Hahtiperän prinsessa ja Katariina

 Teksti Katariina Vuori, tietokirjailija ja arkeologi (sekä ketterä jääpalloilija)

Agatha Christie oli naimisissa arkeologin kanssa. Hän on kuulemma joskus sanonut arkeologimiesten olevan puolisoista parhaita: ”Mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä kiinnostuneempi arkeologi hänestä on.” Tai jotenkin noin se meni. Olen itse saavuttanut puolen vuosisadan virstanpylvään, ja ajattelin, että se on juuri oikea ikä viedä loppuun muinaistutkijaopinnot. Vielä samanlainen kimpale elämää, ja olen laillistettu muinaismuisto itsekin.

Opintoni olivat aikoinaan jääneet kanditutkintoon, enkä ollut ajatellut gradun tekemistä 20 vuoteen. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tarvetta saada maisterititteliä tittelin vuoksi. Joskus kyllä huvitin itseäni ja lapsiani sillä ajatuksella, että he voisivat sanoa äitinsä olevan arkeologi. Heistä se olisi mahtavaa, mutta olin ajautunut aivan toisenlaiselle urapolulle, kirjoittamisen pariin, ja sillä tiellä oli hyvä olla.

Jostakin syystä heinäkuussa 2019 mieleeni kuitenkin ilmaantui ajatus, että olisipa hauska taputella opinnot loppuun, ja tehdä gradu jostakin pohjoissuomalaisesta hylystä. Laitoin Museovirastossa meriarkeologina työskentelevälle Minnalle sähköpostia, ja kyselin, olisiko Oulun tienoilla joku hylky, jota voisi tutkia. Olimme Minnan kanssa pelanneet jääpalloa samassa joukkueessa mustavalkotelevision aikana, mutta emme olleet juuri sen jälkeen nähneet. Taisin mainita myös, että olin valmis suorittamaan jonkinlaisen laitesukelluskurssin, vähän vaikeahan hylkyjä muuten on tutkia. Edellisestä sukelluskerrasta alkoi olla aikaa 30 vuotta, enkä pitänyt itseäni alkuunkaan turvallisena sukeltajana.

Sain viikon päästä Minnalta vastauksen: ”Mulla on sulle hylky, se on Vaakunan takapihalla.”

Ajoitus oli melkein yliluonnollisen osuva, ja se, että oululaishotellin takapihalta löytynyttä hylkyä saattoi tutkia ilman snorkkelia.

 

Siinä me sitten seisoimme. Edessämme oli valtava monttu. Se oli muodoltaan hieman soikea, ja aina kun ajattelen sitä, mieleeni tulee halkaistu papaija, sellainen, josta on poistettu siemenet. Tuon papaijamontun pohjalla oli tummansävyistä puuta pitkin ja poikin. Aivan kuin monttu olisi vuotanut, ja se oli pitänyt saada äkkiä tukittua, ja niinpä sinne oli heitelty kiireen vilkkaa hirsiä ja lautoja tulpaksi. Mutta hylky se oli, kolmisensataa vuotta vanhan proomutyyppisen aluksen hylky.

Ryhdyin kirjoittamaan gradua vanhasta hylystä syksyllä 2019. Käytän mieluummin termiä ”kirjoittaa” sen sijaan, että kehuskelisin tutkineeni hylkyä. Toki yritin ohjaajani ja akateemisten instituutioiden mieliksi olla jonkinlaisessa jäykässä vuorovaikutuksessa tutkimusaineiston kanssa. Läträsin lähdemerkintöjen parissa ja yritin tulla muodollisesti toimeen. En kuitenkaan voinut sille mitään, että enimmäkseen tieteellinen ankkuri oli vinssattuna kannelle ja mennä huljahtelin virran mukana. 

Halusin Hahiperän hylylle elämän. Halusin, että se oli ollut jollekin tärkeä. Halusin ajatella, että se oli ollut omistajalleen tärkeä, ehkä sille oli annettu nimi, joku kaunis ja suussa pyöreä. Ja kun se toi omistajansa turvallisesti satamaan tyrskyisen matkan jälkeen, sen mäntypuista laitaa taputettiin kiitokseksi niin kuin hevosta, joka oli kaula hiessä kiskonut auraa kivisellä pellolla. 

Sen sijaan että olisin miettinyt tutkimusmetodejani, saatoin kuvitella jonkun seisomaan aluksen kannelle – minusta oli mukava ajatella, että aluksessa oli ollut kansi, vaikka sellaista ei kaivauksissa löytynyt – polttelemaan liitupiippua. (Hylystä todellakin löytyi liitupiipun varren pätkiä.) Joskus, kun sää oli oikein suotuisa, piippumies otti merelle mukaan poikansa. Tai ehkä tyttärensä, joka oli syntynyt vuoden 1699 paikkeilla, ja joka oli luonteeltaan raisu ja ajalleen epätyypillisesti haaveili tervakauppiaan tai laivakapteenin urasta. 

