Paluu toimistolle

Meidän tiimissä kaikki rakastavat yli kaiken kentällä olemista. Sen elämyksellistä puolta ei voi liikaa hehkuttaa; Suomen luontoa niin monissa eri väreissä ja lämpötiloissa, jännän äärelle sukeltamista, uusien ihmisten tapaamista... tämä kaikki sopii vaihtelunhaluisille ihmisille kuin nenä nuppiin. Sitten koittaa syksy ja se hetki kun kenttäkausi taputellaan ja opetellaan käyttäytymään virkamiesmäisesti virasto-olosuhteissa. Jo fysiologinen sopeutuminen ottaa aikansa. Eilenkin työhuoneessa käytiin kummallisia keskusteluja, toisia paleli ja toiset jatkoi paitojen vähentämistä säädyllisyyden rajoille asti. Ulkoilmasta ilmastoituun sisälämpöön tottuminen ottaa tovin!
 Toimistolla odottavat kenttätöiden raportoinnit, jonka avulla saatetaan elää kesän huippuhetket uudestaan. Katsellaan valokuvia samalla kun niitä luetteloidaan Muskettiin, pyöritetään malleja ja viedään kohteita rekisteriin. Toimistolla odottavat myös lukuisa joukko ns. muuta hommaa, nytkin on työn alla kaksi artikkelia, joissa molempien DL on hassusti 30.11. Onneksi toinen artikkeli on yhteistyötä Nikon kanssa, kirjoitamme 3D mallinnuksesta Laivaloukkuna Jussarö- projektin kokemusten perusteella. Välillä työn sillisalaattimainen luonne hengästyttää ja salainen toive olisi voida joskus keskittyä yhteen juttuun edes tunniksi. Sisäistä keskustelua työn priorisoinnista joutuu näin aluksi käymään itsensä kanssa. Sitten kun saa hommat kirjattua ja marssijärjestykseen, on paljon helpompaa hengittää.
 Olen päivittäin erittäin onnellinen siitä että saan jakaa työhuoneen Päivin ja Riikan kanssa. Vertaistuki on pienemmissäkin asioissa heti olemassa ja vähän vino huumori pelastaa meidät monesta tilanteesta. Riikka on esimerkiksi aivan loistava viranomainen, hän hallitsee erilaisten raportointiohjelmien käytön mallikkaasti ja on aina valmis auttamaan. Lisäksi hän on toimistolla myös varsinainen Eka Vekara, kätköistä löytyy tarpeellista välineistöä vaikka työpöydän korjaamiseen. Päivi taas hallinnoi meidän datatulvaa esimerkillisesti ja ennen kuin olen ehtinyt muodostaa edes ajatusta, Päivi on jo ehtinyt siirtää aineistot turvallisille asemille. Meillä on hyvä tekemisen meininki.
 Naapurihuoneessa on loput meriarkeologi-tiimistä: Maija ja Sallamaria. Heistä harvoin tulee mainittua täällä blogissa, sillä keskitymme kertomaan kenttätöistä. He ovat kuitenkin se emoalus johon aina kiinnittäydymme palattuamme intergalaktisesta matkanopeudesta takaisin kotipesään. Heidän työsarkaansa Suomen meriarkeologiassa ei voi edes lyhyesti avata. Sallamaria on primus motor, joka tuo aina alalle jotain uutta. Nytkin BalticRIM- uusin EU-hanke, on hänen päättäväisyytensä ansiota. Sallamaria rupesi myös ensimmäisenä puhumaan vedenalaisesta maisemasta, jota nykyisin pidämme jo enemmän itsestäänselvyytenä.
 Maija on meidän Mama isolla ämmällä. Hän on se vastuunkantaja, joka ei pidä itsestään meteliä, mutta saa järjettömän paljon hyvää aikaiseksi pitkäjänteisellä työllään. Maija on myös mahdottoman mukava ja helposti lähestyttävä ihminen ja sen vuoksi myös meidän tärkein yhteyshenkilömme sukeltajien suuntaan.
 Tästä porukasta ei voi olla kuin kiitollinen. Toivotan meille kaikille voimia ja ystävällisyyttä myös itseä kohtaan. Me päästään vielä vähän kentälle kun Tvärminnessä on STOY:n järjestämä sukellusturvallisuusseminaari lokakuun lopussa.
 Nauttikaa syysväreistä, lähdenkin tästä ortopedille esittelemään selkääni :-)


Minna

Bensasuihku

Riikka ottaa puulaji- ja ajoitusnäytettä kannosta. Kuva Päivi Pihlanjärvi.

