliä tittelin vuoksi. Joskus kyllä huvitin itseäni ja lapsiani sillä ajatuksella, että he voisivat sanoa äitinsä olevan arkeologi. Heistä se olisi mahtavaa, mutta olin ajautunut aivan toisenlaiselle urapolulle, kirjoittamisen pariin, ja sillä tiellä oli hyvä olla.

Jostakin syystä heinäkuussa 2019 mieleeni kuitenkin ilmaantui ajatus, että olisipa hauska taputella opinnot loppuun, ja tehdä gradu jostakin pohjoissuomalaisesta hylystä. Laitoin Museovirastossa meriarkeologina työskentelevälle Minnalle sähköpostia, ja kyselin, olisiko Oulun tienoilla joku hylky, jota voisi tutkia. Olimme Minnan kanssa pelanneet jääpalloa samassa joukkueessa mustavalkotelevision aikana, mutta emme olleet juuri sen jälkeen nähneet. Taisin mainita myös, että olin valmis suorittamaan jonkinlaisen laitesukelluskurssin, vähän vaikeahan hylkyjä muuten on tutkia. Edellisestä sukelluskerrasta alkoi olla aikaa 30 vuotta, enkä pitänyt itseäni alkuunkaan turvallisena sukeltajana.

Sain viikon päästä Minnalta vastauksen: ”Mulla on sulle hylky, se on Vaakunan takapihalla.”

Ajoitus oli melkein yliluonnollisen osuva, ja se, että oululaishotellin takapihalta löytynyttä hylkyä saattoi tutkia ilman snorkkelia.

 

Siinä me sitten seisoimme. Edessämme oli valtava monttu. Se oli muodoltaan hieman soikea, ja aina kun ajattelen sitä, mieleeni tulee halkaistu papaija, sellainen, josta on poistettu siemenet. Tuon papaijamontun pohjalla oli tummansävyistä puuta pitkin ja poikin. Aivan kuin monttu olisi vuotanut, ja se oli pitänyt saada äkkiä tukittua, ja niinpä sinne oli heitelty kiireen vilkkaa hirsiä ja lautoja tulpaksi. Mutta hylky se olikolmisensataa vuotta vanhan proomutyyppisen aluksen hylky.

Ryhdyin kirjoittamaan gradua vanhasta hylystä syksyllä 2019. Käytän mieluummin termiä ”kirjoittaa” sen sijaan, että kehuskelisin tutkineeni hylkyä. Toki yritin ohjaajani ja akateemisten instituutioiden mieliksi olla jonkinlaisessa jäykässä vuorovaikutuksessa tutkimusaineiston kanssa. Läträsin lähdemerkintöjen parissa ja yritin tulla muodollisesti toimeen. En kuitenkaan voinut sille mitään, että enimmäkseen tieteellinen ankkuri oli vinssattuna kannelle ja mennä huljahtelin virran mukana. 

Halusin Hahiperän hylylle elämän. Halusin, että se oli ollut jollekin tärkeä. Halusin ajatella, että se oli ollut omistajalleen tärkeä, ehkä sille oli annettu nimi, joku kaunis ja suussa pyöreä. Ja kun se toi omistajansa turvallisesti satamaan tyrskyisen matkan jälkeen, sen mäntypuista laitaa taputettiin kiitokseksi niin kuin hevosta, joka oli kaula hiessä kiskonut auraa kivisellä pellolla

Sen sijaan että olisin miettinyt tutkimusmetodejani, saatoin kuvitella jonkun seisomaan aluksen kannelle – minusta oli mukava ajatella, että aluksessa oli ollut kansi, vaikka sellaista ei kaivauksissa löytynyt – polttelemaan liitupiippua. (Hylystä todellakin löytyi liitupiipun varren pätkiä.) Joskus, kun sää oli oikein suotuisa, piippumies otti merelle mukaan poikansa. Tai ehkä tyttärensä, joka oli syntynyt vuoden 1699 paikkeilla, ja joka oli luonteeltaan raisu ja ajalleen epätyypillisesti haaveili tervakauppiaan tai laivakapteenin urasta

Siinä he iltaisin istuivat Vaakunan parkkipaikalla, joka heidän aikanaan oli ollut Hahtiperän satama, katselemassa auringon laskua. Aiemmin päivällä kauemmaksi merelle oli ankkuroitu mauste- ja kahvilastissa ollut itäintiankulkija. Piipunpolttaja ja tyttö olivat hakeneet proomulla lastin satamaan. Säkit, tynnyrit ja laatikot oli kyössätty makasiineihin, mutta aluksessa saattoi vieläkin tuntea tervan tuoksun seassa häivähdyksen muskottia ja kardemummaa. Tyttö oli saanut vieraskielisiltä merimiehiltä kimpaleen sokeria, ja hän imeskeli sitä ja toivoi ettei tuo päivä milloinkaan päättyisi.

