Vuoden teemana on ollut pitkäaikaisen haaveen toteutuminen eli pääsin vihdoin sukeltamaan suljetun kierron laitteella. Pääsin maailmaan, jossa on hiljaista, kiireetöntä ja tietysti jännää. Koulutus lähti heti alkuvuodesta liikkeelle kaasujen sekoittamisen opiskelulla. Iltakurssia käytiin tutun Pasi Lammin valvovan silmän alla. Opeteltiin olemaan hapen kanssa ja tekemään happipuhtaita välineitä.
Sukelluslaitteistoa treenattiin ahkerasti ensin
Sukellusareenan altaalla ja kun oli aika mennä avovesiin, nappasin sopivasti
muotitaudin ja luonnonvedet sai odottaa. Välissä kävimme ensin Katariinan ja metsämiesten
eli Tuomas Aakalan ja Pekka Niemelän kanssa Amsterdamissa ”From Forest to
Heritage” konferenssissa pitämässä Veteen vajonneet- projektin yhteisesitelmää.
Sen jälkeen Riikan, Päivin. Karin, Katariinan ja Kaitsun kanssa Karlskronassa
potkaisemassa Unohdettu laivasto- tutkimusohjelman purjeisiin (lue tarkemmin
Kaj Enhomin blogi).
Koulutusteemalla jatkettiin Museoviraston koko
meriarkeologisen kenttätiimin (plus Kati) kanssa Tvärminnen uudessa
Tutkimussukellusakatemiassa kurssilla Human Diver. Se oli oppia, jonka jokaisen
sukeltajan tulisi saada jossain vaiheessa sukeltajan uraansa. Teema on fail
safely eli tuttavallisesti käännettynä turaa turvallisesti. Me
kaikki teemme ihmislajin edustajina virheitä ja sukelluskulttuurin pitää olla
sellaista, että virheet eivät eskaloidu vaarallisiksi. Kurssin opettajasta
Beatrice Rivoirasta tuli meille ystävä myös kurssin jälkeiseen elämään.
Ensimmäisen puolivuotiskauden kiistatta kovin juttu oli
kuitenkin IKUWA7 eli se paljon kohistu meriarkeologian olympialais-tapahtuma
Helsingissä. (lue lisää https://museovirasto.fi/fi/blogi/museovirasto-valmistautuu-meriarkeologian-olympialaisiin) Minulla oli ilo olla luotsaamassa järjestelyt myös pre-conference
työpajassa Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla, jossa Kotaro Yamafunen
ohjauksessa opiskeltiin fotogrammetriaa. Oli iso etu tutustua moneen upeaan
kollegaan ympäri planeetan. Uskon että Tvärminnessä luomamme ilmapiiri tuli
mukaan koko kongressiin, eikä akateemiseen pönötykseen ollut pahemmin tarvetta.
Olimme yhtä suurta perhettä pitäessämme ja kuunnellessamme upeita esityksiä. Ihmiset
osallistuivat järjestämiimme retkiin Tallinnaan, Turkuun, Kotkaan ja Tukholmaan,
unohtamatta purjehtimista ja sukeltamista Helsingin edustalla. Näin isoon
voimainponnistukseen tarvitsimme kolmikannan yhteistyötä eli Museovirasto,
Helsingin yliopisto ja Suomen meriarkeologinen seura sitoivat voimansa. Kaikkia
kolmea yhdisti nokkamies Kalle Virtanen, joka kongressin valmisteluaikana ehti
edustaa kaikkia organisaatiota. Lämpimät kiitokset myös rahoittajille, jotka
mahdollistitte toteutuksen!
Tukholman retki oli konferenssiohjelmassa viimeisenä ja
tutustuimme tutkimusjohtaja Fred Hockerin opastuksella Vasa-museoon ja saimme
opastetun kierroksen myös uuteen Hylky-museoon. (Vahva suositus molemmille
museoille.) Hylky-museossa on meidän tutkimuskohteistamme hienosti esitelty
Vrouw Marian hylky Riikan sanoittamana. (Myöhemmin syksyllä Meriarkeologinen
seura järjesti dokumentointimatkan ko. hylylle ja pian meillä on hieno fotogrammetrinen
malli nähtävillä.) Kun pääsin lopulta kotiin, kaaduin sohvalle ja ajattelin
etten matkusta enää ikinä, enkä ainakaan järjestä enää kongresseja. Mutta
kaksisataa onnellista kollegaa 33 eri maasta on eri mieltä 😊
mutta passin hukkasin sillä hetkellä, sillä en muistanut laittaa sitä omalle
paikalleen piirongin laatikkoon.
