Havaintoja Hylkysukellusseminaarista

Yhtäkkiä olikin helmikuu ja Venemessut. Tämä tarkoitti sitä, että talven odottaminen vaihtui lennosta kesän odottamiseksi ja sukeltajat kokoontuivat Pasilan Messukeskukseen. Immi oli jälleen onnistunut kokoamaan kiinnostavan kattauksen erilaisia esitelmiä ja ne herättivät ajatuksia, jotka eivät jätä rauhaan ennen kuin saan ne pujotettua sanoiksi.

Hylkysukellusseminaariin oli jälleen lunastettu 400 lippua eli sali täyteen.

Maija aloitti Museoviraston kuulumisilla ja virastomaailmassa tapahtuu just nyt yllättävän paljon isoja muutoksia. Muinaismuistolain uudistus on yksi merkittävämpiä asioita, samoin kuin alueelliset vastuumuseot. Sen uudistuksen myötä on maakuntiin tullut useita uusia arkeologin vakansseja. Hyviä kontakteja sukeltajille!
Valtakunnallisesti merkittäviä arkeologisia kohteita listataan parhaillaan ja näitä ns. VARK- kohteita poimitaan myös vedestä. Päästäkseen listalle pitää edustaa edustavasti jotain ”ryhmää” eli aikakautta ja jäännöstyyppiä. Kyse ei kuulema ole missikisoista, mutta siltä se helposti maistuu. Mitenköhän käy hylkyjen missikisoissa? Jokaisella sukeltajalla on taatusti omat suosikkinsa!
Jatkoin heti Maijan jälkeen ja välissä vilahti timelaps-video Oulun Hahtiperän hylyn kaivauksilta. Videolla näkyvät katselijat olivat taukoilevia raksatyömiehiä, sillä hylky löytyi 80 henkeä työllistävältä hotellirempan takapihalta. Hylky kaivettiin ja dokumentoitiin neljän arkeologin voimin, mikä on tosi kova suoritus parille viikolle.Videosta jäi ehkä sellainen fiilis että siellä vain nojailtiin lapioihin runsaan katselijajoukon vuoksi.
Aina vaan se oli yhtä jännää kiivetä sukeltavan yleisön eteen avautumaan, mutta jännitteet Museoviraston ja sukeltajien välillä ovat selkeästi sulaneet Hylkyseminaarin historian aikana. Esityksessäni kerroin meidän kenttätiimin toimintatavoista ja tulevaisuuden visiona kannustin meriarkeologista tutkimusinstituuttia kasvamaan haaveista todellisuudeksi.
Jorma Karvonen avasi seuraavaksi tuntemuksiaan Höyryhinaaja Dianan löytöhistoriasta. Hän sukelsi ensimmäisenä Jussi Rekolan löytämään hylkyyn Jaska Virkkalan kanssa. Urheilusukeltajat ry ottikin hyvin vastuuta hylyn säilymisestä. On vain raaka totuus että huolimaton ankkurointi on tuhonnut hylkyjä käsittämättömän paljon. Sen vuoksi Diana-aktiivien hoitama hylyn poijuttaminen oli todella viisas teko ja he osasivat tehdä sen fiksusti riittävälle etäisyydelle hylystä. Päivi piti Museovirastolta pyydetyn kommenttipuheenvuoron Dianan historiallisesta merkityksestä. Hylyn ainutlaatuisuutta ei voi tarpeeksi korostaa ja arvokas työ yhteisöllisen ja vastuullisen sukellustavan luomisesta hylyn ympärille sai ansaitsemansa aplodit. Tästä vielä kiitokset Sami Paakkariselle, sillä oli hänen ideansa luoda FB-sivut Dianalle ja saada sukeltajayhteisö jakamaan alustalla kuviaan ja kokemuksiaan. Kokemukset ovat ensimmäisen kauden perusteella hyviä, kunhan saadaan FB-sivut selkeämmiksi ja Karvonen huutelikin esityksessään apuja tähän puoleen.
Sykeen puheenvuoron piti Markus Santasalo ”Vaikuta vesiin”- projektista, jonka puitteissa hoidetaan erittäin vaativia öljynpoisto-operaatioita uudemmista hylyistä. Lisätietoa löytyy www.syke.fi/hankkeet/hylkysaneeraus. Uudemmistakaan hylyistä ei aina löydy piirustuksia, joten fotogrammetrinen mallinnus on ollut apuna öljynpoistoa suunniteltaessa mm. Ruoppaaja Velistä, joka upposi hinauksen yhteydessä vuonna 1987.