 

Jonakin päivänä tuo kaikki kuitenkin loppui, ja Hahtiperän proomun annettiin upota. Miksi siinä niin kävi? Unohdettiinko se? Oliko se kolhaissut kiveä ja alkanut vuotaa? Oliko omistaja ollut krouvissa, hoiperrellut pimeässä laiturille, molskahtanut satama-altaaseen ja hukkunut eikä vanha alus kiinnostanut enää ketäänTai ehkä silloin oli isovihan aika, ja sokeritytöstä oli tullut äiti ja piippumiehestä isoisä. Venäläiset olivat riehuneet Pohjanmaalla ja lähestyivät nyt Oulua. Piippumies ja sokerityttö olivat varhain aamulla tulleet satamaan, aikoneet viedä perheen turvaan, Ruotsiin tai jonnekin. Vaan vihulaiset sattuvat paikalle, he tappoivat miehen ja veivät sokeritytön ja tämän lapset orjiksi itään, upottivat aluksen

 

Plumps. Akateeminen ankkuri pyllähti pohjaan ja kaivautui raajoillaan pohjasedimenttiin. Toista vuotta siinä meni, mutta nyt se on tehty. Gradu on jätetty ja hyväksytty.

Vieläkin tulee mietittyä, miksi päätin nähdä vaivaa jonkin maisteritutkinnon takia. Paljon hauskempaa on huvittaa mielikuvitusta. Olen vuosikymmenten varrella opiskellut kaikenlaista, fysioterapeutiksi ja personal traineriksi ja lasketteluopettajaksi. Muutama vuosi sitten suoritin kirjallisuusterapiaohjaajan opinnot. Graduani työstäessäni ja Hahtiperän hylkyä ajatellessani olen monesti huomannutettä arkeologiassa ja kirjallisuusterapiassa on paljon samaa. Meillä on pakottava tarve luoda esineille ja tapahtumille tarina, mahdollisimman kokonainen ja ehjä jatkumo. Samaa me teemme oman elämämme kanssa kirjallisuusterapiassa: luomme itsellemme helminauhan lailla juoksevan elämäntarinan. Jos ei muuten, niin sepittämällä osan.

Kun aloitin graduni kirjoittamisen syksyllä 2019, etsin inspiraatioksi hylkyihin tai mereen liittyvää runoa. Löysin netistä anonyymin kirjoittaman säkeistön, ja siinä se oli, niin kauniisti ja täydellisesti sanottuna:

HA! pimeään uponnut..
hiljaa paikalleen lahoava
ei valosta niin välittävä..
tästähän minä puhuin 
kun itsestäni..

 

Tajuan heijastaneeni itseni tuohon vanhaan vettyneeseen lotjaan: toivottavasti se oli joskus jollekin tärkeä.

Nyt gradun jälkeen olen jatkanut työtä nyt jo niin rakkaan Hahtiperän hylyn parissa. Työstän hylystä tietokirjaa, ja mielessäni on myös alkanut elää näytelmäkäsikirjoituksen aihio, tragedia, jossa pääosassa on kauan sitten elänyt laivanrakentaja ja hänen poikansa. Tai ehkä tytär. Ja nyt vasta minä sen tajuan, mikä juju tässä koko hommassa oli! Se, että kannattaa lähettää nuoruusajan ystäville sähköpostia. Sehän voi muuttaa koko elämän!


Aikaisempi teksti Hahtiperän hylystä http://haavitauki.blogspot.com/2019/


keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Kanonbra!

