Vuosi sitten olimme Riikan kanssa edellisessä Euroopan tutkimussukeltajien konferenssissa Madeiralla. Tuolloin seuraavaksi pitopaikaksi valikoitui Orkney ja isännäksi paikallinen Heriot-Watt yliopiston kampus Stromness nimisessä pienessä kylässä. Siinä Madeiran auringossa tuli sukkela tunne, tuonne on osallistuttava! Reilu vuosi myöhemmin istuin Ferry Inn nimisessä pubissa, jonka ylemmässä kerroksessa nukuin paremmin kuin hyvin. Pubin puheensorina oli sopivasti turvallisen unettavaa.
Matka perille oli vähintäänkin kiinnostava. Heräsin aamulla klo 4:25 kun aivoni muodostivat kuvan passista, joka oli unohtunut kotiin. Pienten peliliikkeiden jälkeen ehdin koneeseen ajoissa. Hymyilytti kun kentällä viereiselle tiskille tuli mies kyselemään seuraavaa lentoa koska... noh, passi oli kotona. Taisi olla kansallinen, unohda-passi-päivä! Lennon vaihto oli Edinburgissa, astuessani lopulta ulos koneesta keskellä Orkneytä, katselin vain maisemia ja hymyilin. Oli juuri niin kaunista kuin olin kuvitellutkin, ehkä vähän kauniimpaakin, mutta hiivatin kylmää. Hyppäsin jättiläskin laukkuni kanssa taksiin ja huristelin Kirkwallin kentältä hotelliin. Taksikuski oli paikallinen, aksentti oli himppasen haastava ja jouduin miettimään kaikki kiertoilmaisut termille ”Täh?” kun yritin pysyä kärryillä- Excuse me, Sorry, What´s that…
Oma esitelmäni Shiptrap Jussarö- Citizen Science- projektina herätti kiinnostusta ja hyvää keskustelua heti ensimmäisenä konferenssipäivänä. Yleisö oli vaikuttunut tavastamme yhdistää vapaaehtoisten työpanos tieteellisiin tavoitteisiin. Citzen Science teeman alle oli kertynyt eniten esitelmiä, tuntuu olevan kuumapottu juurikin nyt. Yleisössä oli useampia vapaa-ajallaan sukeltavia ihmisiä tiukkojen tieteilijöiden seassa. Sukellusosaaminen on hyvinkin painottunut asialle vihkiytyneille harrastajille ja sukelluskouluttajille, tiukat säädökset pidättelevät tutkimussukeltajia. Yhteensä konferenssivieraita oli nelisenkymmentä. Kaukaisin osallistuja tuli Amerikasta asti, minä ja puolalainen Piotr Balazy edustimme Itämeren aluetta.
Esitelmät oli teemoitettu mukavasti ja konferenssin ohjelmaan kuului myös arkeologinen tutustumisretki paikalliseen kulttuurimaisemaan. Klassikkopaikoista kävimme tutustumassa Skara Brae nimiseen asuinpaikkaan, joka on rantatörmällä vaarassa huuhtoutua mereen. Katselimme myös pohjoisia versioita Stonehengin kivikehistä ja mietimme niiden keskellä, miksi ne on rakennettu? Opas oli aika kärkäs arvostelemaan arkeologien tulkintoja, jolloin otin puheenvuoron ja totesin että ”there is a difference between imagination and fantasy”. Hän tuntui hyväksyvän kommenttini, eikä hän enää niin aktiivisesti kritisoinut arkeologien ammattikuntaa loppuretken aikana.
Konferenssi jatkui vielä torstain sisätiloissa, jolloin kuulimme esitelmiä sukellusfysiologiasta, kylmän veden testisukelluksista ja saimme esittelyn useammalle suljetun kierron sukelluslaitteelle. Ne ovat todella kovaa vauhtia tulossa tutkimussukellukseen, sillä niiden avulla voidaan sukellusaikoja pidentää merkittävästi. Eri laitevalmistajien edustajat kehuivat kilpaa omiaan, Suomessa suosituin on tanskalaisten tekemä ”JJ” ja Orkneyltäkin löytyy kyseisen laitteen suosijoita.