Siinä he iltaisin istuivat Vaakunan parkkipaikalla, joka heidän aikanaan oli ollut Hahtiperän satama, katselemassa auringon laskua. Aiemmin päivällä kauemmaksi merelle oli ankkuroitu mauste- ja kahvilastissa ollut itäintiankulkija. Piipunpolttaja ja tyttö olivat hakeneet proomulla lastin satamaan. Säkit, tynnyrit ja laatikot oli kyössätty makasiineihin, mutta aluksessa saattoi vieläkin tuntea tervan tuoksun seassa häivähdyksen muskottia ja kardemummaa. Tyttö oli saanut vieraskielisiltä merimiehiltä kimpaleen sokeria, ja hän imeskeli sitä ja toivoi ettei tuo päivä milloinkaan päättyisi.

 

Jonakin päivänä tuo kaikki kuitenkin loppui, ja Hahtiperän proomun annettiin upota. Miksi siinä niin kävi? Unohdettiinko se? Oliko se kolhaissut kiveä ja alkanut vuotaa? Oliko omistaja ollut krouvissa, hoiperrellut pimeässä laiturille, molskahtanut satama-altaaseen ja hukkunut eikä vanha alus kiinnostanut enää ketään? Tai ehkä silloin oli isovihan aika, ja sokeritytöstä oli tullut äiti ja piippumiehestä isoisä. Venäläiset olivat riehuneet Pohjanmaalla ja lähestyivät nyt Oulua. Piippumies ja sokerityttö olivat varhain aamulla tulleet satamaan, aikoneet viedä perheen turvaan, Ruotsiin tai jonnekin. Vaan vihulaiset sattuvat paikalle, he tappoivat miehen ja veivät sokeritytön ja tämän lapset orjiksi itään, upottivat aluksen…

 

Plumps. Akateeminen ankkuri pyllähti pohjaan ja kaivautui raajoillaan pohjasedimenttiin. Toista vuotta siinä meni, mutta nyt se on tehty. Gradu on jätetty ja hyväksytty.

Vieläkin tulee mietittyä, miksi päätin nähdä vaivaa jonkin maisteritutkinnon takia. Paljon hauskempaa on huvittaa mielikuvitusta. Olen vuosikymmenten varrella opiskellut kaikenlaista, fysioterapeutiksi ja personal traineriksi ja lasketteluopettajaksi. Muutama vuosi sitten suoritin kirjallisuusterapiaohjaajan opinnot. Graduani työstäessäni ja Hahtiperän hylkyä ajatellessani olen monesti huomannut, että arkeologiassa ja kirjallisuusterapiassa on paljon samaa. Meillä on pakottava tarve luoda esineille ja tapahtumille tarina, mahdollisimman kokonainen ja ehjä jatkumo. Samaa me teemme oman elämämme kanssa kirjallisuusterapiassa: luomme itsellemme helminauhan lailla juoksevan elämäntarinan. Jos ei muuten, niin sepittämällä osan.

Kun aloitin graduni kirjoittamisen syksyllä 2019, etsin inspiraatioksi hylkyihin tai mereen liittyvää runoa. Löysin netistä anonyymin kirjoittaman säkeistön, ja siinä se oli, niin kauniisti ja täydellisesti sanottuna:

HA! pimeään uponnut..
hiljaa paikalleen lahoava
ei valosta niin välittävä..
tästähän minä puhuin 
kun itsestäni..

 

Tajuan heijastaneeni itseni tuohon vanhaan vettyneeseen lotjaan: toivottavasti se oli joskus jollekin tärkeä.

Nyt gradun jälkeen olen jatkanut työtä nyt jo niin rakkaan Hahtiperän hylyn parissa. Työstän hylystä tietokirjaa, ja mielessäni on myös alkanut elää näytelmäkäsikirjoituksen aihio, tragedia, jossa pääosassa on kauan sitten elänyt laivanrakentaja ja hänen poikansa. Tai ehkä tytär. Ja nyt vasta minä sen tajuan, mikä juju tässä koko hommassa oli! Se, että kannattaa lähettää nuoruusajan ystäville sähköpostia. Sehän voi muuttaa koko elämän!

Aikaisempi teksti Hahtiperän hylystä http://haavitauki.blogspot.com/2019/

Kanonbra!

Ajattelin kirjoittaa nopeasti sellaisen piristävän tekstin, sillä arvelen että muillakin ottaa koville tämä toinen Koronakevät. Sitten huomaan, että eipä se niin helppoa olekaan ilman että kuulostaa todella omituiselta. Aina voi tehdä niinkuin tähtitieteilijät ja vaihtaa perspektiiviä. Tällaisen rohkaisevan tekstin kirjoitin yläasteen vanhempainyhdistyksen FB- sivuille:

"Vaihda perspektiiviä! Miltäköhän tämä touhu näyttää Alfa Centaurista käsin? Jos pandemia piimityttää, niin etäisyyttä huoliin voi ottaa ajattelemalla itsensä Kentaurin tähdistön kirkkaimmalle tähdelle. Olet silloin 4,4 valovuoden päässä huolista ja yötaivaan kolmanneksi kirkkain tähti. Yhtenä päivänä tämä aika on vain muisto. Minkälaisia tsemppiterveisiä sinä lähettäisit nykyitsellesi taaksepäin tulevaisuudesta, vaikkapa vuodesta 2025?"