Ajattelin kirjoittaa nopeasti sellaisen piristävän tekstin, sillä arvelen että muillakin ottaa koville tämä toinen Koronakevät. Sitten huomaan, että eipä se niin helppoa olekaan ilman että kuulostaa todella omituiselta. Aina voi tehdä niinkuin tähtitieteilijät ja vaihtaa perspektiiviä. Tällaisen rohkaisevan tekstin kirjoitin yläasteen vanhempainyhdistyksen FB- sivuille:

"Vaihda perspektiiviä! Miltäköhän tämä touhu näyttää Alfa Centaurista käsin? Jos pandemia piimityttää, niin etäisyyttä huoliin voi ottaa ajattelemalla itsensä Kentaurin tähdistön kirkkaimmalle tähdelle. Olet silloin 4,4 valovuoden päässä huolista ja yötaivaan kolmanneksi kirkkain tähti. Yhtenä päivänä tämä aika on vain muisto. Minkälaisia tsemppiterveisiä sinä lähettäisit nykyitsellesi taaksepäin tulevaisuudesta, vaikkapa vuodesta 2025?"

Tietenkin ainut tsemppitervehdys kommenttiketjussa oli itseni kirjoittama, teinien vanhempia on aika vaikeaa aktivoida :D Tuon tekstin jälkeen ajattelin että arkeologille olisi luontevampaa leikkiä aikaperspektiivillä ja miettiä miltä tämä aika näyttäisi vaikka sadan vuoden takaa? Tai jotenkin ehkä kivointa miettiä, miltä tämä aika näyttää sadan vuoden päästä, sillä tulevaisuusvisiot vaativat eniten rohkeutta ja mielikuvitusta. Tulevaisuusvisiot ovat kuitenkin keskittyneet ilmastonmuutokseen, joten siitäkin voi herkimmät saada vain lisää ahdistusta, joten mitäpä jos vain keskittyisi kivoihin uutisiin?

Kivoja uutisia ovat esimerkiksi se, että Suomen tutkimussukelluskoulutus etsii koordinaattoria ja saamme käyntiin Helsingin yliopiston siipien alle Suomen tutkimussukellusakatemian. Se on kova juttu, toivottavasti pätevä ihminen saadaan luotsaamaan homma maaliin, Weisell- ja AMPS- säätiöt turvaavat kolmen ensimmäisen vuoden rahoituksen.

Olin itse kurssilaisena ensimmäisellä tutkimussukelluskurssilla vuonna 1995 ja näin "muutamaa kuukautta" myöhemmin voin vain todeta miten merkityksellinen tuo kurssi oli Suomen meriarkeologian kannalta. Siellä luotiin hyvät pohjat monitieteiselle yhteistyölle, joka edelleen poikii hedelmää. Nytkin meillä on tekemisen meininki Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistyksen (eli STOY) hallituksessa. Keväällä pidämme kaksi webinaaria, toisessa avautuu Pauliina Ahti "Kun pintaraapaisu ei riitä" ja toisessa ensimmäinen kunniajäsenemme Roope Flinkman. Kaivakaapa linkit STOY:n FB sivuilta tai uusilta verkkosivuiltamme https://www.tutkimussukellus.fi/ joista muuten saamme kiittää Niko Nappua (kurssikaveri 25 vuoden takaa).

Lisää kivoja uutisia on "Unohdettu laivasto"- projektin alkaminen. Sopimuksia vielä kirjoitellaan, mutta nyt vaikuttaa siltä että siirryn projektiin kuudeksi vuodeksi jo ensi kuun alussa. Arvatkaapa miten jännää on olla ainoa ulkomaalainen projektissa? Tietysti vaadin että palavereissa puhutaan ruotsia. Just se kouluaine johon en koskaan jaksanut motivoitua. Yritän samalla olla teinipojilleni elävä esimerkki siitä että kannattaa hanskata kyseinen kieli nuorena. Tässäkin elämänvaiheessa vielä ehtii, mutta onhan se nyt vaan jotenkin niin hitsin noloa olla tajuamatta toisten spontaaneja vitsejä Zoom-palavereissa. Pitää vaan uskaltaa tehdä virheitä ja mennä omalle epämukavuusalueelle.

Projektin tutkimukselliset tavoitteet onkin sitten taas toisen tason juttu. Kun lopetin väitöskirjan tekemisen Suomenlinnan aineistosta niin ajattelin että huh- nyt saa joku muu jatkaa. Suomenlinnan hylyt jaksavat leikkiä vaikeasti tavoitettavia. Milloin on Vantaan kuravedet niskassa ja milloin kaikki hurjapäiset veneilijät. Tänäänkin olisi pitänyt olla sukeltamassa, mutta peruttiin meno eilen illalla kun tajusimme, että pakkanen ja kova itätuuli eivät ehkä ole se kaikkein rapein yhdistelmä sukelluskalustolle, saatikka henkilöstölle. Pari sukellusta ollaan ehditty tekemään nyt talvikauden aikana, mutta laihoin tuloksin. Jatketaan siis harjoituksia silläkin saralla ja toivotaan parempia näkyväisyyksiä.

