torstai 26. tammikuuta 2017

Sukeltamisen turvallisuudesta



Osallistuimme Techu 2017- seminaariin lauantaina 22.1.2017 Helsingin Pasilassa. Kyseessä on Sukeltajaliiton organisoima yksipäiväinen tapahtuma, joka on tehty yhteistyössä sukellusalan toimijoiden kanssa. Tavoitteena on tehdä erilaisesta tekniikkasukeltamisesta turvallisempaa, ja sitä kautta myös hauskempaa. Ohjelmaan oli saatu puhujiksi vakuuttava joukko asiantuntijoita ympäri maailmaa, kaukaisin puhuja tuli Uudesta Seelannista. Ulkomaisten puhujien pääpaino oli erityisesti sukellusturvallisuudessa. Kotimaiset esiintyjät keskittyivät kertomaan hauskoja tarinoita elävästä elämästä eli luola- ja hylkysukeltamisesta. Yleisö oli hyvin mukana ja kupliva nauru täytti salin moneen kertaan seminaarin aikana. Päivän kulku oli suunniteltu jouhevaksi mahdollistaen verkostoitumisen ja kuulumisten vaihtamisen vanhojen tuttujen kesken.

 Techu -seminaarin yhteyteen oli järjestetty mahdollisuus osallistua sukeltajille suunnattuun ensiapukurssiin. Niinpä työviikon päätteeksi suuntasimme vielä perjantai-illaksi ottamaan oppia DAN BLS + D kurssille. Nimihirviö ei tietenkään kerro mitään asiaan vihkiytymättömälle, mutta DAN on organisaatio nimeltä Divers Alert Networks eli organisaatio joka jakaa turvallisuustietoutta ja myös vakuutuksia sukeltajille. BLS on puolestaan Basic Life Support, joka vastannee tietosisällöltään Punaisen Ristin EA1 kurssia. D- taas viittaa Defibrillaattoriin eli tuttavallisemmin Deffaan, suomenkieliseksi nimeksi on ehdotettu sydäniskuria. Laitteen kanssa harjoitellaan tilannetta jossa tulee ongelmia sydämen kanssa.
 Pääkouluttajana toimi Riikka Keto-Timonen ja hän hoiti kurssin erittäin pätevästi. Neljään tuntiin oli tiivistetty runsaasti tärkeää tietoutta ja käytännön harjoittelua. Ensiaputaitoja pitää harjoitella säännöllisesti. Koskaan ei voi tietään milloin taidot tulevat tosielämässä tarpeeseen, puhuttiinpa nyt sitten sukeltamisesta tai ihan vain arkielämästä. Treenasimme Anne-nuken kanssa deffan käyttöä ja toisillamme kylkiasentoa ja sidontataitoja. Opet demosivat aluksi deffan käyttöä ja odottelimme innokkaana hetkeä jolloin Anne-nukke pomppaa sähköiskun voimasta, mutta Hollywood-efektiä ei kuulemma yleisestikään ottaen tule edes oikealla ihmisellä. Uutena laitteena oli tukehtumisliivi. Uhri puki punaiset liivit ylleen ja survoi juustonaksun liivin etupuolen ”henkitorveen”. Pelastajan oli tarkoitus oikealla otteella saada naksu lentämään mahdollisimman kauas. Ensin tosin taottiin viisi kertaa liivin selkäpuolen tyynyyn toistelemalla: ”yski, yski yski!” Arvaatte varmaan että meidän kolmihenkinen tiimi meinasi lähinnä tukehtua nauruun tuossa kohtaa, vaikka vakavasta asiasta onkin kyse. Sori siitä! Ehkä tässä vaan toteutui jo Techun henki eli harjoittelemalla lisää turvallisuutta.