Kylmien vesien testit olivat relevanttia tietoa pohjoisen alueen sukeltajille, suoritus laskee kylmässä noin 30%. Sukelluksen johtajalla ei ole niin paljon ongelmia kylmän sietämisen kanssa kuin muilla. Tämä kertoo motivaation tärkeydestä, myös muun ryhmän tsemppaamisella oli iso merkitys kylmänkestolle. Päivä lopeteltiin sukellusturvallisuutta pohtivaan työpajaan. Kokoonnuimme pienryhmiin miettimään asiaa ja jakamaan kokemuksia. Joitakin juttuja kuunnellessa loppui omakin hengittäminen hetkittäin. Aika hurjistakin paikoista sukeltajat ovat selvinneet. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousi kommunikaatio, on erittäin tärkeää puhua itsestäänselvyydetkin aina läpi. Rutiininomaisia laitetarkastuksiakaan ei saa ohittaa. Inhimillisiä virheitä kuitenkin sattuu, meille kaikille, niinpä niin- minullekin!
Perjantaina pääsimme merelle sukeltamaan ja testaamaan käytännössä mitä opimme turvallisuustyöpajasta. Sukelsimme tukialus Haltonilta, jota operoi Bob Anderson alati reippaan miehistönsä kanssa. Bob briiffasi meidät valmiiksi Karlsruhen (cruiser) hylylle, jonka vieressä pohjalla oli valtava ”Horse mussel pelto”. Meribiologit olivat suuntaamassa sinne. Omaksi sukellusparikseni tuli erittäin kokenut sukelluskouluttaja Tim Clements, joka ei hätkähtänyt kun kerroin, etten ole suorittanut vielä avovesiä Nitrox-kurssista. Aluksen reipas henkilökunta oli tuutannut tankkini täyteen Nitroxia, olettaen että hallitsen homman. Nitrox on happirikasta paineilmaa, jonka kurssi meillä on juuri meneillään. Analysoitiin kaasusta hapen osuus Timin kanssa yhdessä ja onnistuin siinä ylösalas pullon ympärillä loikkiessani niksauttamaan selkäni. Kerroin tästäkin sukellusparille, joka totesi vain, että otetaan rauhallisesti.
Arvuuttelin tarvitsemaani lyijymäärää ja pistin 10 kg painoliiveihin kamaa. Tämä osoittautui täydellisen riittämättömäksi, sillä sinkkupullolla ja takkiliivillä sukellettaessa tuntuu nostetta olevan enemmän kuin pienessä pitäjässä. Rakasta aluspukua ei käy syyttäminen, vaikka Weezlellä oli taatusti oma osuutensa painon tarpeeseen. Niinpä sain sukeltaa Timin kanssa vain lyhyen hetken, sillä vedin itseni alasmenoköyttä pitkin hylylle 26 metriin, ajatellen että paine kyllä puristaa ylimääräisen ilman puvusta ja liivistä ja noste asettuu. Ei asettunut, joten tutkailimme hylkyä vain niiltä osin, kun pystyin puristelemaan kiinteitä rakenteita vahingoittamatta niitä, niissä kiinni olevia biologisia tyyppejä tai sukelluspariani. Omaksi riskiksi mietin alasmenoköyden pitävyyden, erityisesti siinä vaiheessa kun se muuttuu ylöstuloköydeksi ja siinä on pakko roikkua tiiviisti, ettei tapahdu tahaton pintaantuminen liian aikaisin ja liian nopeasti. Heti kun saimme Timin kanssa päät pinnalle, aloitin vuolaan anteeksipyytelyn, oli virhearvio minulta lähteä sukeltamaan liian vähillä painoilla. Huomaan että motivaatio päästä näkemään kuuluisat Scapa Flown saksalaisen laivaston hylyt ylitti terveen harkintakyvyn. Onneksi mitään erityisempää ei tapahtunut, sukelluksesta tuli vain todella lyhyt verrattuna Timin normaaleihin rebe-sukelluksiin. Hän on kolunnut Scapan hylyt vuosien varrella useasti, joten turaamisestani ei jäänyt hänelle huono mieli.
Pakollisen itseruoskinnan jälkeen päätin minäkin rauhoittua, selkä kipuili vielä enemmän eikä mikään asento ollut enää hyvä. Niinpä jätin päivän toisen sukelluksen väliin ja päästyämme rantaan kiiruhdin paikalliselle osteopaatille hoitoon. Osteopaatti Paula moitti minua lempeästi, ei olisi pitänyt mennä sukeltamaan niksahtaneella selällä. Tunnin käsittelyn jälkeen hän antoi kuitenkin vihreää valoa seuraavan päivän sukelluskeikalle. Säteilin onnesta, sillä lauantain workshop oli varsinaisesti se, johon olin ilmoittautunut etukäteen.
Lauantai oli Bobin ja Andrew Huntin suunnittelema. Hänen käyntikortissa lukee BSAC National Instructor/Expeditions Officer, jossa roolissa hänet oli kutsuttu mukaan konferenssiin. Andy kommentoi erittäin aktiivisesti esitelmiä ja piti itsekin loistavan puheenvuoron kansalaistieteen mahdollisuuksista. Alempaa Britanniasta oli saapunut Andyn vanhoja sukelluskavereita tuoden mukaanaan RIBin, jolla vapaaehtoisten tiimi sukelsi jo perjantaina. Katselin heitä suurella arvostuksella Haltonin kannelta pienen kumiveneen pomppiessa perjantain kohtuullisen kovassa aallokossa, sateesta nyt puhumattakaan. Lauantaina oli tarkoitus käydä kuvaamassa Cöln (assistant cruiser) fotogrammetrista mallia varten ja tarkastaa viistokaikuanomalioita. Vaikka Scapa Flowta on sukellettu ja tutkittu aktiivisesti, löytyy sieltä siltä aina jotain uutta. Nyt haaviin saatiin etsintävalojen alustoja ja pari ankkuria, kaikki ilmeisesti ensimmäisen maailmansodan saksalaisesta laivastosta.
Mietin kukakohan suostuu lähtemään kanssani hylylle perjantaisen keventelyn jälkeen. Andy ilmoittautui reippaana vapaaehtoiseksi, totesin että olin salaa toivonutkin häntä sukellusparikseni. Andy on erittäin kokenut rebe-sukeltaja ja kouluttaja, joten tiesin, että hänen kanssaan on helppoa olla vedessä. Lisäsin kuusi kiloa lyijyä varusteisiin, eikä sekään meinannut riittää, mutta sillä sentään pärjäsi. Hylky makaa pohjassa kyljellään, sukelsimme katsomaan sen kansirakenteita 30 metrin syvyyteen ja kuvasin kyljessä näkyviä rakenteita mallinnusta varten. Niiden alkuperäistä tarkoitusta vielä mietittiin. Andy viestitti valoillaan että on aika jatkaa matkaa ja lopetin kuvauksen. Matkalla nousuköydelle sukellusparini katosi hylyn sisälle, väläyttelin hänelle valoja, ettei löisi päätänsä kansipalkkeihin. En mennyt perässä, sillä avoimen kierron laitteella sukellettaessa ilmakuplat eivät tee hyvää metallirakenteille. Pystyin seuraamaan Andyä kyljen aukoista, ja tiesin ettei hän menisi kovin syvälle hylkyyn sisälle. Eihän me siitä oltu etukäteen puhuttu, eikä sovittu, mutta sukellus hylyn sisään näytti leikkisältä päähänpistolta. Näin jälkikäteen arvostellen, ei nyt ehkä kuitenkaan viikon viisain teko. Vaikeaa selittää, mutta toisten ihmisten kanssa vain syntyy intuitiivisesti luottamussuhde. Toisten kanssa se ei synny edes yhteisten kokemusten jälkeen.