Fotogrammetria auttaa myös öljynpoiston suunnittelussa. Mallissa ruoppaaja Veli.

Projektissa riittää vielä tekemistä ja vuoden 2020 tavoitteissa on myös laatia alustavat suositukset/ehdotukset hylkyjen tarkkailuohjelmaksi öljyvuotojen varalle. Öljyä sisältävät laivatankit tulee tietysti tyhjentää, ettei ympäristö pilaannu. Se on erittäin vaativaa ja kohteita on paljon. Hyvä että työtä taas tehdään, päätä ei tosiaankaan voi laittaa pensaaseen tämänkään ympäristöongelman kanssa.
Kuohuttavin, mutta samalla hyvin viihdyttävä puheenvuoro tuli pitkän linjan syväsukeltaja Leigh Bishopilta. Kun omat arvot ovat vahvasti ristiriidassa esitelmän pitäjän arvojen kanssa, se herättää- noh, tunteita. Bishop tuntui olevan hyvin tietoinen mm. erilaisesta suhtautumistavasta hylkyjen esineistöön. Hän edustaa brittiläistä yksilön vapaus perinnettä, jossa vitsin voi vääntää hylyn loppumattomasta esinevarastosta, josta saa tiskikoneen kestäviä astioita helpommin kuin Ikeasta.

Leigh Bishop on syvän meren explooraaja, joka osaa viihdyttää yleisöä.

Stachuran uusi kirja Road of Death on must-read.

Kuitenkin sisuskaluja eniten käänsi suhtautuminen ihmisjäännöksiin, olipa ne sitten kuvissa esiintyviä pääkalloja tai menehtyneitä sukelluspareja. Kuolemantapauksiin ja vainajiin tulisi suhtautua kunnioituksella. Suomalaisten esitellessä hylkyjä joissa on ihmisen luita, kuvat jätetään näyttämättä yksinkertaisesti kunnioituksesta menehtyneitä kohtaan. Tästä on pakko tehdä suora leikkaus puolalaisen Tomasz Stachuran esitykseen, jossa useammassa kuvassa näkyi sama menehtynyt sukeltaja. Jostain kumman syystä näiden kuvien näyttäminen tuntui hyvin perustellulta. Tarina kuvien takana oli taas surullinen kuvaus ihmisluonnosta. Sukelluspari oli raportoinut katoamisesta, mutta väärään lokaatioon, sillä heillä ei ollut ollut lupaa sukeltaa kyseiseen hylkyyn. Niinpä menehtynyttä oli turhaan yritetty etsiä toisaalla. Kuva muistutti erittäin konkreettisesti sukellukseen liittyvistä riskeistä. Ne ovat jokaisella sukelluskerralla samat. Ihminen hukkuu hyvin nopeasti. Ja täysin turhaan jos se tapahtuu hylkyjen vuoksi! Hylyt ovat haaksirikkoutuessaan vieneet mennessään jo riittävän määrän ihmishenkiä. Näitä kuvia näkyi Stachuran esityksessä, mutta kerrottaessa maailman pahimmasta merikatastrofista ne jotenkin puolsivat paikkaansa, uhrien määrää alleviivautuu hyvin konkreettisesti. Nämä menehtyneet riittäköön. Se mitä opimme merionnettomuuksissa kuolleista merkityksellistää heidän elämänsä. Samoja virheitä ei tarvitse toistaa, ei sukellettaessa eikä sodittaessa.
Stachura osoitti omalla esityksellään miten erittäin vaikeistakin menneisyyden tapahtumista voi kertoa asiallisesti ja kirkastaen Take home messagea- sota on aina järjetöntä. Hän on juuri julkaissut uuden kirjan operaatio Hannibalista (1944-1945) jossa kahden miljoonan ihmisen evakuoinnit sadalla aluksella muuttuivat maailman historian suurimmaksi merionnettomuuksien sarjaksi, 20 000 menehtynyttä. Iso osa lapsia.
Stachura osoitti myös puheenvuorossaan miten ristiriitaisia ovat sukelluskiellot hylyille, sillä silloin ryöstäjät pääsevät mellastamaan ilman valvontaa, joka tapahtuisi parhaiten hylyn ollessa aktiivisessa seurannassa sukeltajilla. Vaikeita kysymyksiä, vain jakamalla kokemuksia ja avoimella keskustelulla päästään eteenpäin hylkyjen suojelutyössä.

Tuurin vedenalaiskuvat ovat täysin omaa luokkaansa.

En voi kylliksi korostaa miten tärkeän esityksen piti vedenalaiskuvaaja Pekka Tuuri. Hänen projektinsa 13 wheels näytti monta tärkeää puolta. Kun tavarat ovat paikoillaan hylyissä, kertovat kuvat paljon tehokkaammin menneisyyden tarinan. Yksityiskohdat kuuluvat hylkyyn, kukaan ei halua sukeltaa kohteilla jotka on ryöstetty. Erityisesti laivan ruoreilla on symbolinen merkitys. Tuurilla oli haasteita löytää hylkyjä, joissa ruorit olisivat edelleen paikoillaan. Ei se suojelutyökään aina onnistu. Virossa Akula-sukellusveneelle asennettu kiinnittymispaino oli kettingillään saanut merkittävät vahingot aikaiseksi ajautuessaan kiinni hylyn rakenteisiin. Tämäkin tuli hyvin esiin Tuurin kuvissa.
Huolimattomasta ankkuroinnista hyvän kuvasarjan näytti Stachura, ehjänä löydetty Wilhelm Gustloff aluksen pelastusvene oli seuraavalla kerralla pirstaleina, ankkuri oli mennyt keskeltä läpi. Siihen loppui keskustelu nostamisesta ja museoimisesta. Olisi pitänyt reagoida ripeämmin.
Mikhail Ivanov kertoi meille pitkäjänteisestä etsintätyöstä mitä Venäjällä harjoitetaan Itämereen jääneiden sukellusveneiden paikantamiseksi ja tunnistamiseksi. Työtä on tehty useampi vuosi ja enää on neljä sukellusvenettä paikantamatta. Toisen maailmansodan sukellusveneistä kaksi on uponnut lentokoneen tai laivan pommeista, muut ovat ajaneet miinakenttiin. Tätä Ivanov kutsui venäläiseksi ruletiksi, miinakenttien läpiajo oli hengenvaarallista puuhaa. Ivanovin edustamalla työryhmällä oli hyvin kunnioittava suhtautuminen näihin sotahautoihin. Jokaisen paikannetun sukellusveneen miehistön omaiset pyrittiin jäljittämään merellä pidettävään muistotilaisuuteen.

Ivanov vastaa yleisökysymyksiin. Hän oli erittäin odotettu puhuja, sillä suomea puhuvalle venäläisten asiakirjojen tulkitsijalle löytyy kysyntää!

Enää neljä WWII sukellusvenettä paikantamatta. Lisäinfoa: www.uwex.org

Suomen meriarkeologinen seura on kasvattanut toimintaansa merkittävästi ja kuulumisia avasi Panu Hänninen puheenjohtaja Markku Luodon ollessa estynyt. Seura etenee useammalla rintamalla, tärkeimpinä pitkäaikaisen kirjahankkeen loppusuora, jossa NAS (Nautical Archaeological Society) meriarkeologian käsikirja käännetään suomeksi ja sovitellaan meidän oloihin sopivaksi. Seura on myös avannut Porkkalaan hylkypuiston, joka on todella kova näytös erilaisesta vapaaehtoistoiminnan yhteensovittamisesta. Viime kesän yhteistyö Helsingin yliopiston kanssa toi myös uusia tuloksia hylkyjen ajoituksista ja meillä on kyllä Porkkalassa huikea historiallinen potentiaali Itämeren merellisen historian avaamiseen. MAS on vahvasti mukana järjestämässä IKUWA7 kongressia Helsinkiin toukokuun alussa, josta ensimmäinen Spinoff koetaan jo maaliskuussa kun 9.3.2020 Tiedekulmassa on keskustelutilaisuus hylkyjen nostamisesta.

Keskiaikainen hylky on osissa meren pohjalla.

Porkkalan alueelta löytyy jatkuvasti uusia hylynosia.

SMAS veti yllätyspuheenvuoron.

Tilaisuuden lopuksi Panu otti vielä yllätyspuheenvuoron ja palkitsi Ari Kapasen ja Immin MAS:in pronssisella ansiomerkillä. Minustakin palkitseminen on tärkeää, se on yksi tapa rakentaa hyvää yhteisöä hylkytutkimuksen ja -sukelluksen ympärille. Kiitos siis Immi jälleen kerran onnistuneesta tilaisuudesta ja kiitos myös kaikille yleisössä viihtyneille. Meillä Museovirastossa arvostetaan teidän panosta vedenalaisten vehkeiden parissa.

Sukeltakaa kuitenkin turvallisesti!

Minna