 Hauskuus saattaa tosin jäädä asiaan vihkiytymättömälle päällimmäiseksi asiaksi, jolloin saattaa tulla kevytmielinen kuva sukeltamiseen aidosti liittyvistä riskeistä. Kokenut luolasukeltaja Sami Paakkarinen pitikin lauantain ensimmäisen esitelmän Romaniaan suuntautuneista luolaexploraatioista, jossa oli ollut useita eritasoisia haasteita. Kun tutkitaan ennestään tuntemattomia luolia keskellä Romanialaista vuoristoseutua, on selvää että ratkottavia ongelmia

riittää monelle eri tasolle. Lopulta, kun ihmeen kaupalla päästään kaikkien varusteiden kanssa Suomesta saakka romanialaiseen luolaan ja aloitetaan luolien kartoitus, vaikein päätös on viheltää peli poikki. Ihmisen mieli on eteenpäin suuntautunut ja on aina helpompi jatkaa eteenpäin kuin lopettaa. Jos näkyvyys on vain neljännesmetri, syvyyttä tulossa 80 metriä, ei työn jatkamiselle ole järkeviä perusteita. Työ ei kuitenkaan koskaan mene hukkaan, kun osaa jakaa omat kokemukset muiden asiasta kiinnostuneiden kanssa. Omia kokemuksia jakamalla tulee sukeltamisesta kumulatiivinen prosessi, kaikkien ei tarvitse toistaa samoja virheitä.

 Sukellusonnettomuuksien tulkinta päättyy usein kohtaan “inhimillinen virhe”. Asiaan oli tarttunut lentopuolella elämäntyönsä tehnyt britti Gareth Lock. Hän valmistelee Granfieldin yliopistoon väitöskirjatutkimusta inhimillisestä virheestä sukellusonnettomuuksissa. On tärkeää selvittää miksi inhimillinen virhe pääsi syntymään, jotta vastaavanlaisia onnettomuuksia voidaan jatkossa välttää. Lentämisessä ollaan suunnittelutyössä tehty jo vuosikymmeniä töitä turvallisuus-näkökulma edellä. Yksi dia jäi esitykestä erityisesti mieleen. Siinä kuvattiin eri tason riskejä laatikoiden ja niissä olevien reikien avulla. Laatikot ja niiden reiät liikkuivat randomisti. Toisinaan ne osuivat linjaan, jolloin syntyi tunneli. Tämä edusti tilannetta jossa useampi inhimillinen virhe kumuloitui vakavaksi onnettomuudeksi.

 Seminaarin sukelluslääketieteellinen osio oli jälleen kerran uusiseelantilaisen lääkärin, fyysikon ja tekniikkasukeltajan Simon Mitchellin käsissä. Puhujana Mitchell on lahjakas, poikkeuksellinen. Techussa hänen puheenvuoronsa keskittyi suljetun kierron laitteeseen, hiilidioksidin poistoon, siinä käytettäviin apuvälineisiin sekä laitteen turvallisimpaan mahdolliseen käyttöön. Rebreatherit eivät ole Museoviraston meriarkeologeille arkipäivää (vielä), mutta yhtä kaikki esitelmä oli huikaisevan kiinnostava ja opetti uutta.

 DAN:n (Divers Alert Network) edustajana Techuun oli kutsuttu Rob Sijmons kertomaan DAN:n uudesta sukelluslokijärjestelmästä, Diver Safety Guardian Databasesta. Järjestelmältä saa paitsi tarkkoja tilastoja omista sukelluksistaan, myös kiinnostavia analyyseja omasta sukeltajantauti-riskistään.  Kenties ensi kenttäkaudella myös Museoviraston meriarkeologitiimi innostuu kirjaamaan sukelluksiaan DAN:n järjestelmään.

Luolasukelluskokemuksiaan Techuun tuomassa olivat Antti Apunen ja Janne Suhonen, jotka esittelivät Ruotsin pisimmän luolaston tutkimiseen keskittyvää Bjurälven –projektia, ruotsalais-suomalaista yhteistyötä, sen mukanaan tuomia haasteita ja oivalluksia.