Parempia näköaloja myös pinnan päälliseen maailmaan! Katsellaan kiva-linsseillä tätä uutta maailmanaikaa ja otetaan siitä parhaat puolet heti käyttöön osaksi omaa arkea. Itselleni se on kylmävesiuinti ja nykyisin, sattuneesta syystä, hoidan uintikeikat puhellen ruotsia. Det är kanonbra!


perjantai 18. joulukuuta 2020

Kauden viimeinen (joulutarina)

 


Riitta avustaa sinisiä lateksihanskoja paksujen villahanskojeni päälle. Vahdin kärsimättömänä miten kumireunus asettuu suoraan sukelluspuvun mansetin yli. Jokainen ryppy tarkoittaa merivedelle tietä puvun sisään. Vesi on kuin valo. Tarvitaan vain hiuksen paksuisen halkeama panssareissa ja se tulvii läpi. Nyt kun vesi on pohjalla neljä asteista sen pitäisi pysyä ulkopuolella. Sillä muistan elävästi miltä tuntuvat kylmettyneet kädet, ensin tuntuu kuin kynsiä vedettäisiin irti. Sitten ei tunnu enää miltään. Pelkät tököttävät nakit joilla ei tee mitään.

- Hyvä, kiitos. Oikaisetko vielä tuon kohdan. Sanon keskittyneesti ja korostuneen rauhallisesti, pidätellen hitauden nostamaa ärtymystä.

- Ai, tämänkö? Riitta kysyy ja nipistelee samalla lämpimillä käsillään hanskan reunoja sileiksi.

- No nyt on hyvä, aika fakiiri saa Itämeri olla jos meinaa päästä näiden suojausten läpi.

Vedän suupieliä ylöspäin. Se on tarkoitettu hymyksi, mutta muistuttaa lähinnä irvistystä. Ojennan samalla molemmat käsivarteni Riittaa kohti. Hän tulkitsee elekieltäni oikein, tarttuu käsiini ja vetää minut seisomaan.  Sukellusvarusteiden kanssa paino lähes tuplaantuu ja massa on enimmäkseen selässä. Kun istuu varustelun ajan, kaipaa apua liikkeelle lähtöön. Nuoremmat eivät tarvitse, minä tarvitsen.

Hengitykseni korisee oudosti, kaasu tulee säiliöistä paineenalentajan kautta kokokasvomaskiin. Se on samanlainen savusukelluslaitteisto kuin palomiehillä tulipaloissa. Nyt ei sammuteta mitään vaan mennään tarkastamaan vanhaa puulaivan hylkyä.

Päästyäni pystyyn tassuttelen päättäväisesti räpylöillä alumiinikantta pitkin tarvittavat askeleet kohti keulaa. Liikun kömpelösti. Veneen keularamppi on laskettu valmiiksi odottamaan veteen menijöitä. Pysähdyn partaalla ja tartun toisella kädellä kiinni maskista. Astun eteenpäin, pelottomasti kuin  pingviini. En ole aito merieläin ja pelottomuus jää veneeseen, nyt ollaan ihmiselle vieraassa ympäristössä pelkän teknologian ja oman kokemuksen varassa.

Vihreä viileys ympäröi minut ja nopea puristava paineen tunne herättää aistit. Vesi tuntuu tänään kovalta, rajani piirtyvät selkeästi. Noste pamauttaa minut nopeasti takaisin pintaan. Näytän OK merkin kannella odottavalla Riitalle. Hän huomaa eleen, kuittaa sen ja kääntyy poispäin hakemaan kameraa. Lisään napin painalluksella nostoliiviin ilmaa ja jään kellumaan kasvot alaspäin.

Olen humanisti, pidän ihmisistä enemmän kuin hylyistä. Ihmisrakkauteni ilmeni halussa jakaa tarinoita vedenalaisesta maailmasta, että ihmiset näkisivät mitä jälkiä aiempi elämä oli jättänyt merenpohjaan. Näkemällä nämä jäljet, yhteys mereen väistämättä muuttui. Yhteys hylkyyn, yhteys aiempiin sukupolviin ja lopulta yhteys luonnon kiertokulkuun kaikessa elollisessa ikuisesti kiertävän veden kautta. Tätä tavoittelin. Työni oli niin koukuttavaa, että unohdin ensimmäisenä ihmisistä läheisimmän. Itseni.

