Asiakastapaaminen

Teksti ja pintakuvat Minna Gustavsson
Vedenalaiskuvat Stig Gustavsson

Wellamo on lastattu Uwiksella, sukelluslaitteilla, viistokaiulla ja sen kalalla sekä vedenalaisilla kameroilla. Juhannuksen jälkeinen viikko on alkanut helteisesti ja sää merellä on mitä parhain. Asiakkaamme odottaa meitä ja olemme kaikki innoissamme päästessämme tutustumaan arvoitukselliseen rouva hylkyyn.

Tulevan viikon sukellukset ja meriarkeologiset tutkimukset ovat vihdoinkin toteutuva haave. Viisi vuotta aiemmin saimme puheluun, jonka päätteeksi sovittiin seuraavana viikonloppuna tapahtuvasta sukelluskeikasta. Meitä oli lähdössä viisi sukeltajaa tarkastamaan erästä lupaavaa kaikua. Lupaava kaiku tarkoitti, että veden alla olisi mahdollisesti uponnut laiva. 

Poijutettuamme kohteen jännitimme ensimmäisen sukellusparin saapumista pintaan. Oliko kaiku vain vedenalainen kalliokieleke vai mahdollisesti hylky.  Kyseessä oli kuin olikin todellinen aarrelaiva, joka sisältää posliiniastioita, merenkulkuvälineitä, tykkejä ja paljon muuta. Mastot ovat katkenneet ja takila löytyy laivan vierestä pohjalta. Kaikki ankkurit ovat paikoillaan, paitsi suuret keula-ankkurit, jotka ovat pudonneet sijoiltaan pohjaan. 

Sovimme Museoviraston kanssa hylyn dokumentoinnista ja lähetimme sukellusten jälkeen aina kuva-aineiston tutkittavaksi. Yritin myös itse selvittää laivan alkuperää ja mahdollista määränpäätä. Perehdyin Tanskan tulliviranomaisten 1700- ja 1800-luvuilla tekemiin asiakirjoihin, joissa luetellaan päivämääräkohtaisesti tullatun laivan lähtösatama, kohdesatama, kapteenin nimi ja lasti ja lastin arvo. En löytänyt mitään arvoisaan rouvaamme viittaavaa. Toisaalta laiva on voinut olla peräisin myös Itämereltä, jolloin se ei oli kulkenut Tanskan salmien läpi. Jos voisimme selvittää hylyssä olevan esineistön perusteella tarkemman ajankohdan, olisi meillä paremmat mahdollisuudet selvittää laivan alkuperä.

Kuvasimme ja videoimme hylkyä säännöllisesti. Oli aina hieno tunnelma sukeltaa tuolle hylylle. Se oli kuin olisi siirtynyt aikakapselissa toiselle aikakaudelle, jolloin merta kynnettiin tuulen voimalla, paikannus tehtiin oktantin ja tiimalasin avulla ja syvyys luodattiin. Mietin usein mitkä asiat johtivat laivan uppoamiseen. Usein laivan uppoamispaikka tiedetään, haaksirikkoutunutta alusta etsitään ja se yritetään pelastaa. Varsinkin takila on arvokas ja se voidaan myydä uudestaan. Tämä laiva on uponnut ehkä nopeastikin ja jäänyt unholaan. Mitään ei ole ehditty pelastaa.

Laiva lepää pohjassa oikein päin. Kansi on noin 29 metrin syvyydessä. Kansilautoja on irronnut ja niiden välistä näkee ruumassa olevat tynnyrit ja laatikot ja muut esineet, joita ei ole vielä pystytty tunnistamaan. Hylyn keula on repeytynyt halki ja lastina olleita posliini/fajanssiesineitä pursuaa halkeamasta pohjalle. Halkeamasta näkee ruumaan ja siellä lastina olleet sadat lautaset pinoineen, lukuisat kulhot, kipot, kannut, vaasit ja maljat. Pohjalla on ehjiä lautasia, teekannuja ja pottia, muutama niistä on rikkoutunut. Hylyn keulassa kannella on viisi noin metrin mittaista tykkiä. Tykit ovat kaatuneet ja osin irronneet alustoistaan. Tykinkuulia ei ole vielä löytynyt.

Olen aiemmin sukeltanut hylyissä, jotka eivät ole enää koskemattomia. Useat hienot hylyt on tyhjennetty täysin. Erikoisen tästä hylkykokemuksesta tekee se, että siihen ei ole kajottu ja kaikki siihen kuuluva on tallella. Uppoaminen on ollut melko raju ja tavarat ovat siirtyneet pois paikoiltaan mutta ne ovat silti hylyssä, minne ne kuuluvat. 

Olemme nyt matkalla tuolle ihmeelliselle hylylle Museoviraston tutkimusaluksella Wellamolla ja tarkoituksenamme on nostaa hylystä muutama esine, joiden avulla tarkennetaan hylyn aikakausi, kotisatama ja mahdollisesti uppoamisajankohta sekä rahdin kohteena ollut satama.

Kapteenimme Jesse Jokinen ohjaa alusta ammattimaisesti, pitää yllä mukavaa ilmapiiriä, ohjeistaa Uwiksen pinta-antennien asentamista ja lähettää some-materiaalia eetteriin. Kaiken tämän hän tekee vähäeleisesti ja tehokkaasti. Kapteeni ja meriarkeologinen tiimi kommunikoivat toistensa kanssa langattomilla kuulokkeilla ja mikrofoneilla. Välillä luulen, että Jesse puhuu minulle ja vastailen hänelle, kunnes huomaan, että ei hän minulle puhunutkaan, mutta ystävällisesti hän huomioi minut ja vastaa minun kysymyksiini.

Wellamolla on paljon uutta ja mielenkiintoista tekniikkaa. Tiiminvetäjä Minna Koivikko johtaa toimintaa ystävällisesti kommunikoiden ja kertoen laitteiden toiminnasta ja tarkoituksesta.

Minna ja Sini valmiina laskemaan UWIS-järjestelmän hylkyalueelle. Kuva Minna Gustavsson.

Jesse Jokinen kantaa päällikön vastuun ihailtavasti. Kuva Minna Gustavsson.

Ennen sukelluksen alkamista sukellusparini, valokuvaaja Stig Gustavssonin, laitteeseen kiinnitetään Uwiksen lähetysyksikkö. Minä saan mukaani veden alla toimivan Alltabin, johon kiinnitetään samanlainen Uwis-lähetin. iPadillä pystyn esimerkiksi merkitsemään hylyllä paikan, jossa valokuva otetaan tai missä tykki on ja tieto paikan koordinaateista ja syvyydestä välittyy aluksella olevalle näytölle. Tehtävänämme on mitata mittatikun avulla ennakkoon määritettyjen esineiden koko. Aluksi ihmettelen iPadiani enkä saa siihen otetta ja ihmettelyni vie huomiota mittaamiselta, jota sukellusparini on tarkoitus dokumentoida. Näkyvyys hylyllä on melko huono noin 2 metriä ja annan mittatikun sukellusparilleni, joka jatkaa mittaamista ja kuvaamista. Alkuvaikeuksien jälkeen saamme tehtävät suoritettua loppuun. 

Avustajatiimit on jaettu kahteen ryhmään. Aamupäivämme kuluvat valokuvausten ja mittausten parissa ja iltapäivät 3D-tiimi Kari Hyttinen ja Pasi Lammi kuvaavat fotogrammetria-aineistoa mallinnusta varten. Viimein tarvittavat dokumentoinnit on tehty ja voimme suunnitella valittujen esineiden nostoa tutkimusta varten. Tämä on huippua. Minä saan oman pienen keltaisen nostokorin, jolla saan nostaa ja tuoda yhden esineen ylös. Valitsemme yhdessä tiimin kanssa isoimman potan, joka sijaitsee kaulan edessä meren pohjalla. Stigu valokuvaa tehtävän suorittamisen ja tuomme onnistuneesti potan ylös. Yllätys oli suuri, kun huomasimme, että potan sisällä olikin kaksi esinettä lisää; lautanen ja paahtoleipätarjotin.

3D-tiimi nostaa kaksi nostokorillista esineistöä hylystä ja Kari Hyttinen kuvaa nostokorien lastaamisen. Viemme arvokkaan lastin Tvärminnen satamaan ja yliopiston väki tulee tutustumaan aarteisiin ja meriarkeologisen tiimin asiantuntijat vastaavat lukuisiin esitettyihin kysymyksiin. Olen iloinen ja kiitollinen, että sain olla mukana osallistumassa suomalaiseen meriarkeologiseen kenttätyöhön. Voimme olla ylpeitä asiantuntijuudesta, jolla arvokasta vedenalaista kulttuuriperintöämme tutkitaan. Tutkimukset jatkuvat laboratoriossa ja kansainvälisen tiedeyhteisön piirissä. Nyt jännitämme, saammeko hylyn identifioitua keräämämme kuva- ja esineaineiston perusteella. Tutkimukset jatkuvat.

2063 Kannella sijaitsee arvoituksellinen metallirakenne. Kuva Stig Gustavsson.

2071 Yksi kannella olevista viidestä tykistä on kääntynyt nurin. Kuva Stig Gustavsson.

2082 Toinen tykki mitoitettuna tunnistamisen mahdollistamiseksi. Kuva Stig Gustavsson.

2105 Yksi kannella sijaitsevista kolmesta ankkurista. Kuva Stig Gustavsson.

2128 Hylyn keula on haljennut (keularanka on pudonnut paikaltaan meren pohjalle). Kuva Stig Gustavsson.

2131 Keulan halkeamasta näkyy sisälle ruumaan. Kuva Stig Gustavsson.

2138 Keulan halkeamasta pohjalle pudonnutta keramiikkaa. Kuva Stig Gustavsson.

2142 Keulassa pohjalle pudonnutta keramiikkaa ja suuren keula-ankkurin lenkki. Kuva Stig Gustavsson.

2182 Kansilankkujen alta näkyy keramiikkalastia. Kuva Stig Gustavsson.

2209 Tykki keulassa styyrpuurin puolella. Kuva Stig Gustavsson.

2213 Sedimenttiä kansilankkujen päällä ja ruuman keramiikkaesineitä. Kuva Stig Gustavsson.

2230 Aluksen perässä kannen alla on tynnyreitä. Kuva Stig Gustavsson.

2233 Keskilaivalta perään päin sijaitsee metallinen ”laatikko”. Kuva Stig Gustavsson.

2250 Peräkannen alla on oktantti. Kuva Stig Gustavsson.

2260 Perästeevi. Kuva Stig Gustavsson.

2270 Pohjalla näyttää olevan tiimalasi. Kuva Stig Gustavsson.

2302 Meriarkeologien merkitsemät nostettavat esineet pohjalla keularangan vieressä. Kuva Stig Gustavsson.

2311 Minna Gustavsson valmistautuu keramiikkapotan nostoon. Kuva Stig Gustavsson.

2338 Minna Gustavsson siirtää nostettavaksi merkityn potan varovasti nostokoriin. Tämän yöastian sisältä löytyi mm. paahtoleipäteline. Kuva Stig Gustavsson.

Lisämateriaalia hylystä:

https://business.facebook.com/watch/?v=2769832039906152

Rakkaudesta lajiin

• Meriarkeologin työ rytmittyy vuotuiskiertoon siten että kaikkein hauskimmat ja vaativimmimmat asiat tulevat eteen juuri ennen lomakautta. Just sitä hetkeä, kun tuntuu, että on antanut jo ihan kaikkensa, mutta vielä on tiristettävä muutama kierros lisää. Tässä auttaa merkittävästi minitiimimme keskinäinen tsemppihenki. Jokainen pääsee ulos mukavuusalueeltaan ottamaan haastepalloja vastaan. Ihan päivittäin, sillä suunnitelmat elää, mutta isokuva pysyy samana- tehtävämme on tuottaa uutta materiaalia vanhoista hylyistä ja jakaa sitä mahdollisimman laajasti.

Viimeisin kenttäkeikkamme suuntautui länteen tavoittelemaan kohteita Pohjoinen Kotka, Mulan, Metskär, Alfred ja Pulttihylky. Valtakunnallisesti merkittävien kohteiden sijaintitiedot ja aluerajaukset pitää hoitaa kuntoon, samoin kuin ottaa valokuvia nykytilanteesta ja tarvittaessa myös mallintaa kohde. On niin niin niin kiusallista, että meidän kansallisessa suojelurekisterissä on sijaintitiedot paikoitellen ihan kuralla. Nytkin viistokaikuluodatessamme havaitsimme jopa sadan metrin virheitä! Vielä kun keksittäisiin mistä nämä virheet johtuu...

Lähdimme länteen maanantaiaamuna Jessen kanssa Suokista veneellämme. Saatiin Wellamoon vihdoin teksti “Museovirasto”, ettei kanssamereilijöiden tarvitse ihmetellä mikä valtion alus on NOIN pieni. Ja pienihän se on, kun neljän hengen sukeltimet, kamerat, viistari ja UWIS lastataan kyytiin, on leijonalipun alla jaossa lähinnä seisomapaikkoja. Mutta, ei me sitäkään murehdita, vaan iloitaan uudesta teknologiasta. Veneessä on nyt turvallinen navigointilaitteisto ja luotaimet niin että hylkyjä löytyy vaikka sadan metrin vikakoordinaateilla.

Siirtoajossa Suomenlinna-Kasnäs luotasimme Pohjoisen Kotkan, suuren venäläisen sotalaivan, Severnij Oriel, Barösundin meritaistelun uhrin, joka jäi meren pohjaan 1789, vain kahden vuoden ikäisenä. Matkalla bongasimme Mulanin hylyn ennen Hankoa. Mulanilta se alkoi minunkin meriarkeologinen ura vuonna 1993.  Riikan kanssa osallistuttiin yliopiston kenttäkurssille jossa opettajana toimi Johan Rönnby. Kyllähän meitä jänskätti kun sukelsimme yhdessä Johanin kanssa mittaamaan hylkyä. Vein rullamitan alas ja se oli pahnainen ottanut ja auennut matkalla. Juuri kun lähdin kerimään mittaa kasaan, vastaan ui Johan mittanauhan toinen pää kädessä. Ilme kertoi ajatuksen: “Tätähän sinä etsit?” Ja kylläpä nolotti! Muistan myös miten Johan kehui meidän keskittymistä mittaustehtävään, kunnes oli huomannut miten meidän molempien räpylät vispasivat kuin Evinrude-moottorissa. Niinpä saimme lempinimen “Group Evinrude” ja aika vauhdikasta meillä on kyllä vuosikymmenien varrella ollutkin! Mulan jäi nyt odottamaan tarkastussukellusta ja jatkoimme länteen.

Metskär on myös yksi klassikkopaikka, 1500-luvun hylky joka on omassa poterossaan säilynyt hämmentävän hyvin. Hylkyä kaivettiin 1980-luvulla ja sieltä talletettiin Merimuseon kokoelmiin mm. saviastioita, erityisen näyttäviä ovat partamiehen kannut. Saimme vedenalaisen maiseman näkyviin luotaamalla. Kalliomuodostelmat ovat hyvin polveilevia, muodostaen suojaavan altaan hylyn kohdalle. Hyvin valikoitunut uppoamispaikka. Emme päässeet tällä keikalla sukeltamaan hylkyyn. Sen sijaan Alfred tuli meille tutuksi.

Yhtenä tuulisena iltana poikkesimme Vänön kappeliin katsomaan 1970-luvulla sukeltajien lahjoittamaa keulakuvaa. Sen sanotaan esittävän kuningas Alfredia, 800-luvun hallitsijaa. Hyvin nopeasti kappelissa Jesse sai idean, “mallinnetaan se” ja ei kun tuumasta toimeen. Vaadittiin vähän kekseliäisyyttä jotta saatiin oven yläpuolelle asetettua puuveistosta kuvattua joka puolelta. Myöhemmin katsellessani tyhjää keulakuvan paikkaa itse hylyssä, syntyi ajatus, mitäpä jos hylkymalliin yhdistäisi keulakuvan? Katsotaan onnistuuko tämä teknisesti. Fotogrammetria vaatii merilehmän hermoja, tiimistämme Sini on eniten innostunut askartelusta

Alfred on brittiläinen purjelaiva matkalla Pietariin hiililastissa. Se upposi vuonna 1854. Siihen liittyy saarelaistarinoita ja epäilyksiä vakuutuspetoksesta. Sitä on robustisti meripelastettu Suckmann nimisen henkilön toimesta, räjäytettykin. Taisi olla hiilipula ensimmäisen maailmansodan jälkeen. On se silti edelleen hieno sukelluskohde. Viritimme UWIS paikannuslaitteiston viistokaikukuvaan ja sen avulla oli mukavaa olla mallinnuskuvausta posottavan Päivin parina. Alltabista näkyi että olemme ihan vierekkäin, mutta kesti tovin ennenkuin näin kuvausvalot. Kertoo jotain näkyväisyydestäkin.

Viimeinen kohteistamme oli myös vaikuttava. Pulttihylky eli Liitupiippuhylky eli Maraholmenin hylky. Se on suuren tammisen laivan hylky 1700-luvulta. Tuntuu kummalliselta ettei näin matalassa ja saaren rannassa olevaa hylkyä ole kyetty tunnistamaan. Se erottui myös drone-kuvassa. Nuuskimme sitä Sinin kanssa. Leväkasvusto oli vankkaa, joten mitään arkeologisesti kiihottawwaa emme hoksanneet, jos todella vankkoja levän peittämiä rakenneosia ei lasketa. Tämäkin hylky ansaitsisi tulla arkeologisesti tutkituksi.

 Kamat pakettiin ja kohti Hankoa, museoon 3D-printtien toimitus (piipahtakaapa Hangon museon hylkynäyttelyssä), tankki täyteen ja Tvärminneen. Jätimme Wellamon odottamaan seuraavaa kenttäkeikkaa juhannuksen jälkeen. Bonarina pääsimme tutustumaan Tvärminnen uuteen tutkimusalukseen. Hiljaiseksi veti. Se on järisyttävän funktionaalinen, suunniteltu tutkimuskäyttöön ja vielä ultramoderni. Tulee mieleeni muisto reilun parinkymmenen vuoden takaa- olin ensimmäistä kertaa Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla ja kysyin paikkoja esittelevältä Roope Flinkmanilta- “jos menisi sadaksi vuodeksi Ruususen uneen, niin olisikohan meriarkeologialla sitten jo vastaava paikka?” Roope katsoi tiukasti ja totesi, “no ei ole, mutta jos kääritään hihat ja ryhdytään hommiin, niin saattaa ollakin :)”

Hyvää juhannusta blogifanit!

Minna

Kosketus 1500-lukuun

Kenttäkausi on alkanut vauhdikkaasti, kuinkas muutoinkaan. Tälle kaudelle meidän päätavoite on tarkastaa VARKkeja eli valtakunnallisesti merkittäviä arkeologisia kohteita. Veden alta niitä on toistaiseksi listoilla alle 60. Ihan kaikissa ei tarvitse käydä sukeltamassa, mutta niillä kohteilla joiden tiedot ovat riittämättömät, tulee tehdä kohteen kunnon tarkastus ja aluerajaus. Maapuolella tätä työtä on tehty jo viime kesänä, me aktivoiduimme nyt kun kaksi isoa EU-projektia on saatu lähes taputeltua.

Jesse valmistautuu kauden ensimmäiselle sukellukselle.

 Ihan ensin pyörähdimme Risskärin hylyllä eli Kultakaleerilla Porvoon edustalla. Mutta, se keikka meni ihan reisille. Viistari ei toiminut ja sukeltaminen meni turaamisen puolelle kaikenmaailman venttiiliongelmien vuoksi. Menemme sinne uudestaan, joten palataan sen tarinaan vielä.

 Seuraava varkki karkki oli Raaseporissa sijaitseva Lappalainen 1 eli Esselholman hylky. Se on löytynyt vuonna 1977 kun Lappalainen oli talvikalastamassa ja verkkoihin tarttui hylyn osa. Vuotta myöhemmin Merimuseo teki paikalla arkeologiset kaivaukset ja hylystä nostettiin mm. yli 200 erilaista esinettä. Pieni laiva oli tehty vankasta tammesta ja sen keularanka on edelleen uljaasti pystyssä, huolimatta todella pitkästä pohja-ajasta. Esinelöytöjen perusteella se on ajoitettu 1500-1600 lukujen taitteeseen.

Päivi pulahtaa mereen ja Jesse kuvaa taustalla.

Keli-ikkunat tuntuvat osuvan aamuihin, joten kello soi jo neljän jälestä ja piti loikata liikkeeseen. Saaressa asuvalle se tietää maitokärryjen työntämistä kamalastissa veneelle ja huristelua kohti mannerta. Wellamo odotti meitä Baggön merivartioasemalla. Aamuautoillen perille peuroja väistellen, sukellussetit valmiiksi, köydet irti ja kohti sokkeloista saaristoa.
  Meidän KYPPI.fi rekisterissä hylkyjen koordinaatit saattavat olla epätarkat, niitä yritetään tarkentaa koko ajan. Esselholman sijaintitiedot tipahtivat keskelle saarta. Ei tarvi olla erityinen Einstein ymmärtääkseen että ne ovat pielessä. Wellamossa on onneksi nykyisin hyvä luotain, joten
saimme hylyn näkyviin nopeasti. Uusi poijupaino pudotettiin mereen tarkasti hylyn viereen ja sukeltajat perään.
 Menimme ensin Sinin kanssa tsekkaamaan paikan ja asettelemaan mittakaavapalkit  mallinnuskuvausta varten. Päivi ja Jesse hoitivat kuvauksen ja se onnistui mukavasti. Onnistumisen ilo on parasta iloa!

Sukeltajia avustamassa Sini Wellamon keulakannella.

 Kotimatkalla keskustelimme hylyssä olleesta lasipullon (tai viinikarahvin) pohjaosasta. Joku aiempi sukeltaja oli sen bongannut ja nostanut lankun päälle näkyviin. Pian Sini huomasi vuoden 1978 muistiinpanoista piirustuksen viinikarahvin yläosasta. Kooltaan se vastasi alaosan mittoja. Pohdimme olisiko paras nostaa pohjaosa esineestä Merimuseon kokoelmiin. Siitä tulisi hauska tutkimushistoriallinen tarina. “Löytö vuonna 1978 ja hetiperään 2020 loput esineestä” tai jotain sinnepäin. Perustelin nostoa myös sukellusturvallisuudella; lasi oli todella teräväreunaista ja olisi vaaraksi sukeltajille huonossa näkyväisyydessä. Soitto valvovalle viranomaiselle eli Maijalle ja päätös oli tehty.
 Seuraavan päivän keli-ikkuna osui taas aamuun, joten emme päässeet hakemaan nostokoria kalustovarastolta. Se aukesi vasta seitsemältä ja oli ehtinyt mennä jo kiinni klo 18, joten päivän päätteeksikään ei onnistunut. Niinpä  me askarreltiin uusi kori McGyver henkisesti. Nippusiteitä, teippiä ja naruja. Sillä saa tavallisesta ostoskorista tehtyä luotettavan välineen arkeologiseen operointiin.
 Logistikoinnissa tarvittiin yksi ihminen autoilemaan, joten merelle lähdettiin kolmen hengen voimin. Viistokaikuluotaus onnistui nyt kivuttomasti uudella läppärillä. Sitä kuuluisaa viimeistä vetoa ei tehty nyt kuin neljä kertaa. Lounastauko, ja sukeltajat mereen. Neljäs henkilö on sukellusturvallisuuden kannalta tärkeässä roolissa. Niinpä sattuikin vaaratilanne, Päivin puku unohtui sulkea ja Itämeri imeytyi sisäpuolelle. Kaikki sukeltajat tuntevat tarinoita, joissa kuivapuvun vetoketju on jäänyt auki. Onneksi nostoliivissä oli ilmaa ja Päivi kiipesi ennätysnopeasti takaisin Wellamoon. Tuosta tapauksesta otetaan tietysti opiksi, turvallisuutta voi aina parantaa.

Viistokaikuluotaus on helppoa silloin kun kaikki toimii.

Saimme lasiesineen ylös ja jaoimme kokemuksen livelähetyksessä meidän Instagram tilillä (Sunkenheritage_fin). Livelähetyksistä on tullut jo normikamaa, on tarkeää että pääsemme jakamaan tunnelmia ja tietoa suoraan mereltä. Eläköön moderni teknologia!
 Lastin purku Barösundissa, Wellamon tankkaus ja kokka kohti Suomenlinnaa. Matkalla tuuli puhalsi välillä 17m/s. Silti Espoon vesille saavuttuamme huomasimme pienen veneen ankkuroituneena sukeltajan lippu ylhäällä. Pyörähdimme moikkaamaan ja tuttujahan siellä näkyi. Olivat bongaamassa uusinta hylkylöytöä, joka uutisoitiin hienosti. Kyseisellä kalkkilastissa olleella proomulla on hyvin jännä tarina. Siitä voi lukea lisää Suomen meriarkeologisen seuran siuvilta. (www.mas.fi). Meillä on niin pätevää porukkaa hylkyjen ympärillä!

Evästauko. Kyllä sen huomaa kun verensokerit droppaa. Kaikki kiukuttelee ja päälle nauretaan makiasti. Onneksi on eväät!

Yksi iso ilonaihe itselleni oli testisukellus selkäpulloilla ja kokokasvomaskilla. Oli NIIN mukavaa palata omalle mukavuusalueelle. Kyllähän minä ne sidemount-pullotkin jo opin tuntemaan, mutta ne eivät ole parhaat mahdolliset arkeologiseen toimintaan. Heti kun selkä sen sallii niin liukenen takaisin old-school meininkiin <3

Pysykää terveinä,

Minna

Etätöissä

Korona pisti joukkomme poteroihin ja ison osan meriarkeologin töistä pystyykin tekemään etänä. Sukeltamista ei voi ulkoistaa Teams-alustalle, vaan kevään edetessä tuli ajankohtaiseksi harkita miten voisimme valmistautua kenttäkauteen mahdollisimman virus-turvallisesti. Onnistuihan se, karsimme osallistujamäärän minimiin, käytimme hanskoja ja käsidesiä ahkerasti ja pidimme turvavälejä. Yritimme olla ovelia, mutta tosiasia on että kaikessa toiminnassa on nyt riskejä.
Vähentääksemme sukeltamiseen liittyviä työturvallisuusriskejä, lähdimme torstaina kukin suunniltamme kohti Veikkolan Sukellusareenaa. Pyörähdin ensin Sturenkadun toimistolla poimimassa virka-auton ja kastelemassa kukat. Meidän työhuoneen ikkunalaudalla oltiin henkitoreissa. Juttelin kukkasille mukavia ja annoin niille vettä. Niin vettä, ei ne kukatkaan selviä ilman sitä loputtomiin. Minäkään en selviäisi ilman päivittäistä mahdollisuutta tuijotella merelle, onneksi etätyöpisteeni ikkunasta se näkyy. Se on auttanut jaksamaan eristäytymisessä.
 Kukkien taputtelun jälkeen ajelin Kokoelmakeskukseen Vantaalle, oli jännää olla kuukauteen ensimmäistä kertaa mantereella ja tienpäällä. Päästiin Jessen kanssa testaamaan miten uudet kalustotilat toimivat. Voi sitä onnen määrää kun nyt molemmat näimme ensimmäistä kertaa kaluston aseteltuna paikoilleen. Sini ja Päivi viimeistelivät muuton, mahtava tehokaksikko oli todella pistänyt tuulemaan! Vielä on keskeneräistä, täyttöaseman hankinta toteutuu viiveellä, mutta sillekin on asianmukaiset tilat olemassa.

Kamat autoihin ergonomisesti lastauslaiturin kautta, ei haitannut edes räntäsade sillä meillä on nyt katos jonka alla lastaus tapahtuu. Sukellussäiliöt, alentajat, punttivyöt, valot, kamerat, puhelimet jne jne ja renkaat lutussa kohti Sukellusareenan kahdeksanmetristä allasta. Harjoitustoiminta sielläkin on minimissä ja virusvaara hyvin huomioituna. Treenien tavoitteena oli testata uutta kalustoa ja vanha kalusto huollon jäljiltä. Regu.fi teki jälleen luotettavat keväthuollot alentajille ja kokokasvomaskeille. Samoin tavoite oli testata nostokorien käyttöä tulevia sukelluksia varten.
 Muistatte varmaan miten vuosi sitten treenasin sidemount sukeltamista samassa altaassa kouluttajani Teppo Lallukan kanssa. Olin pitkään pohtinut uuden aluspuvun hankintaa ja Tepon kautta valinta kohdistui Santin sähköiseen aluspukuun. Ensimmäisen kerran pääsin sovittamaan pukua Tiedekulman vessassa. Tämä tapahtui 1,5 kuukautta sitten ennen hollantilaisen vieraamme esitystä. Survouduimme Tepon kanssa vessaan ja puin puvun päälleni. Sen jälkeen Teppo kehotti ottamaan puolipolviasennon molemmille puolille, lattialle vatsalleen ja kädet niskan taakse. Oikeesti, tähän kaikkeen joutuu ihminen jos lämmönsäädin on pielessä ja palelee sukeltaessa! Mutta testipäivänä pääsin vihdoin kokeilemaan miten puku pitää lämpimänä vedessä.
 Rehellisyyden nimissä täytyy todeta että sen minkä lämmössä voittaa, ulkonäössä häviää. Näytän lihotuskoneeseen laitetulta formulakuskilta kun survouduin jäykkään haalariin. Tämä kaikki pitää vielä tunkea uuteen Polarin sukelluspukuun etuvetskarin kautta. Todettiinkin että sidemount pullojen kanssa menee niin kauan ährätessä että päästäkseni joskus veteen, pitää valmistautuminen aloittaa jo kotiovella!
Vedessä homma toimii ja se on tärkeintä. Sähköinen aluspuku tarvii tietysti virtaa ja akkukotelo viritellään takapuolen päälle kiinni haararemmiin. Painotus tietysti muuttuu ja sain vähentää viisi kiloa. Tämä tarkoittaa sitä että voin jättää painovyön kokonaan pois, sillä riittävä määrä painoja menee jo liiviin. Täytyy vielä tarkastaa painotus avovedessä.
 Allastreeneissä nostelimme uuden korin kanssa ”arkeologista aarretta” eli hauleja täynnä ollutta pussukkaa. Jesse, Päivi ja Sini hoitelivat asiaa ihan tyylikkäästi. Minun kiihautteleva luonne ei sopinut ollenkaan nostosäkin hienovaraiseen toimintaan. Tuli aina töräytettyä siihen liikaa ilmaa ja se karkasi pintaan. Kaikki työtehtävät vain eivät sovi kaikille, näin se vain menee! Treenien perusteella sanoisin että nostosäkin avulla voi liikutella painavia asioita meren pohjalla, mutta itse esinenostoon valitsisin nostoköyden. Päivän tärkeä oppi!

Vähän ennen kyyneleitä

Koronan kynnyksellä saimme vih-doin-kin asianmukaiset toimitilat. Sen jälkeen kun muutimme pois Hylkysaaresta vuonna 2016, olemme pyörineet kalustomme kanssa Kokoelmakeskuksen tulityötiloissa, jotka eivät ole soveltuneet laisinkaan meriarkeologisen sukellus- ja tutkimuskaluston ylläpitoon.
Tähän tuli muutos. Pääsimme itse suunnittelemaan Koken laajennusosaan toimivat tilat, joissa paineastia- ja pesutilat ovat asianmukaisesti ns. olemassa. Meillä on myös oma sisäänkäynti, jossa emme ole kenenkään tiellä. Jihuu!

Päivi ja Sinikka muutos tiimellyksessä.

Kuvaus- ja valokalusto vanhenevat myös nopeasti.

Ennen kun meidät määrättiin etätöihin, kävimme läpi koko kaluston ja teimme runsaasti poistoja. Päivi ja Sinikka kyselivät tarkkaan minkälaisia tunnesiteitä minulla liittyy vanhaan kalustoon. He niin mielellään olisivat pistäneet poistoihin asioita, joita minä olisin säästänyt.

Onhan se hauskaa tajuta että tänä keväänä tulee 20 vuotta siitä kun siirryin meriarkeologiaan kokonaan ja jätin maapuolen kaivaukset. Kahdessakymmenessä vuodessa teknologia on ottanut aikamoisia harppauksia. Sukellus ja dokumentointitavat ovat muuttuneet totaalisesti.

Niinpä museon kokoelmiin tarjotaan vanhaa digikameraa koteloineen ja ROV:ia eli robottikameraa. Se suloinen pieni keltainen touhottaja, joka hankittiin vuonna 2001. Vain Tom Cruisella oli samanlainen, jota hän käytti vähemmän tutkimuksellisissa tarkoituksissa uima-altaissaan. Me sentään tutkimme omallamme mm. Vrouw Marian sisätiloja. Se oli jännää se!

Eniten tunnesiteitä hiersi ensimmäinen virkakuivapukuni. Se oli Polarin 905 sarjalainen kiinteällä Loitokarin hupulla ja rukkasilla. Se oli minulle kuin toinen iho. Pidin pitkän halihetken sen kanssa ennenkuin käärin sen takaisin pussiin ja poistoihin. Yön yli asiaa mietittyäni ajattelin että pitäähän sitä kuitenkin tarjota Merimuseon kokoelmiin. Onhan se kuitenkin Suomen ensimmäisen meriarkeologian tohtorin ensimmäinen valtiollinen työasu.

Teinipoikani mielestä tuossa ei ole mitään ihmeellistä. Hän kertoo mieluummin kavereilleen äitinsä olevan ”Kuolleiden miesten merten menopelien tutkinnan ammatin mestari¨, ei minulla ole mitään sitäkään nimitystä vastaan. Siitä pitäisi varmaankin kehitellä toimiva lyhenne niin voidaan lopettaa iänikuinen keskustelu siitä onko tämä vedenalaisarkeologiaa vai meriarkeologiaa vai ihan vain arkeologiaa. Ehkä tämä on ihan vain elämää. Nautitaan sitten siitä!

T. Kuolleiden miesten merten menopelien tulkinnan ammatin mestari