 Immi Wallin esitteli hollantilaisen sotalaivan Huis de Warmelon identifiointiin käytetyn työn. Hylky löytyi merenpohjan luotauksissa jo vuonna 2002, samana vuonna kuin siitä julkaistiin artikkeli Hollannissa. Artikkelin kirjoittaja ei voinut kuvitellakaan, että laiva olisi aidosti voinut säilyä jossain. Museovirastolle uusi hylky oli vain iso tunnistamaton möykky merenpohjassa, kunnes Badewanne ryhmä vieraili hylyssä ensimmäistä kertaa. Kun jotain näin poikkeuksellista löytyy, käytetään yleensä asiantuntijaverkostoa ja kysellään, olisiko kenelläkään näkemystä kyseisen hylyn lippuvaltiosta. Yleensä nämä kyselyt vetävät vesiperän, sillä kulttuuriperinnön kanssa työskentelevät ovat niin työllistettyjä omilla alueillaan, ettei pitkäjänteistä selvitystyötä ehdi tekemään edes kollegoiden pyynnöstä.​

 Immin kiehtovan esitelmän jälkeen seminaariväkeä viihdyttämään siirtyi tekniikkasukeltaja ja kuvaaja JP Bresser, joka selviytyi vaikeasta tehtävästään seminaarin viimeisenä esiintyjänä. Bresserin häikäisevien dokumenttien mukana saimme hetkeksi sukeltaa hänen kanssaan luoliin ympäri maailmaa.

 Seminaarin lopuksi suoritettiin perinteinen, nopeatempoinen ja hulvaton sukellusvälinearvonta, joka oli omiaan kohottamaan karnevaalihenkeä ja siirtämään seminaariväen mielen antoisasta ja tiedontäyteisestä seminaarista kohti yhteistä illanviettoa ja ilonpitoa Bottalla. Huolimatta 18 lunastetusta arvasta onni jätti tällä kertaa suosimatta meriarkeologitiimiä. Hauskaa meillä oli joka tapauksessa! Kiitos järjestäjille Techu 2017 Teamille Pirkko, Saija, Susan, Jarkko, Mika, Teppo, Matti ja Mikko ja tietysti kiitokset kaikille esiintyjille!

 

lisätietoa seminaarista www.facebook.com/Techu17

perjantai 23. joulukuuta 2016

Toivotuksia


Vuosi lähenee loppuaan ja olisi aika tehdä jonkinlaista välitilinpäätöstä. Kun katselee meidän blogin kuvia, ei voi muuta kuin todeta miten etuoikeutetuksi itsensä saa tuntea kun pääsee tekemään tällaista työtä. Kivassa työssä on omat riskinsä, ei hoksaa pitää rajoistaan kiinni ja välillä on ihan liikaa lautasella. Onneksi on tutut työkaverit, joiden kanssa "elämä tasaa"-asenne toimii. Saa olla sellainen varis kuin juuri sillä hetkellä tuntee olevansa.
Meidän työssä parhaita puolia ovat ihmiset, luonnollista näin humanistin näkökulmasta. Ihmiset, uudet ja vanhat tutut, sekä tietysti meidän "asiakkaat" ja kaikki se elämyksellisyys mitä hylkyihin ja kulttuuriympäristöön ylipäänsä liittyy.
Välillä tuntuu ettei meidän aikamme osaa arvostaa kulttuuriperintöä, ei osaa voimaantua sen äärellä ja tuntea omia juuriaan. Tämä on tietysti iso haaste meille, jotka yritämme tuoda erilaista näkökulmaa arkeen, tavoittelemme hyvää ja arvokasta ihmiselämää ihan kaikille.
Kuluvan vuoden aikana olen arkisen aherruksen ohella kuunnellut yliopistolla esitelmiä mm. maailman historiasta, myötätunnosta, myötäinnosta ja shamanismista. Olen lukenut monenlaista self-help-kirjallisuutta ja tullut sellaiseen tulokseen, että tärkeintä olisi opetella tuntemaan itsensä ensin. Saada omat vaikuttimet näkyviksi, ymmärtää itsensä osana kokonaisuutta ja hyväksyä ihmisenä olemisen perustarpeet. Sille pohjalle voi ryhtyä rakentamaan onnellisuutta, joka säteilee hyvällä tavalla myös muille.