Painan hanskojen vuoraamalla etusormella kokokasvomaskin tangettia ja testaan puhelinta.

- Kuuleeko pinta, tässä Maikki.

- Pinta kuulee, kuuleeko Maikki?

- Maikki kuulee hyvin, kuitti.

Henkäisen helpottuneesti, puhelin toimii taas.

Odotan vielä kameraa. Riitta ojentaa paketin veneen keulasta lyhyen köyden varassa. Tartun kiinni sen kahvasta. Canon on koteloitu vedenpitävästi. Olen valmis sukeltamaan ja tapaamaan hylyn. Sen nimi on Pohjoinen Kotka.

Odotan kelluen poijun lähellä sukellusparikseni Paulaa. Tuuli on asettunut, eikä pinnassa tunnu virtauksia, pysyn vaivattomasti paikoillaan. Käynnistän kameran. Paksuilla hanskoilla pienten nappien vääntäminen on pinsettiotteellekin haaste myös lämpimillä sormilla. Kamera surahtaa käyntiin ja painan näytön päälle.

Olimme Paulan kanssa saaneet tutkimussukelluskoulutuksen ja se teki vedenalaisesta käsialastamme samankaltaista. Olin urani aikana sukeltanut lukuisten ihmisten kanssa, mutta Paula oli ykkönen. Sukellustyön sujuvuus perustui luottamukseen ja jos ei pystynyt itse hoitamaan tilannetta, saattoi parilta pyytää apua.

Vilkaisen veneeseen ja huomaan että Paula on juuri astumassa keularampilta veteen. Pyörittelen ranteita ja tarkastan hanskojen pitävyyden. Ei tunnu kylmää. Hanskojen huolellinen asettelu kannatti.

En huomaa syksyisen veden viileyttä. Sähköinen aluspuku on ollut vasta yhden kauden käytössä. Ei tarvitse murehtia kylmyyttä, sitä ei ehdi tulla tunnin sukelluksella kunhan puvun akussa vain riittää virtaa. Sen minkä lämmössä voittaa, ulkonäössä häviää. Tikatussa aluspuvussa näytän pullealta rallikuskilta, mutta meriarkeologia ei olekaan kauneuslaji, vaikka naistutkijalle ulkonäköpaineet ovat aina olemassa. Niistä ei vain voi välittää kun ollaan töissä merellä.

Huomaan Paulan ehtineen poijulle ja olevan valmis sukellukseen.

- Eiköhän mennä?

Painan tasapainotusliivin poistoventtiiliä ja kelluttava ilmamäärä rynnii ulos haitariletkusta. Asetun laskuvarjohyppääjän asentoon. Alaspäin suuntautuva liike kiihtyy paineen puristaessa puvun kasaan. Lisään rintakehän keskellä olevasta painonapista ilmaa pukuun ja vajoaminen hidastuu. Leijun.

Kokokasvomaski riitelee hupun reunojen kanssa. Ilma karkaa ja kuplat kolisevat kiitäessään ylöspäin. Puhelimen kuunteluyksikkö vahvistaa niiden äänen ja olen kaukana zen-mäisestä hiljaisuudesta. Kovat äänet häiritsevät tavallista enemmän, loppukaudesta omatkin akut on jo vähissä ja huomaan sen häiriöherkkyytenä. Eniten ärsyttää kaikki.

Olin tottunut kääntämään huomioni pois epämiellyttävistä äänistä. Lapsuus isossa perheessä oli opettanut käyttämään kuuloaistia valikoivasti. Yritän silti kiristää maskin hihnoja. Kuplatulva rauhoittuu edes vähän. Keskityn hengitykseen. Se tasoittuu ja rauhoitun. Tätä tunnetta kaipaan eniten sukeltamisessa.

Seuraan katseella oranssia köyttä, jonka päässä on viisikiloinen paino. En tarkalleen tiedä mihin kohtaan hylkyaluetta se on asettunut. Terävä valokiila halkoo meren vihreyttä lasermiekan lailla. Uusi lamppu on todella tehokas, muttei sekään kykene halkomaan maitomaista lumisadetta johon hylky oli kietoutunut.

