Vauhtivuosi 2022

Vuoden teemana on ollut pitkäaikaisen haaveen toteutuminen eli pääsin vihdoin sukeltamaan suljetun kierron laitteella. Pääsin maailmaan, jossa on hiljaista, kiireetöntä ja tietysti jännää. Koulutus lähti heti alkuvuodesta liikkeelle kaasujen sekoittamisen opiskelulla. Iltakurssia käytiin tutun Pasi Lammin valvovan silmän alla. Opeteltiin olemaan hapen kanssa ja tekemään happipuhtaita välineitä.

Sukelluslaitteistoa treenattiin ahkerasti ensin Sukellusareenan altaalla ja kun oli aika mennä avovesiin, nappasin sopivasti muotitaudin ja luonnonvedet sai odottaa. Välissä kävimme ensin Katariinan ja metsämiesten eli Tuomas Aakalan ja Pekka Niemelän kanssa Amsterdamissa ”From Forest to Heritage” konferenssissa pitämässä Veteen vajonneet- projektin yhteisesitelmää. Sen jälkeen Riikan, Päivin. Karin, Katariinan ja Kaitsun kanssa Karlskronassa potkaisemassa Unohdettu laivasto- tutkimusohjelman purjeisiin (lue tarkemmin Kaj Enhomin blogi).

Koulutusteemalla jatkettiin Museoviraston koko meriarkeologisen kenttätiimin (plus Kati) kanssa Tvärminnen uudessa Tutkimussukellusakatemiassa kurssilla Human Diver. Se oli oppia, jonka jokaisen sukeltajan tulisi saada jossain vaiheessa sukeltajan uraansa. Teema on fail safely eli tuttavallisesti käännettynä turaa turvallisesti. Me kaikki teemme ihmislajin edustajina virheitä ja sukelluskulttuurin pitää olla sellaista, että virheet eivät eskaloidu vaarallisiksi. Kurssin opettajasta Beatrice Rivoirasta tuli meille ystävä myös kurssin jälkeiseen elämään.

Ensimmäisen puolivuotiskauden kiistatta kovin juttu oli kuitenkin IKUWA7 eli se paljon kohistu meriarkeologian olympialais-tapahtuma Helsingissä. (lue lisää https://museovirasto.fi/fi/blogi/museovirasto-valmistautuu-meriarkeologian-olympialaisiin) Minulla oli ilo olla luotsaamassa järjestelyt myös pre-conference työpajassa Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla, jossa Kotaro Yamafunen ohjauksessa opiskeltiin fotogrammetriaa. Oli iso etu tutustua moneen upeaan kollegaan ympäri planeetan. Uskon että Tvärminnessä luomamme ilmapiiri tuli mukaan koko kongressiin, eikä akateemiseen pönötykseen ollut pahemmin tarvetta. Olimme yhtä suurta perhettä pitäessämme ja kuunnellessamme upeita esityksiä. Ihmiset osallistuivat järjestämiimme retkiin Tallinnaan, Turkuun, Kotkaan ja Tukholmaan, unohtamatta purjehtimista ja sukeltamista Helsingin edustalla. Näin isoon voimainponnistukseen tarvitsimme kolmikannan yhteistyötä eli Museovirasto, Helsingin yliopisto ja Suomen meriarkeologinen seura sitoivat voimansa. Kaikkia kolmea yhdisti nokkamies Kalle Virtanen, joka kongressin valmisteluaikana ehti edustaa kaikkia organisaatiota. Lämpimät kiitokset myös rahoittajille, jotka mahdollistitte toteutuksen!

Tukholman retki oli konferenssiohjelmassa viimeisenä ja tutustuimme tutkimusjohtaja Fred Hockerin opastuksella Vasa-museoon ja saimme opastetun kierroksen myös uuteen Hylky-museoon. (Vahva suositus molemmille museoille.) Hylky-museossa on meidän tutkimuskohteistamme hienosti esitelty Vrouw Marian hylky Riikan sanoittamana. (Myöhemmin syksyllä Meriarkeologinen seura järjesti dokumentointimatkan ko. hylylle ja pian meillä on hieno fotogrammetrinen malli nähtävillä.) Kun pääsin lopulta kotiin, kaaduin sohvalle ja ajattelin etten matkusta enää ikinä, enkä ainakaan järjestä enää kongresseja. Mutta kaksisataa onnellista kollegaa 33 eri maasta on eri mieltä 😊 mutta passin hukkasin sillä hetkellä, sillä en muistanut laittaa sitä omalle paikalleen piirongin laatikkoon.

Ennen kesälomia teimme vielä Päivin johdolla pyrähdyksen ja muutimme toimistomme Vantaalle Konservointi- ja Kokoelmakeskukseen. Se on huikea paikka, varsinkin kun toimisto, kalustovarasto ja märkäpuolen konservointi sijaitsevat eri puolilla valtavaa rakennuskompleksia eli eksyminen on helppoa. Onneksi siellä on potkulautoja ja kärsivällinen Merja vastaanotossa, joka on taluttanut minut eri reiteillä useaan otteeseen. Vielä olen löytänyt yöksi kotiin, enkä jäänyt haahuilemaan Kekkosen suksikokoelman pauloihin. Josta tulee mieleen mainita, että hiihtäminen on tullut myös urheilulajivalikoimaan. Sopii mainiosti tällaiselle keski-ikäiselle tädille.

Elokuussa oli kaivaustutkimusten organisoimisen vuoro. Jesse oli ainoa, joka lomiltaan ehti sparraamaan valmisteluissa, ja muu porukka joutuikin sitten kylmiltään heti hommiin loman jälkeen. Museovirastossa ei ole tehty vedenalaiskaivauksia kymmeneen vuoteen, joten kaikki oli tietenkin ruosteessa, niin kalusto kuin osaaminenkin. Fotogrammetria oli turvattu, sillä parempaa spesialistia kuin Kari Hyttinen ei voi kuvitellakaan. Samoin onneksi Vesa Saarinen oli lupautunut Stella-aluksellaan tukijoukkoihin, joten isot logistiset asiat olivat kunnossa. Yritin IKUWAssa ammentaa esitelmistä näkemyksen, miten nykyisin kaivauksia veden alla hoidetaan ja uskon että saavutimme kansainvälisen tason.

Tutkimuskaivauksemme olikin monikielinen, sillä meillä oli miehistössä brittiläinen meriarkeologi David Cleasby, joka on asunut Suomessa jo pidempään. Tuoreimmat värväykset olivat vastavalmistuneet Xavier le Rudulier Ranskasta, Yann Irissou Turusta ja Helsingissä vielä opiskeleva Sam Brchisky. Uudet ihmiset yhdistyivät perinteisiin menoihin, sillä luottopakkimme Kalle Salonen askarteli meille ejektoripumput, jotka sopivat täydellisesti kaivauksillemme. Tulee muuten välittömästi mieleen hetki, kun kaivaustenjohtajan ominaisuudessa menin häröilemään pumpun imun varmistavan siemenveden kanssa. Pumppuhan lähti imemään merivettä, enkä ehtinyt sulkemaan korkkia ajoissa. Tämän seurauksena meillä oli hetken aikaa suihkulähde, märkiä ihmisiä ja naurusta raikuva merialue. Eipähän tarvitse tuotakaan virhettä tehdä uudestaan, tuli sen verran kostea muistijälki.

Kaivauksista pitäisi oikeastaan kirjoittaa enemmänkin. Me pidettiin Instagramia mukana menossa, jos joku sattui seuraamaan. Jospa kirjoitan sitten lisää, kun saamme raportin valmiiksi. Tämän pitäisi olla tammikuun asia, tässä kohtaa lausun vielä lämpimät kiitokset kaikille osallistuneille <3

Elokuussa ehdin vielä heti kaivausten jälkeisellä viikolla vihdoin sukellushommiin suljetulle puolelle. Kävin Sami Paakkarisen ja apuope Aryan kurssin Isolla Melkuttimella. Oli siinä kuulkaas marssiminen portaissa jyrkkää rantapengertä ylös ja alas. Olin iloinen kaikista kuntosalilla vietetyistä tunneista. Mutta se tunne… yksi hetki jäi elävästi mieleeni: sukelluksen jälkeen Sami antoi palautetta, miten olin ollut liian kaukana muusta jengistä. Otin palautteen rauhallisesti vastaan ja kerroin sitten, miten juuri tuo hetki sameassa vedessä, matkalla kohti syvyyksiä isossa ryhmässä oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Siinä oli jotain kovin maagista!