Veneen moottori on kuin sydän. Bensa virtaa eteenpäin tankista verisuonia pitkin moottorille vieden venettä luikkaasti eteenpäin. Toisinaan suonia pitäisi huoltaa, jottei kävisi niin kuin meille kävi tänään. Bensaa pulppusi melkein puoli ämpäriä ennen kuin vuoto saatiin tyrehtymään. Loppu hyvin kaikki hyvin, potilas jäi henkiin ja hoitohenkilökunta haiskahtaa tovin reilusti bensalle, mutta on taas yhtä kokemusta rikkaampi!
 Mitä olemme oikein puuhanneet? Sunnuntai-iltasella haimme Päivin kanssa lentokentältä tanskalaisen meriarkeologin, Jorgen Denckerin, ja haimme RIB:in eli sataheppaisen kumiveneemme Vuosaaresta. Ponttoonit oli uusittu talvella ja moottori huollettu ja kunnossa. Käytimme venettä aiemmin kesällä ollessamme Savitaipaleella Lost Inland Landscape -projektin kenttätöissä ja se toimi moitteettomasti.
 Tämä LIL-hanke on Helsingin yliopiston tutkimushanke, jossa on tarkoitus etsiä Saimaan vedenalaisesta maisemasta merkkejä mesoliittisesta ihmistoiminnasta. Projektin tieteellinen johtaja on Satu Koivisto, juuri suoarkeologiasta väitellyt tutkijatohtori. Meidän tiimi toimii projektissa yhteistyökumppanina pääasiassa kentällä. Päätimme aloittaa LIL-projektin sukellukset maanantaina heti aamusta, joten siirtyminen Lappeenrantaan hoidettiin sunnuntaina.
 Lähtö ei mennyt ihan putkeen, olimme lähes tunnin myöhässä kentällä, sillä muistin Jorgenin lennon laskeutumisajan väärin. Matka pimeällä ja sateisella maantiellä ei ollut vaahtokarkkia; kanssamatkaajat torkkuivat kun puristelin rattia ja vakoilin peileistä- olihan vene edelleen koukussa kiinni? Perille tultua kello oli jo lähemmäs yksitoista illalla ja satoi edelleen.
 Aamulla saimme paikallisen vahvistuksen Pentti Kokin potkiskelemaan meitä liikkeelle. Jorgen todettiin flunssansa kanssa sukelluskelvottomaksi ja määrättiin pakkolepoon. Minä vedin sitkeästi buranaa selkäkipuun, mutta päästin irti ajatuksesta sukeltaa kivikautisessa metsässä ja tyydyin pinta-avustajan rooliin. Sukelluskelpoiseksi jäi ainoastaan Päivi, ja siihen se olisi jäänytkin, ellei olisi saatu paikallisia sukeltajia Ismo Marttista ja Sami Väisästä apuun.
 Ajoimme Sarviniemeen ja jakaannuimme veneporukkaan ja rantaremmiin. Rantaremmiläiset Ismo ja Sami sukelsivat mopoillen ja ehtivät etsimään laajalta alueelta kivikautisia kantoja, jotka ovat edelleen juurillaan kiinni järven pohjassa. Aikanaan alue on ollut kuivaa maata, mutta jääkauden jälkeinen kehitys on aiheuttanut veden tulvimisen eli transgression eteläiselle Saimaalle.
 En ollut aikaisemmin peruuttanut venettä veteen, mutta tulipahan sekin tehtyä tänään ensimmäistä kertaa. Pentti ja Sami jakoivat hyviä ohjeita ja vene saatiin laskettua onnellisesti järveen. Ongelmat alkoivat heti laiturissa. Pentti ihmetteli miten veneessä haisee bensalle ja huomasi ensimmäisen vuodon. Päivi ja Pentti korjasivat sen yhteistuumin ja saatoimme hurauttaa pelipaikalle. Päivi pulahti kuvaamaan kantoja 3D mallinnusta varten. Tuuli nousi navakaksi ja aallot sen myötä, matalassa vedessä kuvaaminen oli työlästä ja eteneminen piti ajoittaa aaltojen tahtiin.
 Näin mentiin lähes sukellusten loppuun asti, kunnes huomasin että veneen verisuonissa on toinenkin vuoto; vähän vakavampi kuin edellinen ja ryhdyimme valmistelemaan operaation keskeytystä. Ilmoitimme Päiville puhelimessa, että veneeseen kiipeämisen sijasta hän voisikin nousta rantaremmiin. Meidän piti Pentin kanssa ajaa RIB takaisin laituriin ja harjoittaa suonikirurgiaa.
 Tähän väliin voi kuvitella katkeavia bensaletkuja ja -suihkuja, sekä Ismon hätäpelastuksen uuden putken ja liittimien kanssa. Lopulta olimme vain pahan hajuisia, mutta onnellisia siitä ettei mikään, eikä kukaan räjähtänyt ja vuodot onnistuttiin hoitamaan siten ettei Saimaa saastunut.
 Päivän saaliina oli viisi kuvattua kantoa, tieto ettei etelämpänä ole lisää kantoja ja yksi puunäyte, sekä tietysti onnellisena sykkivä veneen moottori. Ajelimme takaisin majapaikkaan, johon Satu ja Riikka olivat myös tulleet hetkeä aiemmin. Kävimme kuvamateriaalia läpi ja pohdimme seuraavan päivän operaatiota pottu- ja kala-aterian äärellä.
 LIL-kenttätyöt jatkuvat Saimaalla koko viikon. Olen kuitenkin lupautunut esitelmöimään Helsingin yliopiston juuri avatussa Tiedekulmassa keskiviikkona Itämeri-teemaisessa tilaisuudessa, joten jätän tämän Itämeren exän loppuviikoksi. Itämeri ja Saimaa kasvoivat erilleen, sellaista se joskus on. Ja näin jonkun tuhannen vuoden päästä voi todeta että olipa se onnellista, jos ei muuten niin ainakin norppien näkökulmasta!


Tarkastelkaa omia bensaletkujanne ja voikaa hyvin!
Terkkuloisin,
Minna

Päivi ja ikuinen kamojen logistikointi. Kuva Minna.

Pentti ja RIB tutustelevat. Kuva Minna.



Mesoliittinen kanto. Tervaskannot ei ole enää mitään tämän jälkeen kun puhutaan kestävyydestä. Kuva Päivi.