Sukellusten välissä kiinnittäydyimme vanhan sotasataman laituriin, joka toimii nykyisin museoalueena. Museo on kiinni uudistusta varten, sillä vuonna 2019 tulee kuluneeksi sata vuotta saksalaisalusten uppoamisesta. Scapa Flow on kuuluisa tästä maailman suurimmasta alusten ”itsemurhasta”, jonka Ludwig von Reuter (Rear Admiral) määräsi tapahtuvan aluksille, jotka olivat jääneet brittien sotavangeiksi ja saksalaiset eivät halunneet luovuttaa heille täydellistä laivastoaan. Niinpä salainen operaatio alusten upottamiseksi hoidettiin kesäkuussa 1919. Aluksia nostettiin pelastustoimissa mm. 1920-luvulla, ne jotka ovat jääneet jäljelle toimivat nykyisin sukellusturismin vetonauloina. Niihin siis kannattaakin panostaa uusimalla museon näyttelyä.
Sunnuntaina ei ollut enää virallista konferenssin ohjelmaa ja minunkin piti ottaa jo taukoa sukelluksista maanantain kotiinpaluun vuoksi. Viimeisen sukelluksen ja lennon väliin on hyvä jättää vuorokausi, ettei sukeltajantauti iske kesken lennon typen alkaessa kuplimaan veressä. Niinpä sopivaa jäähdyttelyä sunnuntaille oli väyläestehylkyjen snorklaaminen. Ihan niin kovaa jäähdyttelyä en tosin kaivannut kuin nyt sain, sillä vedin kuivapuvun vetokejun huolimattomasti kiinni ja jääkylmä meri survoutui pukuuni sisälle. Vetskari kiinni ja snorklaus sai jatkua. Uimme Andyn kanssa koko vallitien matkan kuvaten blokadilaivoja muun ryhmän sukeltaessa samoja kohteita. Snorklaaminen oli yllättävän kivaa myös märällä kuivapuvulla.
Rannan lähtöpaikka sijaitsi lammasaitauksessa. Vaeltaessani puskapissalle oli ensimmäinen sopiva kuoppa jo varattu. Siellä makasi kuollut lammas. Kunnioituksesta vainajaa kohtaan jatkoin vähän kauemmaksi. Kysyin paikallisilta mitä tehdään kun spottaa kuolleen lampaan ja vastaus oli, ettei tehdä yhtään mitään. Niin yleisiä laiduntavien lampaiden ennenaikaiset lähdöt ovat. Rauha hänenkin sielulleen sitten vaan.
Liekö korvani jo tottunut paikalliseen aksenttiin, mutta paluumatkan taksikuskin kanssa pystyin jo jutustelemaan täydellisen sujuvasti. Hän oli aitoakin aito paikallinen ja sukujuuret ulottuivat 1400 luvulle. Hän kertoi löytäneensä ystävänsä kanssa arkistolähteitä Norjasta, jossa heidän esi-isänsä esiintyivät samassa yhteydessä. Oli jokseenkin liikuttavaa ymmärtää että ystävyydetkin voivat periytyä. Toivon että konferenssin aikana solmimani uudet ystävyydet kestäisivät tästä edes murto-osan. Uskon kansainväliseen yhteistyöhön todella lujasti.
Saan siis olla todella kiitollinen Museovirastolle siitä, että minut päätettiin lähettää kyseiseen konferenssiin. saan olla kiitollinen kaikista uusista opeista ja tapaamistani ihmisitä. Tällaiset pienet konferenssit ovat ihania, siellä tapaa ihmisiä, joiden kiinnostuksen kohde ei välttämättä ole ollenkaan arkeologiassa. Uusia ajatuksia syntyy helpommin eri alojen rajapinnoilla. Erityisesti silloin kun ihmiset pääsevät rauhassa tutustumaan ja vaihtamaan kokemuksia. Meitä kaikkia osallistujia yhdisti kiinnostus vedenalaiseen maailmaan ja halu edesauttaa sen hyvinvointia.