Ennen kesälomia teimme vielä Päivin johdolla pyrähdyksen ja
muutimme toimistomme Vantaalle Konservointi- ja Kokoelmakeskukseen. Se on huikea
paikka, varsinkin kun toimisto, kalustovarasto ja märkäpuolen konservointi
sijaitsevat eri puolilla valtavaa rakennuskompleksia eli eksyminen on helppoa.
Onneksi siellä on potkulautoja ja kärsivällinen Merja vastaanotossa, joka on
taluttanut minut eri reiteillä useaan otteeseen. Vielä olen löytänyt yöksi
kotiin, enkä jäänyt haahuilemaan Kekkosen suksikokoelman pauloihin. Josta tulee
mieleen mainita, että hiihtäminen on tullut myös urheilulajivalikoimaan. Sopii
mainiosti tällaiselle keski-ikäiselle tädille.
Elokuussa oli kaivaustutkimusten organisoimisen vuoro. Jesse
oli ainoa, joka lomiltaan ehti sparraamaan valmisteluissa, ja muu porukka
joutuikin sitten kylmiltään heti hommiin loman jälkeen. Museovirastossa ei ole
tehty vedenalaiskaivauksia kymmeneen vuoteen, joten kaikki oli tietenkin
ruosteessa, niin kalusto kuin osaaminenkin. Fotogrammetria oli turvattu, sillä
parempaa spesialistia kuin Kari Hyttinen ei voi kuvitellakaan. Samoin onneksi
Vesa Saarinen oli lupautunut Stella-aluksellaan tukijoukkoihin, joten isot
logistiset asiat olivat kunnossa. Yritin IKUWAssa ammentaa esitelmistä
näkemyksen, miten nykyisin kaivauksia veden alla hoidetaan ja uskon että
saavutimme kansainvälisen tason.
Tutkimuskaivauksemme olikin monikielinen, sillä meillä oli miehistössä
brittiläinen meriarkeologi David Cleasby, joka on asunut Suomessa jo pidempään.
Tuoreimmat värväykset olivat vastavalmistuneet Xavier le Rudulier Ranskasta, Yann
Irissou Turusta ja Helsingissä vielä opiskeleva Sam Brchisky. Uudet ihmiset
yhdistyivät perinteisiin menoihin, sillä luottopakkimme Kalle Salonen askarteli
meille ejektoripumput, jotka sopivat täydellisesti kaivauksillemme. Tulee
muuten välittömästi mieleen hetki, kun kaivaustenjohtajan ominaisuudessa menin
häröilemään pumpun imun varmistavan siemenveden kanssa. Pumppuhan lähti imemään
merivettä, enkä ehtinyt sulkemaan korkkia ajoissa. Tämän seurauksena meillä oli
hetken aikaa suihkulähde, märkiä ihmisiä ja naurusta raikuva merialue. Eipähän
tarvitse tuotakaan virhettä tehdä uudestaan, tuli sen verran kostea muistijälki.
Kaivauksista pitäisi oikeastaan kirjoittaa enemmänkin. Me
pidettiin Instagramia mukana menossa, jos joku sattui seuraamaan. Jospa
kirjoitan sitten lisää, kun saamme raportin valmiiksi. Tämän pitäisi olla
tammikuun asia, tässä kohtaa lausun vielä lämpimät kiitokset kaikille
osallistuneille <3
Elokuussa ehdin vielä heti kaivausten jälkeisellä viikolla
vihdoin sukellushommiin suljetulle puolelle. Kävin Sami Paakkarisen ja apuope
Aryan kurssin Isolla Melkuttimella. Oli siinä kuulkaas marssiminen portaissa jyrkkää
rantapengertä ylös ja alas. Olin iloinen kaikista kuntosalilla vietetyistä
tunneista. Mutta se tunne… yksi hetki jäi elävästi mieleeni: sukelluksen
jälkeen Sami antoi palautetta, miten olin ollut liian kaukana muusta jengistä.
Otin palautteen rauhallisesti vastaan ja kerroin sitten, miten juuri tuo hetki
sameassa vedessä, matkalla kohti syvyyksiä isossa ryhmässä oli tehnyt minuun
syvän vaikutuksen. Siinä oli jotain kovin maagista!