Juututaan mutaan, valvotaan kesäöitä, halataan kavereita, sanotaan niitä pieniä tarpeellisia sanoja aina kuin mahdollista. Katsotaan silmiin ja muistetaan hengittää. Niin, muistetaan hengittää vatsanpohjaan asti. Muuta ei oikeastaan tarvitse osatakkaan, näin aluksi <3


Kohtasimme nämä vareksen poikaset Kokkolan reissulla napottamasta Halkokarin taistelun muistomerkin päältä. Tuolla hetkellä niihin oli helppo samaistua, odottelivat tuulen tyyntymistä, niin kuin mekin.





sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Pitkät varjot

Kaksi päivää tiiviissä neukkarissa opiskelemassa fotogrammetriaa on hurahtanut nopeasti. Ihan valtavasti on tullut uutta oppia, mutta käsitys myös meidän työn merkityksellisyydestä on noussut pintaan. Viime kesän Jussarön testaukset ovat todella arvokkaita ja Pasin antamat opit Tvärminnessä kantavat hyvin pitkälle. Kehitystyötä täytyy ehdottomasti jatkaa vielä Nikon kanssa, esittelin hänen tekemiä malleja opeille ja sain hyviä vinkkejä miten ratkaista joitakin ongelmia.


On kuitenkin eri asia tehdä fotogrammetriaa kirkkaissa ja lämpimissä vesissä verrattuna meidän olosuhteisiin. Silti kirkkaan vesien arkeologeilta voi myös oppia paljon työprosesseista ja mikä tärkeintä, kaikkien ei tarvitse toistaa samoja mogia. Nyt ei puhuta ainoastaan fotogrammetrian kehityksestä, aussi-arkeologi esitteli mallinnuksia jotka oli tehty mudassa lepäävistä hylyistä ja sankaritarina kertoi miten he olivat juuttuneet mutaan reisiä myöten. En sitten kehdannut kysyä mikseivät käyttäneet kopteria :-)
Tänään oli päällekkäistäkin ohjelmaa. Olen ICOMOSin vedenalaisasioiden Suomen edustaja ja kansainvälisen asiantuntijaorganisaation kokous oli samaan aikaan fotogrammetrisen kurssin kanssa. Sain anteeksi poissaoloni, sillä kävin moikkaamassa kokoustajia ja osallistuin ICUCHin 25 vuotis-juhlallisuuksiin. Super hauskoja tyyppejä, ihanaa kun mukana on myös pioneeri-sukupolven edustajia, sillä heillä on yleensä parhaimmat jutut. Ai niin, virittelin vaihto-ohjelmaa kanadalaisten kanssa. Heidän fokus on nyt arktisilla alueilla joten voisimme hyvin jakaa kokemuksia kylmissä vesien tutkimussukelluksesta. Tällaisina päivinä sitä taas rakastaa omaa työtään to-del-la paljon!
Australiassa riittää monenlaista ihmeteltävää. Ensimmäisellä kauppareissulla otin kuvan Villestä ottamasta kuvaa ja ihmettelin pitkää varjoa.


Ensimmäisen päivän opet Kevin ja Pat.

Harjoittelimme esineiden mosaiikkikuvausta.

Kuvankäsittelyllä saa aikaiseksi vaikka käsinpiirretyn näköisiä piirustuksia.

Toisen päivän ope tuli Japanista ja tottelee lempinimeä Kota.

Pat on vedenalaiskuvauksen pioneereja. Nyt 44 vuotta aikaisemmin otetut kuvat ovat saaneet uuden elämän fotogrammetrian avulla. 