- Eilinen myrsky on sekoittanut pohjasedimentin, eihän täällä näe yhtään mitään, puuskahdan puhelimeen.

- Elä nyt vielä hermostu, Paula kuittaa, se voi olla ohimenevä pilvi äskeisen tankkerin jäljiltä.

Saavumme pohjalle ja oranssi köysi näyttää katoavan suoraan tukevien kaarien väliin.

- Ainakin osuttiin kohdalle, totean lakonisesti.

- Yritän kuitenkin mallinnusta.

- Kuitti, otan lähikuvia rakenteista.

Arvelen sen onnistuvan ihan hyvin surkeista olosuhteista huolimatta. Kuvauksessa olisi kaikkein tärkeintä kirkas vesi, mutta sitä osui kohdalle aina vain harvemmin. Pirun ilmastonmuutos. Se lisäsi sateita ja sen myötä valumavesiä. Ne tulivat yleensä peltolietteen sakeuttamina värjäten veden läpitunkemattomaksi.

Paula lähtee uimaan päättäväisesti linjoja pitkin kohti hylyn keulaa. Mallintamisessa on keskeistä maalata kuvilla kattava peitto koko hylystä. Paulan valojen kadottua näkyvistä jään kahdestaan hylyn kanssa. Asettelen kärsivällisesti kameran säätöjä vähän liian kauan, sillä huomaan Näkin koputtavan olkapäälle. Näkillä on huijarisyndrooma ja se hihkuu ”Kuvitteletko olevasi joku valokuvaaja vai?” 

En nyt jaksa alkaa vääntämään Näkin kanssa, näytän sille kieltä ja käännän kameran asetukset automaatille ja luovun tarkemmista säädöistä. Innostun kuvaamaan paksuja tammisia rakenneosia, jotka sojottavat merenpohjassa kuin romahduksen jäljiltä. Niin, romahduksen. Näkki valpastuu taas ja kommentoi ”Elä nyt romahda!” Aivojen työpöytä on täynnä, mentaalinen ruuhkatunti, ei se aiemmin ole tullut mukaan veden alle.

Matkamääräykset, hankinnat, työajanseuranta, kellokortti, palaverit, raportoinnit, esitelmät, hankkeet ja projektit, veneen pohjanpesu, vessan tyhjennys, keittiön tiskipöydälle unohtuneet eväät ja rappukäytävään hajonnut biojätepussi- kaikki vyöryvät kerralla yli ja huuhtelevat aivoja. Mikään niistä ei tartu, jään pitkät päällä tuijottamaan etsimen läpi hylyn kaarta. Kestää tovin ennen kuin tajuan, sehän on katkennut todella rajujen voimien vuoksi. Palaan taas itseeni ja käsillä olevaan hetkeen. Näkki meuhkaa ”Keskity Ameeba!”

- Joo, joo. Ite oot ameeba.

Paula ui ohi lähietäisyydeltä. Tunnen miten maskini letku kiristyy ja käännän vaistomaisesti päätä samaan suuntaan. Otan vapaalla kädellä kiinni maskista, varmistan ettei se irtoa päästä.

- Olen kiinni jossain, Paula raportoi puhelimeen.

Ymmärrän samassa että hän on kiinni letkussani.

- Pysy paikalla, se on mun maskin letku. Paula pysähtyy, eikä minun tarvitse enää uida hänen perässään.

Tunnustelen käsillä letkua ja huomaan että se on jäänyt kiinni Paulan sääressä olevaan puukkoon. Puukko on säären ulkopuolella ainoastaan James Bondilla. Meillä tavallisilla kuolevaisilla se on joko kädessä, vyötäröllä tai säären sisäpuolella, juurikin takertumisriskin vuoksi.

Taputan Paulaa sääreen, merkiksi siitä että hän voi jatkaa matkaa. Sain letkuni vapaaksi.

- Anteeksi, en huomannut sinua.

- Se on tämä surkea vesi, tilanne hallussa. Menen kuvaamaan vähän etäämmälle niin saat pidettyä hyvät uintilinjat.

Jään kameran kanssa leijumaan hetkeksi hylyn yläpuolelle ja mietin, onneksi sukellusparini oli Paula. Hän ymmärsi heti pysähtyä ja puhua, eikä potkia vimmatusti niin kuin joku toinen olisi voinut tehdä. Potkuissa olisi maski irronnut päästä ja olisin menettänyt hengityskaasun lisäksi näkökyvyn. Olisin todennäköisesti saanut vielä jonkinlaisen kylmäshokin veden päästessä yllättäen kasvoille. Loppua en halua edes ajatella.

