Multitaskaaminen on edelleen täällä. Sen ansiosta voi päätyä vaikka Kapyysikujalle heittämään tikkaa, jonka avulla ratkaistaan kumpiko: hormi-tulkinta vai punasavikeramiikka-havis on oikeampi. Tässä vaiheessa vedän hormi-jengipaidan päälle, jotta voin valaista asiaa lisää. Kävimme siis viikon VARK-keikalla Oulussa ja ajankohta valikoitui puhtaasti HYLKY-immersiivisen taide-esityksen ja äitini syntymäpäivän mukaan.
Muistanette varmaan vuosi sitten Oulusta esiinkaivetun Hahtiperän hylyn? Tästä 1600-luvun lopun proomusta iso osa meni konservointiin ja tulevaisuudessa se päätyy esille Pohjois-Pohjanmaan museoon (ja toiveissa saada vielä jokin osa näytille myös hotelliin, jonka takapihalta hylky löytyi). Osa hylystä jäi kokoelma-prosessin ulkopuolelle, se dokumentoitiin parhaalla mahdollisella tavalla eli tieto kerättiin talteen kuvaamalla, fotogrammetrialla ja koeluonteisesti myös käsilaserskannerilla. Kaikkea fyysistä ei ole mahdollista säilyttää, joten yritetään edes digitaalista tiedontaltiointia. Näille mäntyisille rakenneosille tarjoutui mahdollisuus olla inspiraationa ja esillä Oulun Hiukkavaaran entisen kasarmialueen entisessä ruokalassa.
Palkittu taiteilija ja Flow-productionin keulakuva, Pirjo Yli-Maunula, kokosi työryhmän toteuttamaan haaksirikosta kertovaa esitystä. Varovainen tiedustelu hylyn osien käyttämisestä uudenlaisen yleisön tavoittamiseen, tuli hylyn kaivauksiin osallistuneelta Katariina Vuorelta. Katariina puolestaan on palkittu tietokirjailija ja hän kirjoittaa parhaillaan gradua Hahtiperän hylystä Oulun yliopiston arkeologiaan, kuten olen jo tainnut aiemminkin mainostaa. Katariina ja Pirjo ovat siis verkostoituneita ja verkkoja tarvitaan, kun luodaan jotain aivan uutta.
Itse olen innostunut kaikenlaisesta kierrättämisestä (sitä yhden väitöskirjan verran pohtineena), olin heti esittelemässä ideaa eteenpäin päällikkövirastossamme. Kaikki muutkin olivat sitä mieltä että Hahtiperän toinen tuleminen Hiukkavaarassa olisi WAU-hommia.
Ja niin se olikin! Äitini syntymäpäivä osui torstaille, joten olin hyvissä ajoin hankkinut liput esitykseen. Kun kerran oli mentävä Ouluun, ehdotin Päiville ja Sinikalle, josko voitaisiin samalla käydä tarkastamassa Sophia Maria-hylky, joka on pitkään roikkunut tarkastettavien kohteiden listalla (pitkään tarkoittaa tässä yhteydessä vuosikymmeniä). Ja tietysti Mr. Murphy astui peliin ja pisti keikalle sen ainoan keli-ikkunan samalle päivälle varhaiseen aamuun. Kun herää aamulla klo 5, käy sukeltamassa keskellä merta pienestä RIBistä vuonna 1859 uponneeseen hylkyyn ja päättää illan käyskentelemällä Peter Greenaway-tyylisessä taide-elämyksessä, niin taas tietää eläneensä.
Tällä keikalla meillä oli poikkeuksellinen miehitys, sillä Jesse oli koronakaranteenissa (aivan kyllä vapaaehtoisesti toisen työkeikkansa vuoksi). Saimme mukaan Tero Tankan, joka on luottovenemies ja sukeltaja. Mutta Terollakaan ei ole ajokortissaan pikkueetä (niikuin ei ole Päivillä eikä Sinilläkään), eikä hän tosin saisi ajaa vakuutusten vuoksi myöskään Museoviraston autoa. Joten sain ilon ajella Ouluun ja takaisin sukelluskaluston kanssa RIB perässä. Maanantaina Ouluun ja perjantaina takaisin. Ehdittiin Teron kanssa kuunnella aika monet artistit.
Maanantaina pääsimme perille ennen pimeää ja tuuttasimme veneen veteen New Port Virpiniemen rampista. Nimittäin, säätiedot kertoivat, että maanantai-ilta on todennäköisesti ainoa kelvollinen kohta edes yrittää viistokaikuluotausta. Saatiin vähän pomppuisaa kuvaa, sillä kun RIB keikkuu aalloilla, niin kaapelin perässä vedettävä kala keikkuu yhtälailla ja luotauskuvassahan se sitten näkyy. Onneksi pitkä päivä päätyi Kapyysikujan liepeille, johon Sinikka porhalsi suoraan junalta pelastamaan nälkäiset noutoaterioiden kanssa.
Tiistaina tuuli niin että tukka irtoili ja päädyimme vierailemaan museoon tutustumaan Sophia Marian tutkimusten hedelmiin. Museon jo eläköitynyt arkeologi Aimo Kehusmaa veti Oulun Vesimiesten kanssa hylyllä kaivauksia 1970-80 -luvuilla. Niiden satoa saadaan ihailla museon vitriineissä. Laiva oli tulossa Ouluun hakemaan tervalastia ja sillä ei ollut Hullista tuomisina muuta kuin painoalasti ja kyydissä miehistön omat kamat. Hämmentävän hieno posliiniastiasto hylystä oli silti löytynyt, jota on vaikea mieltää merelliseen arkiateriointiin. Sitä se tuskin on ollutkaan, mutta monenlaista esineistöä hylystä on löydetty, nostettu ja konservoitu. Saimme tutustua siihen museon kahden arkeologin opastamina, joten kiitokset tässä kohtaa Mika Sarkkiselle ja Marika Kostamovaaralle.