ICUCH täytti 25 vuotta ja pääsin osallistumaan juhliin. Hyvin ovat asiat edistyneet neljännesvuosisadassa, mutta paljon on vielä tehtävää. Suomen pitäisi ratifioida UNESCOn vedenalaista kulttuuriperintöä koskeva yleissopimus!
Tässä vielä muutama fiilistelykuva Albrahos- saarten retkeltä. Villellä on hymy herkässä.
Kalle poseeraa paalun kanssa.
Meidän planeetta on vaan niin äärettömän monimuotoinen ja kauneus ottaa sieluun saakka. Latautukaa te pimeydessä vaeltajat, kohta meilläkin on taas kesä <3

perjantai 25. marraskuuta 2016

Australian auringon alla

Joskus maailmanluokan kongressit (IKUWA6) ymmärretään järjestää toisella puolella maapalloa ja tulee mahdollisuus toteuttaa lapsuuden haave. Tällä kertaa koko tiimimme ei päässyt matkaan, minunkin reissua varten tarvittiin kaksi apurahaa ja osastonjohtajan suostumus. Täällä sitä nyt ollaan, Fremantlessa, lounaisessa Australiassa. Sain matkaseuraksi Kalle Virtasen ja Ville Peltokorven eli Suomen edustus on kunnossa. Kongressin ensimmäinen virallinen ohjelmapäivä on ohi ja nyt jaan kanssanne vähän iloa ja valoa. Enjoy!
Minna
Innokas osallistujasakki parveilee koneiden ympärillä.

Kuvan tekstit esittelevät kohteemme Albrohos saaret, 70 km mantereesta merellepäin.

Tällainen kone.

Sitten vaan ilmaa siipien alle ja menoksi.
 
Bongailimme hylkysaitteja koneesta. Kuuluisin oli Batavia, sen jäännökset näimme tosin eilen jo museossa, meressä on jäljellä pelkkä kuoppa.

Siellä sitä riuttaa näkyy ja sinnehän sitä piti mennä, hitsit kun ei tullut gopro mukaan. Oli nääs aika nättiä! Violetteja ja vaaleanpunaisia sormikoralleja joiden pinnalla aurinko välkkyi aaltojen tahdissa. Luulin tulleeni discoon, kalaparvet olivat todella massiivisia. Hienoa että jossain on vielä näin hyvin säilyneitä riuttoja.

Aussikollegalta kuoritaan iho kasvoista kerran vuodessa. Ei se kuulemma satu ja on "better than dying". Aurinko ei näillä leveysasteilla ole ystävä. Kuvassa myös kalasääsken hylätty pesä joka on rakennettu monenlaisesta meriroskasta.

Palatessamme koneelle huomasin rantavedessä leikkivän delfiinin. Saksalainen kollega hyppäsi uimaan sen kaveriksi ja sai intiaaninimen "She who swims with the dolphins". Tässä kuvassa delffaria ei näy, kuvasin kännykällä videolle koko shown :-)


Huomenna jatkamme 3D fotogrammetria workshopin merkeissä :-)

torstai 3. marraskuuta 2016

Mutapainia ja mallinnusta



Hylyt voivat piileksiä mielenkiintoisissa paikoissa. Saimme jo vuosi sitten ilmoituksen Vanhankaupunginlahdelta jossa matala vesi oli paljastanut osan puisesta laivasta. Riikka ja Päivi kävivät kertaalleen tarkastusmatkalla syksyllä 2015. Tuolloin meri oli juuri noussut ja hylky tavoitettiin vain soutamalla. Matala mutainen vesi esti tarkempien havaintojen tekemisen. Hylky jäi arvoitukseksi.
Hylyn ilmoittaja ja kummisetä Eero, otti uudelleen yhteyttä kun merivesi heilahti alas taas syksyllä. Päätimme Päivin kanssa perjantaina iltapäivällä maanantaiaamun retkestä, jos vesi vain olisi edelleen puoli metriä tavallista alempana. Aikataulu sopi myös Eerolle, siispä lupahakemukset ympäristöviranomaisille ja suuntana rantaruovikko.
Pysähdyimme lintutornin läheiselle levähdyspaikalle. Siellä oli penkki, joka näytti kuivalta, mutta istahtaessani siihen vaihtamaan pelastautumispukua päälleni, huomasin syksyn kosteuden. En ehtinyt varoittaa Päiviä, hän istahti samalle märälle penkille. ”Kannattaisi varmaankin laittaa pelastautumispuku päälle.” ”Pärjään kyllä näillä saappailla, varret ylettyvät lähes polviin.”
Kiipesimme lintutorniin ja etsimme hylkyä ensin Eeron kiikareilla. Hänen tarkat silmät löysivät hylyn nopeasti. Siellähän se oli, selkeästi liikkunut ainakin parikymmentä metriä edelliskerrasta. Liukunut mudan pinnalla aaltojen ja jään viemänä. Rantaruovikossa voi tapahtua kummia!
Hylkybongausta :-D


Shh, siellä se on!

