Saimme taas pakettiauton alle ja Suomi popin soidessa suuntasimme ensimmäisellä kenttäkeikalle kohti Porvoota ja Pellinkiä. Kun kurvasimme Hissunkissun -nimisen tienhaaran ohi, annoin samalla puhelinhaastattelua Iltasanomiin. Viikon skuupiksi oli noussut Tohmajärven muinaislöydöt ja silloin ei kysytä paikkaa mistä lausuntoja annetaan. Tohmajärvi on meillä tarkastuskohteena syyskuussa joten hirveästi ei ollut uutta annettavaa jo julkaistuihin tietoihin. Viimeiseksi paikalla on käynyt sukellusseura H2O:n meriarkeologiajaosto ja heidän havaintonsa löytyvät täältä: http://www.h2ory.fi/vedenalaista-arkeologiaa-tohmajarvella-taustatietoja-17-8-2016/.
Katse takaisin tiehen ja serpentiinimäinen matka jatkui, pian hurautettiin lossiin ja oltiin Pellingissä. Huokailimme kilpaa ajaessamme toinen toistaan ihanimpien pihapiirien läpi. Saaressa asuu ympärivuotisesti ihmisiä parisen sataa ja olimme matkalla tapaamaan heistä yhtä, Annikaa. Hänellä oli laiturin uusiminen käynnissä ja halusimme tarkastaa miten meidän rekisterissä ollut hylky vaikuttaisi rakennustyöhön.
Annika, Geyrir ja Minna tutkailevat Vrakbergetiä. Kuva Päivi Jantunen, Museovirasto. |
Hylkyilmoituksen oli tehnyt kuitenkin Matias Laitinen, Pekka Paanasalo ja Markku Luoto vuonna 1996 ja kyseisen tiimin jäljiltä tiesimme että paperi oli pelkkää faktaa. Olisi kiinnostavaa nähdä miten hylkyalue oli muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana ja mahtuisivatko uusi laituri ja hylky sopuisasti samaan lahteen.
Terrieri-täti Riikka valmiina pulahdukseen. Kuva Minna Koivikko, Museovirasto. |
Päivi valmiina lähtöön. Kuva Minna Koivikko, Museovirasto. |
Maskit asetellaan rantakivillä istuksien. Kuva Minna Koivikko, Museovirasto. |
Annika lupasi lähteä soutamaan, joten meille alkoi muotoutua toimintasuunnitelma. Riikka ja Päivi vetivät sukeltimet päälle ja avustimme heitä Annikan kanssa soutuveneellä. Hylky paikantuikin todella nopeasti, mutta sukeltajien pintautuessa hakemaan kameraa, ehti paikkatieto hävitä niin että seurasi tovi ristiin rastiin sukeltelua. Onneksi ehdimme napata koordinaatit. Soudimme veneen takaisin oikeaan kohtaan, laskimme varovasti keltaisen korin merkiksi sukeltajille ja kuvausdokumentointi saattoi alkaa. Terrierimäiset tädit eivät malttaneet lopettaa kerran aloitettuaan ja sukelluksen kokonaiskestoajaksi tuli lähes kaksi tuntia.
Hylky oli hyvin pitkälle samassa kunnossa kun sen ilmoitustiedot antoivat ymmärtää. Varsinainen 3D-palapeli limilaitaisesta laivasta, joka saattaa olla paikallista perua. Hylystä oli aiemmin nostettu materiaalia josta oli valmistettu mm. pöytä. Vanha saaristolaisperinne on ollut kierrättää myös käyttökelpoista hylkymateriaalia kunnes muinaismuistolaki ryhtyi suojelemaan jäännöksiä muistoina menneistä ajoista. Tämä muisto mahtuu hyvin samalle lahdelle tulevan laiturin kanssa.
Emme olisi raaskineet lähteä pois laisinkaan. Annikan pihapiiri oli kuin sadusta ja aurinko paistoi lämmittävästi kun pidimme sukelluksen jälkeen lounashetkeä ulkosalla.
Riikka esittelee Annikalle kuvaamaansa materiaalia. Kuva Minna Koivikko, Museovirasto. |
Olimme hyvin tyytyväisiä päivän kuvamateriaaliin ja ylipäänsä koko päivään. Paluumatkalla lossissa pääsimme kuitenkin kokemaan yhden nolon hetken. Virkakännykkä soi taas ja annoin seuraavalle lehdelle puhelinhaastattelua Tohmajärvi-casesta. Kesken juttelun saavuimme jo vastarannalle. Pakussa oli mennyt jokin suojalukitus päälle ja se kieltäytyi lähtemästä käyntiin! Siinä ehti jo koko lossi tyhjentyä ja toimittaja kuunnella tovin autonkäynnistyskomento-mantroja ennen kuin älyauto ymmärsi että nyt on oikeasti mentävä eikä mietittävä!
Loppu hyvin kaikki hyvin, Tohmajärvestä kuulette lisää syyskuun puolivälissä kun pääsemme seikkailulle itäiseen Suomeen.
Pannaan toviksi taas rennompi korvamato soimaan eli hauskaa viikonloppua
Minna