Syksyllä oli Tallinnassa konferenssi Popularisation of
Maritime Heritage through Museums, jossa pidin esitelmän kokemuksistani
vedenalaisen kulttuuriperinnön esittelyssä. Virolaiset kollegat olivat
yhdistäneet voimansa ruotsalaisten kanssa ja ohjelmassa oli esitelmiä, niin
tiedon keräämisestä kuin erilaisista tavoista jakaa sitä. Tässä vaiheessa olin
saanut jo hankittua uuden passin ja harmistus kollegoiden kanssa tehdyn
virkistysmatkan missaamisesta alkoi helpottamaan (se matka oli tosin
höyryhinaaja Tursolla, joten kait jään ikuisesti ilman sitä kokemusta). Varsinkin
kun Ivar Treffner vei meidät ruokatauolla katsomaan uusinta koggi-löytöä. On
muuten hitokseen hieno hylky- ihan käsittämätön määrä tammea ja niin taitavasti
veistetty. Kiinnostavaa nähdä mitä Virossa tehdään hylylle, heillähän on jo
yksi koggi upeasti museoituna.
Ja kun puhutaan taitavasta veistämisestä, on aika puhua myös
Mikael Holmströmistä. On ollut ensiarvoisen tärkeää projektille saada tulkita ja
dokumentoida Hahtiperän hylkyä (ajoittuu vuoden 1683 jälkiseen aikaan)
laivanveistäjän ammattitaidon kanssa. Tavoittelemme samalla ymmärrystä, miten
puulaivan hylkyjä kannattaisi ajoittaa eli mistä kohtaa rakennetta löytyy puuaines,
jossa on riittävästi lustoja pintapuuhun asti. Tutkimusta varten tyhjensimme Kokoelmakeskuksen
takapihalla ulkoaltaan, jossa osat olivat olleet kylvyssä ja aloitimme niiden
dokumentoimisen. Työtä varten saimme järjestettyä säästyneillä varoilla tuoreen
meriarkeologin, Yann Irissoun mukaan projektiin loppuvuodeksi. Hänen sinnikkyys
kesyttää Helsingin yliopistolta lainatulla käsiskannerilla (josta lämmin kiitos
Tuulille ja Wesalle) dokumentoiminen oli ihailtavaa. Työn kulku otti enemmän
aikaa kuin ajateltiin, joten dendrospesialistimme Tuomas Aakala pääsee hommiin
vasta keväämmällä, samoin kuin metsäekologimme Pekka Niemelä tutkimaan jäärien
jälkiä puuaineksessa. Tästä siis kuullaan vielä, viimeistään Katariinan väitös-
kuin tietokirjassakin 😊
Meriarkeologian historiateosta on väännetty koko vuosi isommalla
jengillä ja projektia vetävä Päivi alkaa olemaan toivottavasti jo vähän helpottunut,
samoin kuin ahkera eläkeläistiimimme Ulla ja Irma. Me kaikki ollaan jo väsyneitä
Teams-maailmaan, mutta nyt näyttää vahvasti siltä, ettei normaalia konttorielämää
tulla näkemään toviin, vaan ihmiset ovat sopeutuneet etätyöskentelyyn. Silti kasvokkain
tapaamiset ovat tärkeitä. Pääsin käymään Tukholmassa Unohdettu laivasto-
tutkimusohjelman Atlas-moduulin esittelyssä vielä joulukuussa. Kollegat olivat
ahkeroineet Ruotsin avomerilaivaston alukset tietokantaan. Saaristolaivaston
alusten kanssa etenemme ensi vuonna lisää, kun Veteen vajonneet-projektin
historoitsija Magdalena af Hällström pääsee vauhtiin.
Jos tulee ikävä, niin ryhtykää seuraamaan Instagramissa tiliämme
Sunkenheritage_fin. Päivitämme sitä nykyisin parhaiten, sillä videotarinoiden
tekeminen tuntuu sopivan tähän maailmaan loistavasti.
Hommat jatkuu taas joulutauon jälkeen, silloin uudessa organisaatiossa
toimintamme siirtyessä Kulttuuriympäristön tieto- ja tutkimusyksikköön! Kiitos
kaikille yhteistyökumppaneille kuluneesta vuodesta 2022 ja toivorikasta uutta
vuotta!
Minna