Tietenkin ainut tsemppitervehdys kommenttiketjussa oli itseni kirjoittama, teinien vanhempia on aika vaikeaa aktivoida :D Tuon tekstin jälkeen ajattelin että arkeologille olisi luontevampaa leikkiä aikaperspektiivillä ja miettiä miltä tämä aika näyttäisi vaikka sadan vuoden takaa? Tai jotenkin ehkä kivointa miettiä, miltä tämä aika näyttää sadan vuoden päästä, sillä tulevaisuusvisiot vaativat eniten rohkeutta ja mielikuvitusta. Tulevaisuusvisiot ovat kuitenkin keskittyneet ilmastonmuutokseen, joten siitäkin voi herkimmät saada vain lisää ahdistusta, joten mitäpä jos vain keskittyisi kivoihin uutisiin?

Kivoja uutisia ovat esimerkiksi se, että Suomen tutkimussukelluskoulutus etsii koordinaattoria ja saamme käyntiin Helsingin yliopiston siipien alle Suomen tutkimussukellusakatemian. Se on kova juttu, toivottavasti pätevä ihminen saadaan luotsaamaan homma maaliin, Weisell- ja AMPS- säätiöt turvaavat kolmen ensimmäisen vuoden rahoituksen.

Olin itse kurssilaisena ensimmäisellä tutkimussukelluskurssilla vuonna 1995 ja näin "muutamaa kuukautta" myöhemmin voin vain todeta miten merkityksellinen tuo kurssi oli Suomen meriarkeologian kannalta. Siellä luotiin hyvät pohjat monitieteiselle yhteistyölle, joka edelleen poikii hedelmää. Nytkin meillä on tekemisen meininki Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistyksen (eli STOY) hallituksessa. Keväällä pidämme kaksi webinaaria, toisessa avautuu Pauliina Ahti "Kun pintaraapaisu ei riitä" ja toisessa ensimmäinen kunniajäsenemme Roope Flinkman. Kaivakaapa linkit STOY:n FB sivuilta tai uusilta verkkosivuiltamme https://www.tutkimussukellus.fi/ joista muuten saamme kiittää Niko Nappua (kurssikaveri 25 vuoden takaa).

Lisää kivoja uutisia on "Unohdettu laivasto"- projektin alkaminen. Sopimuksia vielä kirjoitellaan, mutta nyt vaikuttaa siltä että siirryn projektiin kuudeksi vuodeksi jo ensi kuun alussa. Arvatkaapa miten jännää on olla ainoa ulkomaalainen projektissa? Tietysti vaadin että palavereissa puhutaan ruotsia. Just se kouluaine johon en koskaan jaksanut motivoitua. Yritän samalla olla teinipojilleni elävä esimerkki siitä että kannattaa hanskata kyseinen kieli nuorena. Tässäkin elämänvaiheessa vielä ehtii, mutta onhan se nyt vaan jotenkin niin hitsin noloa olla tajuamatta toisten spontaaneja vitsejä Zoom-palavereissa. Pitää vaan uskaltaa tehdä virheitä ja mennä omalle epämukavuusalueelle.

Projektin tutkimukselliset tavoitteet onkin sitten taas toisen tason juttu. Kun lopetin väitöskirjan tekemisen Suomenlinnan aineistosta niin ajattelin että huh- nyt saa joku muu jatkaa. Suomenlinnan hylyt jaksavat leikkiä vaikeasti tavoitettavia. Milloin on Vantaan kuravedet niskassa ja milloin kaikki hurjapäiset veneilijät. Tänäänkin olisi pitänyt olla sukeltamassa, mutta peruttiin meno eilen illalla kun tajusimme, että pakkanen ja kova itätuuli eivät ehkä ole se kaikkein rapein yhdistelmä sukelluskalustolle, saatikka henkilöstölle. Pari sukellusta ollaan ehditty tekemään nyt talvikauden aikana, mutta laihoin tuloksin. Jatketaan siis harjoituksia silläkin saralla ja toivotaan parempia näkyväisyyksiä.

Parempia näköaloja myös pinnan päälliseen maailmaan! Katsellaan kiva-linsseillä tätä uutta maailmanaikaa ja otetaan siitä parhaat puolet heti käyttöön osaksi omaa arkea. Itselleni se on kylmävesiuinti ja nykyisin, sattuneesta syystä, hoidan uintikeikat puhellen ruotsia. Det är kanonbra!