Pohjoinen Kotka -hylkyä tarkastetaan vuonna 2020. Hylyn ilmoitti Museovirastolle Stig Meinecke jo vuonna 1962. Kyseessä on venäläinen sotalaiva Severnyj Oriel, joka upposi 1798 Kustaa III:n sodan aikana. Kuva: Minna Koivikko, Museovirasto

Savustamme vielä tovin hylyn henkeä ja syvintä olemusta talteen kameroiden muistikorteille. Loppusukelluksella pyörimme yhä enemmän nousuköyden lähellä, kuin varmistaaksemme poispääsyn.

-Olisiko se tässä?

-Ei se tästä enää hieromalla kummene, eiköhän lopetella.

-Pinta, aloitamme nousun.

-Pinta kuittaa, aloitatte nousun.

Lähdemme kohoamaan oranssia köyttä pitkin ylöspäin. Jäämme leijumaan kolmen metrin kohdalla turvapysähdykseen. Nostan kädet ristiin vartalon eteen ja lepään rennon oloisesti vaaka-asennossa. Pää tyhjänä, on lämpimän leppoisa olo.

Katselemme hiljaisina hitaasti vaihtuvia numeroita sukellustietokoneissa ja hengityskuplien kiihkeää matkaa kohti pintaa. Paula pakkaa kameraa ja sammuttaa valot. Mietin retkemme onnistumista, jos Paulan mallinnuskuvaus on kelvollista niin saatamme saada tietokoneen ruudulla näkyviin koko hylyn. Omistakin kuvistani pitäisi syntyä jotain käyttökelpoista seurantamateriaalia.

Tämä on kauden viimeinen työsukellus ja tunnen hiljalleen miten stressi helpottaa. Me todellakin teimme kaiken sen, mitä projektissa edellytettiin. Spontaani hymy nostaa silmäkulmat ryppyyn. Paula huomaa hymyilyni.

- Ollaan me kyllä hyvä tiimi.

- Niin ollaan. Eiköhän lähdetä ylös. Minuutit tuli juuri täyteen.

- Pinta, tulemme ylös. Äänessä on jo riehakkuutta.

- OK. Tervetuloa! Viritämme punaisen maton.

Paula ojentaa kameran ensimmäisenä veneeseen ja nousee sukeltajan tikkaita ylös kannelle. Kellun rauhassa kauempana, odotan vuoroani. Saan merkin ja lähden uimaan päättäväisin sammakkopotkuin kohti tikkaita ja ylösnousemusta. Ojennan kameran, Riitta nappaa sen ja kuulen päättäväisen lauseen:

- Kiinni!

Se on merkki minulle, voin laskea irti kameran kahvasta.

Irrotan räpylät ennen kuin nousen portaita ja ojennan ne yksitellen veneeseen. Kun on aika nousta tikkaat, Riitta avustaa kannattelemalla pulloista. Sukeltajatikkaiden nouseminen tuntuu yllättävän kevyeltä. Istahdan penkille, löysytän maskin remmit ja nostan sen pois kasvoilta. Hengitän syvään raitista meri-ilmaa ja hymyilen. Aidosti. Paula on myös helpottuneen oloinen ja hän käy jo läpi vaaratilannetta iloisesti pulisten ja helisten naurua.

- Oot sä Maikki kyllä aika kärppä, hyvin hoidettu tilanne.

Samalla Riitta vetää tottuneesti hanskoja pois käsistäni. Hän puristelee automaattisesti sormiani, sen sijaan että villahanskoista valuisi vesi, ne ovatkin kuivat ja lämpimät.

- Mitä ihmettä, nämähän on kuivat!

Riitan käsien lämpö ja Paulan helisevä nauru tarttuu minuun, tempaisen hupun pois päästä ja totean märät hiukset hapsottaen:

- lämpimiä käsiä, viileitä muijia. Vai miten se nyt oli?

Näkki loikkaa olkapäältä takaisin mereen. Veneen peräkannelle merestä nousee Joulumieli.


Kiitos blogin seuraajille kuluneesta vuodesta!

Kyseinen teksti oli luovaa kirjoittamista ja se sisältää aineksia tosielämästä ;)

Rauhallista joulua ja rokoterikasta vuotta 2021!

Minna