Maanantaina oli kuitenkin vesi poissa ja tutkailimme kiikareilla kärsivällisesti odottavaa hylkyä. Eero suunnitteli reittiä, tuolta kiertämällä muta kannattelee meitä parhaiten. ”Viimeiset metrit ovat hankalimmat, muta on vielä niin vetistä ja upottavaa.” ”Onko teillä lumikenkiä?” Valitettavasti ne eivät kuulu meidän vakiovarusteisiin. Nyt niitä olisi tarvittu!
Eipä hätää, saimme seuraamme kuvauskopterin. Kesähessumme Jesse Jokinen on ammattikuvaaja ja innostui hankkimaan kopterin. Tilasimme hänet paikalle testaamaan, miten kuvaus onnistuisi tällä rantaruovikolla. Jesseä ei tarvinnut paljoa houkutella, kuvaavalle venemiehelle hylytkin ovat kiehtovia.
Jesse virittelee kopteria käyttökuntoon.

Kopterikuvaus soveltuu hyvin tällaisiin ruovikkoalueisiin.

Eero piteli aitaa alhaalla, ei ole ollut kyyttöjä moneen vuoteen. Ei se mitään, oli meidän vuoro kirmata Päivin kanssa rantaniitylle Eeron perään. Muta hyllyi jokaisen askeleen alla. Pitää kävellä hitaasti, mutta nopeasti ja jalat harallaan. Pysähtyä ei saa! Saavuimme hylyn lähelle, Päivi innostui kuvaamaan harvinaista hylkynäkymää ja unohti kävellä.
Hitaasti mutta nopeasti :-)

Nopea skaalatikun viritys.


Muta ulottui jo lähes polviin. Nopeasti, nopeasti- kannusti Eero. Tilanteen epätoivoisuus, ihminen vastaan muta, Päivin kiljahdukset ja mudan slurp-äänet saivat tilanteen vakavuuden väistymään. Oli ihanihan pakko nauraa, vaikkei se tietysti ollut reilua. Onneksi Eero herrasmiehenä auttoi Päivin saappaat irti mudasta. Taistelu ”Päivi vs. Muta” päättyi 1-0 Päiville!
IIK, jumissa!


Eero apuun!


Voittajaolo!
Jäimme pohtimaan, olisiko ollut parempi juuttua pelastautumispuku päällä? Olisiko siinä päässyt tekemään mutapainimaisia kokovartaloliikkeitä? Meriarkeologia ei varsinaisesti ole mikään yleisölaji, mutta siinä olisi ollut jo showpainin aineksia!
Smurffit lennättää kopteria.

Kopteri kuvaa hylkyä.

Polun vahvistusta.

Perinteistä mittaamista, tosin yleensä ei seisota hylyn päällä...
Päivän päätteeksi totesimme kopterimateriaalin olevan loistavaa mallinnusharjoitusainesta viikonlopun kurssille. Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistys (STOY) järjesti Tvärminnessä 3D koulutuksen, johon autoilimme perjantaina iltapäivästä.
Kesän vuokrapaku on vaihtunut firman tila-autoon. Meinaa olla vähän ahdasta!
Olen varmaankin aikaisemminkin hehkuttanut fotogrammetrian kehitystä. Siitä on tullut piilossa pesivien hylkyjen paljastuskeino. Kuvamateriaalin perusteella pystytään mallintamaan kokonaisia hylkyjä, joita ei koskaan saa yhdellä kertaa näkyviin vedenalaisten olosuhteiden vuoksi. Tällä on valtavan suuri merkitys tutkimuksen lisäksi myös hylkyjen suojelulle, enää veden kätköissä ei voi touhuilla ilman, etteikö muu maailma saisi tietää siitä!
Opettajana kurssilla toimi tekniikkasukelluskouluttaja Pasi Lammi ja tupa oli jo lähes täynnä tietokoneisiinsa keskittyviä sukellus-nörttejä kun saavuimme paikalle. Harvoin näkee niin motivoitunutta porukkaa. STOY kokoaa yhteen pääasiassa meribiologeja, -arkeologeja ja -geologeja, tajusimme Riikan kanssa meidän tutkimussukelluskurssista olevan jo 20 vuotta. Iloisesti alkuperäinen sukellusopemme Jouni Leinikki oli vielä aktiivisesti touhuamassa STOY:n puhiksen roolissa. Viikonlopuksi liikkeelle oli lähtenyt valiojoukko meribiologeja ja vielä setäkaarti Meriarkeologisesta seurasta, ihan paras porukka!
Tyytyväinen Pasi-opska laiturilla haukkaamassa happea.
Lauantaina kävimme kuvaamassa Joskärin hylkyä mallinnusta varten. Saimme lainaan Cemolta uskomattoman hyvät valot ja pääsin Riikan valonaiseksi. Olimme jo kesällä Jussarössä tulleet siihen tulokseen, että kuvaamisessa kriittistä on valaiseminen ja meidän olemassa olevilla lampuilla ei tulisi kuin sutta ja sekundaa. Näin yhden käyttökokemuksen perusteella sanoisisin, että tosiaan, ero on kuin yöllä ja päivällä. Nyt kun vielä oppisi mistä suunnasta kannattaa hylkyläistä valaista, jotta tulisi paras lopputuote.
Cemo esittelee kuvauskalustoa.


Juhon sukeltimet, noilla voisi mennä jo vaikka kuuhun :-)


Ensimmäinen erä sukeltajia kohti Joskärin hylkyä.


Päivillä oli harvinainen tilaisuus sukeltaa biologiaan suuntautuneen puolisonsa Larin kanssa. Valomiehenä toiminut Lari tosin hävisi välillä kalojen perään :-)


Riikka valmistautuu kuvaamaan.

Punaliivinen Jouni kipparoi tukialusta vanhasta tottumuksesta.
Pasi oli ylihyvä ope, maailman kärsivällisin ja ystävällisin. Vielä puolenyön jälkeenkin hän jaksoi kärsivällisesti opastaa innokasta joukkiotamme. Luokassa oli hyvin kollegiaalinen tunnelma, kaikki olivat avuksi toisilleen. Päivin tietokoneenkin pelasti Ari, joka nopeasti käänsi punaviiniä nauttineen näppäimistön ylösalaisin. Mallin prosessointi saattoi jatkua keskeytyksettä!
Tässä Vanhankaupunginlahden hylky erottuu jo prosessin aikana.


Hylystä oli jäljellä pohjaosa. Köli oli jäänyt jumiin johonkin toisaalle mutaan, jäljellä oli neljä pohjatukkia ja viisi kerrosta laitalankkuja molemmin puolin. Hylyn vieressä erottuvat Päivi vs. Muta taistelutantereen jäljet :-D Otimme hylystä puulajinäytteet. Sen ikä taitaa jäädäkin arvoitukseksi!





Linkistä aukeaa Pasin tekemä animaatio, enjoy!


Välillä syötiin ja saunottiin, sitten taas nörtteiltiin. Näissä aikuisten LANeissa oli oppimiskäyrä hyvin korkealla, samalla oli myös iloista ja nauravaista, paras tapa oppia uutta rennossa ilmapiirissä. Iso kiitos Juskulle käytännön järjestelyistä, STOYn hallitukselle, Tvärminnen infralle, muille kurssilaisille ja tietysti vielä lopuksi halaus Pasille! Higget jatkavat mallien tusaamista ahkerasti J
Syksyinen Tvärminnen eläintieteellinen asema on iltavalossa erittäin tunnelmallinen.


Minna