Kosketus 1500-lukuun

Kenttäkausi on alkanut vauhdikkaasti, kuinkas muutoinkaan. Tälle kaudelle meidän päätavoite on tarkastaa VARKkeja eli valtakunnallisesti merkittäviä arkeologisia kohteita. Veden alta niitä on toistaiseksi listoilla alle 60. Ihan kaikissa ei tarvitse käydä sukeltamassa, mutta niillä kohteilla joiden tiedot ovat riittämättömät, tulee tehdä kohteen kunnon tarkastus ja aluerajaus. Maapuolella tätä työtä on tehty jo viime kesänä, me aktivoiduimme nyt kun kaksi isoa EU-projektia on saatu lähes taputeltua.

Jesse valmistautuu kauden ensimmäiselle sukellukselle.

 Ihan ensin pyörähdimme Risskärin hylyllä eli Kultakaleerilla Porvoon edustalla. Mutta, se keikka meni ihan reisille. Viistari ei toiminut ja sukeltaminen meni turaamisen puolelle kaikenmaailman venttiiliongelmien vuoksi. Menemme sinne uudestaan, joten palataan sen tarinaan vielä.

 Seuraava varkki karkki oli Raaseporissa sijaitseva Lappalainen 1 eli Esselholman hylky. Se on löytynyt vuonna 1977 kun Lappalainen oli talvikalastamassa ja verkkoihin tarttui hylyn osa. Vuotta myöhemmin Merimuseo teki paikalla arkeologiset kaivaukset ja hylystä nostettiin mm. yli 200 erilaista esinettä. Pieni laiva oli tehty vankasta tammesta ja sen keularanka on edelleen uljaasti pystyssä, huolimatta todella pitkästä pohja-ajasta. Esinelöytöjen perusteella se on ajoitettu 1500-1600 lukujen taitteeseen.

Päivi pulahtaa mereen ja Jesse kuvaa taustalla.

Keli-ikkunat tuntuvat osuvan aamuihin, joten kello soi jo neljän jälestä ja piti loikata liikkeeseen. Saaressa asuvalle se tietää maitokärryjen työntämistä kamalastissa veneelle ja huristelua kohti mannerta. Wellamo odotti meitä Baggön merivartioasemalla. Aamuautoillen perille peuroja väistellen, sukellussetit valmiiksi, köydet irti ja kohti sokkeloista saaristoa.
  Meidän KYPPI.fi rekisterissä hylkyjen koordinaatit saattavat olla epätarkat, niitä yritetään tarkentaa koko ajan. Esselholman sijaintitiedot tipahtivat keskelle saarta. Ei tarvi olla erityinen Einstein ymmärtääkseen että ne ovat pielessä. Wellamossa on onneksi nykyisin hyvä luotain, joten
saimme hylyn näkyviin nopeasti. Uusi poijupaino pudotettiin mereen tarkasti hylyn viereen ja sukeltajat perään.
 Menimme ensin Sinin kanssa tsekkaamaan paikan ja asettelemaan mittakaavapalkit  mallinnuskuvausta varten. Päivi ja Jesse hoitivat kuvauksen ja se onnistui mukavasti. Onnistumisen ilo on parasta iloa!

Sukeltajia avustamassa Sini Wellamon keulakannella.

 Kotimatkalla keskustelimme hylyssä olleesta lasipullon (tai viinikarahvin) pohjaosasta. Joku aiempi sukeltaja oli sen bongannut ja nostanut lankun päälle näkyviin. Pian Sini huomasi vuoden 1978 muistiinpanoista piirustuksen viinikarahvin yläosasta. Kooltaan se vastasi alaosan mittoja. Pohdimme olisiko paras nostaa pohjaosa esineestä Merimuseon kokoelmiin. Siitä tulisi hauska tutkimushistoriallinen tarina. “Löytö vuonna 1978 ja hetiperään 2020 loput esineestä” tai jotain sinnepäin. Perustelin nostoa myös sukellusturvallisuudella; lasi oli todella teräväreunaista ja olisi vaaraksi sukeltajille huonossa näkyväisyydessä. Soitto valvovalle viranomaiselle eli Maijalle ja päätös oli tehty.
 Seuraavan päivän keli-ikkuna osui taas aamuun, joten emme päässeet hakemaan nostokoria kalustovarastolta. Se aukesi vasta seitsemältä ja oli ehtinyt mennä jo kiinni klo 18, joten päivän päätteeksikään ei onnistunut. Niinpä  me askarreltiin uusi kori McGyver henkisesti. Nippusiteitä, teippiä ja naruja. Sillä saa tavallisesta ostoskorista tehtyä luotettavan välineen arkeologiseen operointiin.
 Logistikoinnissa tarvittiin yksi ihminen autoilemaan, joten merelle lähdettiin kolmen hengen voimin. Viistokaikuluotaus onnistui nyt kivuttomasti uudella läppärillä. Sitä kuuluisaa viimeistä vetoa ei tehty nyt kuin neljä kertaa. Lounastauko, ja sukeltajat mereen. Neljäs henkilö on sukellusturvallisuuden kannalta tärkeässä roolissa. Niinpä sattuikin vaaratilanne, Päivin puku unohtui sulkea ja Itämeri imeytyi sisäpuolelle. Kaikki sukeltajat tuntevat tarinoita, joissa kuivapuvun vetoketju on jäänyt auki. Onneksi nostoliivissä oli ilmaa ja Päivi kiipesi ennätysnopeasti takaisin Wellamoon. Tuosta tapauksesta otetaan tietysti opiksi, turvallisuutta voi aina parantaa.

Viistokaikuluotaus on helppoa silloin kun kaikki toimii.

Saimme lasiesineen ylös ja jaoimme kokemuksen livelähetyksessä meidän Instagram tilillä (Sunkenheritage_fin). Livelähetyksistä on tullut jo normikamaa, on tarkeää että pääsemme jakamaan tunnelmia ja tietoa suoraan mereltä. Eläköön moderni teknologia!
 Lastin purku Barösundissa, Wellamon tankkaus ja kokka kohti Suomenlinnaa. Matkalla tuuli puhalsi välillä 17m/s. Silti Espoon vesille saavuttuamme huomasimme pienen veneen ankkuroituneena sukeltajan lippu ylhäällä. Pyörähdimme moikkaamaan ja tuttujahan siellä näkyi. Olivat bongaamassa uusinta hylkylöytöä, joka uutisoitiin hienosti. Kyseisellä kalkkilastissa olleella proomulla on hyvin jännä tarina. Siitä voi lukea lisää Suomen meriarkeologisen seuran siuvilta. (www.mas.fi). Meillä on niin pätevää porukkaa hylkyjen ympärillä!

Evästauko. Kyllä sen huomaa kun verensokerit droppaa. Kaikki kiukuttelee ja päälle nauretaan makiasti. Onneksi on eväät!

Yksi iso ilonaihe itselleni oli testisukellus selkäpulloilla ja kokokasvomaskilla. Oli NIIN mukavaa palata omalle mukavuusalueelle. Kyllähän minä ne sidemount-pullotkin jo opin tuntemaan, mutta ne eivät ole parhaat mahdolliset arkeologiseen toimintaan. Heti kun selkä sen sallii niin liukenen takaisin old-school meininkiin <3

Pysykää terveinä,

Minna