Oulun keskustassa oli samana päivänä alkaneet isot arkeologiset maakaivaukset, joita vetämässä oli tuttu kaksikko, Matleena ja Terhi. Saa nähdä löytyykö tänä vuonna jäännöksiä merellisestä Oulusta, arkeologia on jännittävää! Mutta ei hätää, kuopassa on mukana yksi meriarkeologi David, joten asiantuntemustakin löytyy nyt läheltä. Kävimme kaivannon reunalla vierailemassa, kuuntelemassa kaivauspelkkojen tasaista raapimista ja ihailemassa löytöjä. Arkeologisilla kenttäpalveluilla on taas tuhannen taalan paikat saada jotain uutta esiin vanhasta Oulusta.
Keskiviikkona saimme vahvistukseksi mukaan vielä flunssasta toipuneen Päivin ja yritimme ovelasti lähestyä hylkyä Hailuodosta käsin. Tero ja Sini vetivät RIB ajoharjoitukset suoraan Virpiniemestä ja me Päivin kanssa pääsimme kokemaan täyden Hailuodon lautan. Eihän se Hailuoto antanut riittävästi suojaa, joten katsoimme turvallisemmaksi siirtyä odottamaan torstain aamua. Tässä vaiheessa alkoi jo vähän kuumotella aikataulun kireys.
Aamulla sitten viideltä ylös, sekalaista hortoilua kamoja kohti ja strategista pohdintaa, missä vaiheessa kannattaa laittaa puku päälle, jotta ehtii vielä käydä vessassa? Ettei iske hätä just väärässä kohdassa, nimittäin kylmä vesi pistää munuaisiin kierroksia ja kupla otsassa ei kannata lähteä sukeltamaan. Aurinkokin ehti nousta kun sukkuloimme RIBillä kohti länttä. Meri oli ihailtavan rauhallinen vielä menomatkalla.
Hylky esiin kaikuluotaimella, poijuttaminen ja sukeltajat veteen. PLOMPS. Päivi hoiti kuvaamisen ja minä yleisen säätämisen. Olimme unohtaneet ottaa valkoisen levyn mukaan keikalle, joten improvisoimme valkoisesta muovisesta leikkuulaudasta valkotasapainolevyn kameralle. Päivi työnsi sen kainalooni ja siinä sitten koin omituisia hetkiä. Sillä hylky on myös biologinen riutta, täynnä pulleita ahvenia, jotka vilkuilivat pullottavilla kalansilmillään varsin epäluuloisesti lampunvalon osuessa kohdalle. Eivät varmaan olleet aiemmin tulleet ajatelleeksi sushi-kohtaloa, mutta ison puukon ja leikkuulaudan kanssa ohi uiva sukeltaja saattoi ehkä nostaa vähän eviä pysytyyn ja muistuttaa elämän rajallisuudesta.
Teron poijutus oli täydellinen, se osui hylyn rungosta noin metrin verran ulospäin. Tuossa kohtaa runko on tosin hyvin syvällä mudassa ja parraslaitaa pilkistää vajaan metrin kaikkien irrallisten perän rakenneosien alta. Hylyn perä on ilmeisesti tuhoutunut jo 1970-luvulla troolauksissa. Hetken seikkailtuamme löysimme paremmin säilyneelle osalle ja kiersimme hylyn keulan. Ankkuripeli oli hienosti paikoillaan. Totesimme ettei fotogrammetrisesta mallintamisesta koko hylyn osalta ole nyt viisasta haaveilla, joten keskityimme laivan lieteen.
Metallisen lieden suojaksi on muurattu tiilistä ympärystä, itse metalliliesikin on varsin hyvässä kunnossa. Yleensä metalliosat ovat ruostuneet tehokkaasti. Katselin liettä yläpuolelta, siinä oli renkaat kattilan paikoille ja niiden keskellä vähän taaempana hormin jämät. Päivi näki hormin sijaan punasavikeraamisen astian lieden päällä ja tästähän me sitten saatiin tulkintanäkemyskeskustelu. Omat argumenttini hormin puolesta eivät riittäneet vakuuttamaan Päiviä, joten lopulta päädyimme vetämään tikkakisan. En tajua miten se on mahdollista, mutta hävisin sen noloin lukemin. Onneksi olin viisaana verkostoitunut Oulun Vesimiesten nykyiseen puheenjohtajaan ja keskustelin hänen kanssaan lieden syvästä olemuksesta. Kyllä se ON hormi :)
Ehkä meidän pitää mennä uudestaan Perämerelle vahvistamaan näkemystä. Muutoinkin, siellä pitäisi vierailla useammin, merialueella on paljon annettavaa ja lukuisia hylkyjä odottamassa löytäjiään. Perämeri ansaitsisi oman alueellisen meriarkeologin, päteviä sukeltajia alueella riittää ja mallia voi ottaa Kehusmaan aiemmasta yhteistyöstä sukeltajien kanssa. Jatketaan tietoisuuden kasvattamisella vedenalaisesta kulttuuriperinnöstä, joten kiitos tässä lopuksi vielä Pirjo Yli-Maunulalle, esitys jätti jälkiä joista ei halua toipua.
Äidille myös vielä onnittelut, ja suuret kiitokset tyrni- ja puolukkamehuista, siinä oli taas multitaskaamiseen yksi rasti. Talvi saa tulla kun pakastin on täynnä kesää!
Minna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti