Teksti Riikka Alvik
Väitöskirjan kirjoittaminen on samalla ihanaa ja kamalaa. Saa kerrankin keskittyä tutkimukseen (kiitos Weisell-säätiö) ja kaikenlaiseen työhön liittyvän byrokratian määrä putoaa yhtäkkiä lähes olemattomaksi. Elämä ei tietenkään pysähdy tutkimuksen aikana, vaan lapset ja koirat pitää ruokkia kuten aiemminkin, eikä siivooja kuulu luontaisetuihin. Yliopisto on tutkimuksen tekemiselle oivallinen alusta, eikä vain siksi, että siellä voi oppia lisää ja saada tukea tutkimukseen monin eri tavoin. Siellä on samassa veneessä olevia kollegoita, joiden kanssa ihan mistä vaan keskusteleminen ja heidän työnsä seuraaminen innostavat itseä tutkimaan ja jakamaan omia ajatuksia – ja ennen pitkää myös työn tuloksia. Tämä ”koronakevät” on vain korostanut väitöskirjan kirjoittamisen yksinäisyyttä, vaikka toisinaan siellä omassa kuplassa on tullut myös hyviä oivalluksia.
Hitaan ja ajoittain hieman töksähdellen etenevän kirjoitusprosessin on onnekkaasti katkaissut aika ajoin mahdollisuus tutkia väitökseen liittyviä esineitä Suomen merimuseon hämmästyttävän rikkaissa kokoelmavarastoissa ja Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa. Osa väitöksestä pohjautuu myös niihin kenttätutkimuksiin, joissa olen voinut itse olla mukana (Vrouw Maria ja Juktenskobben). Väitöskirjani käsittelee 1700-luvun materiaalista kulttuuria maalla ja merellä, ja siksi valitsin väikkärin tutkimuskohteeksi Borstö I:n (tunnettu nimellä St. Mikael), Vrouw Marian, Jussarö II:n ja Juktenskobbenin. Juktenskobbenin hylky on näistä muista poiketen hajonnut useampaan osaan, ja vain osa lastia (lähinnä nahkavuotia) on tallessa. Lastaus on todennäköisesti tapahtunut Pietarissa ja lasti on ollut matkalla jonnekin läntisen Euroopan satamista. Halusin mukaan yhden laivan, jonka lasti olisi liikkunut idästä länteen.
Esineiden tutkimus on todella innostavaa ja tutkimuksen avulla voidaan saada paljon uutta tietoa ennestään tunnetuista hylyistä. Monet esimerkiksi Borstö I:n esineistä on nostettu 1960-luvulla, jolloin meriarkeologia oli vielä lapsen kengissä. Esineet luetteloitiin, tutkittiin ja konservoitiin niillä menetelmillä, joita silloin oli saatavilla. Toisinaan analyysi on ollut jopa ihailtavan tarkkaa, ja esinekortteihin on piirretty yksityiskohtia esineistä käsin. Nämä ovat olleet todella arvokkaita tietolähteitä, koska ihan aina itse esinettä ei ole ollut mahdollista nähdä tai niitä on vuosien ja muuttojen saatossa päätynyt varastojen kätköihin tai jopa muutoissa ja analyyseihin lähetettynä joutunut hukkaan. Onneksi nämä jälkimmäiset ovat harvinaisempia, mutta edelleen kaipailemme muutamaa leukaluuta ja erinäisiä esineitä. Yksi suosikkini on esinekortti, jossa lukee marjoja pullosta. Nyt kun Orimattilan keskusvarastoa tyhjennetään, nämä mystiset marjat päätyivät merimuseon konservointilaboratorioon. Muovisessa, huolellisesti ompelukoneella suljetussa pussukassa oli minun tietämykseni mukaan pippureita. Pullo lienee tyhjennetty konservoinnin takia, enkä ole vielä onnistunut yhdistämään pakkauksena käytettyä pulloa ja ”marjoja” toisiinsa. Toinen iloisten yllätysten aihe on ollut Jussarön hylky. En olisi odottanut löytäväni jalopuista lääkeruiskua, upeasti sorvattuja nypläyspuikkoja, valtavaa nappikokoelmaa (niidenkin käyttö oli jopa lailla säädeltyä) ja nahkaisia pelinappuloita. Olin ollut kyseisen hylyn esineiden kanssa tekemisissä jo opiskeluaikoina museon oppaana työskennellessäni, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt sen sisältämän tiedon laajuuden.
Tutkimusta kaipaavat hylyt eivät meiltä ihan heti lopu. Siksi onkin mahtavaa, kun jonkun hylyn tutkimukset nytkähtävät eteenpäin ja meidän pieni, mutta sitäkin tehokkaampi meriarkeologiatiimi saa meidän luottokumppaneiden kanssa aikaan paljon tuloksia lyhyessä ajassa. Kun Minna ehdotti, että voisin tulla katsomaan meitä jo jonkin aikaa askarruttaneesta hylystä vastikään nostettuja keramiikka-astioita ja kuuntelemaan Kansallismuseon Jouni Kuurneen arvioita niistä, lähdin innosta pinkeänäkokoelmakeskukselle. Uusia hylkyesineitä tutkittaviksi ja ajoitettaviksi mitä parhaassa seurassa, jee! Astiat olivat vielä osin puhdistamattomia ja täynnä vuosien saatossa niihin kertynyttä savea, hiekkaa ja muuta tavaraa, joten ne piti kaivaa tyhjiksi konservaattori – Liisan tekemällä tyhjennysmenetelmällä. Se oli vähän kuin olisi akvaariota puhdistanut, mutta todella hyvä mahdollisten arkeologisten todisteiden löytämiseen. Sain kaivaa ison, hienon potan, josta löytyikin yllättävän paljon kiinnostavaa: muiden astioiden sirpaleita, hiilenpaloja ja pieni musta pallero, joka saattaa olla pippuri. Se selviää vasta tarkemmissa tutkimuksissa. Pottalasti voi kuulostaa huvittavalta, mutta sisävessan kaltainen ylellisyys ei ollut todellakaan tavallista 1700- tai 1800-luvulla ja siksi posliiniset yöastiat olivat mukava lisä makuuhuoneen käyttötarvikkeiden joukossa. Kun posliini alkoi yleistyä 1700-luvulla, hienoimmat yöastiat asetettiin jopa vieraiden näkyville. Tänä päivänä vessa on huomattavasti yksityisempi asia kuin ennen J. Muutkin hylystä nostetut astiat ovat omassa hienoisessa kömpelyydessään kiinnostavia ja myös kauniita. 1700-luvun lopulla Englannissa matalapolttoisempi, hieman halvempi posliini (ns. cream ware) yleistyi ja posliinista tuli helpommin saatavaa myös ns. tavallisille kansalaisille. Teepannun, kulhojen, maitokannun ja pottien käsin maalatut kukat edustavat aikansa estetiikkaa samoin kuin vatien ja lautasten reunojen sulkamainen koristelu. Toivottavasti niiden avulla myös ”pottalastissa” olleen hylyn arvoitus ratkeaa piakkoin. Astioiden avulla päästään ainakin lähemmäksi hylyn alkuperää ja uppoamisajankohtaa, jotta arkistolähteiden etsintä voisi helpottua.
- Riikka, joka yrittää jatkossa olla hieman aktiivisempi päivittämään kuulumisia tutkijankammiosta