Syksyllä oli Tallinnassa konferenssi Popularisation of Maritime Heritage through Museums, jossa pidin esitelmän kokemuksistani vedenalaisen kulttuuriperinnön esittelyssä. Virolaiset kollegat olivat yhdistäneet voimansa ruotsalaisten kanssa ja ohjelmassa oli esitelmiä, niin tiedon keräämisestä kuin erilaisista tavoista jakaa sitä. Tässä vaiheessa olin saanut jo hankittua uuden passin ja harmistus kollegoiden kanssa tehdyn virkistysmatkan missaamisesta alkoi helpottamaan (se matka oli tosin höyryhinaaja Tursolla, joten kait jään ikuisesti ilman sitä kokemusta). Varsinkin kun Ivar Treffner vei meidät ruokatauolla katsomaan uusinta koggi-löytöä. On muuten hitokseen hieno hylky- ihan käsittämätön määrä tammea ja niin taitavasti veistetty. Kiinnostavaa nähdä mitä Virossa tehdään hylylle, heillähän on jo yksi koggi upeasti museoituna.

Ja kun puhutaan taitavasta veistämisestä, on aika puhua myös Mikael Holmströmistä. On ollut ensiarvoisen tärkeää projektille saada tulkita ja dokumentoida Hahtiperän hylkyä (ajoittuu vuoden 1683 jälkiseen aikaan) laivanveistäjän ammattitaidon kanssa. Tavoittelemme samalla ymmärrystä, miten puulaivan hylkyjä kannattaisi ajoittaa eli mistä kohtaa rakennetta löytyy puuaines, jossa on riittävästi lustoja pintapuuhun asti. Tutkimusta varten tyhjensimme Kokoelmakeskuksen takapihalla ulkoaltaan, jossa osat olivat olleet kylvyssä ja aloitimme niiden dokumentoimisen. Työtä varten saimme järjestettyä säästyneillä varoilla tuoreen meriarkeologin, Yann Irissoun mukaan projektiin loppuvuodeksi. Hänen sinnikkyys kesyttää Helsingin yliopistolta lainatulla käsiskannerilla (josta lämmin kiitos Tuulille ja Wesalle) dokumentoiminen oli ihailtavaa. Työn kulku otti enemmän aikaa kuin ajateltiin, joten dendrospesialistimme Tuomas Aakala pääsee hommiin vasta keväämmällä, samoin kuin metsäekologimme Pekka Niemelä tutkimaan jäärien jälkiä puuaineksessa. Tästä siis kuullaan vielä, viimeistään Katariinan väitös- kuin tietokirjassakin 😊

Meriarkeologian historiateosta on väännetty koko vuosi isommalla jengillä ja projektia vetävä Päivi alkaa olemaan toivottavasti jo vähän helpottunut, samoin kuin ahkera eläkeläistiimimme Ulla ja Irma. Me kaikki ollaan jo väsyneitä Teams-maailmaan, mutta nyt näyttää vahvasti siltä, ettei normaalia konttorielämää tulla näkemään toviin, vaan ihmiset ovat sopeutuneet etätyöskentelyyn. Silti kasvokkain tapaamiset ovat tärkeitä. Pääsin käymään Tukholmassa Unohdettu laivasto- tutkimusohjelman Atlas-moduulin esittelyssä vielä joulukuussa. Kollegat olivat ahkeroineet Ruotsin avomerilaivaston alukset tietokantaan. Saaristolaivaston alusten kanssa etenemme ensi vuonna lisää, kun Veteen vajonneet-projektin historoitsija Magdalena af Hällström pääsee vauhtiin.

Jos tulee ikävä, niin ryhtykää seuraamaan Instagramissa tiliämme Sunkenheritage_fin. Päivitämme sitä nykyisin parhaiten, sillä videotarinoiden tekeminen tuntuu sopivan tähän maailmaan loistavasti.

Hommat jatkuu taas joulutauon jälkeen, silloin uudessa organisaatiossa toimintamme siirtyessä Kulttuuriympäristön tieto- ja tutkimusyksikköön! Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille kuluneesta vuodesta 2022 ja toivorikasta uutta vuotta!

 

Minna

Unohdettu laivasto nostaa purjeensa

 

Suomen meriarkeologisen seuran yhteyshenkilön Kaj Enholmin raportti Karlskronan seminaarista

Poikkitieteellinen tutkimusprojekti ”Den glömda flottan” keskittyy Ruotsin purjelaivaston vuosien 1450-1850 väliseen aikaan ja on kestoltaan kuusi vuotta. Siihen osallistuu meriarkeologeja, historioitsijoita, etnologeja ja kulttuuriperintöasiantuntijoita. Hankkeen ytimenä on luoda tietokanta Ruotsin laivaston tähän mennessä tunnetuista lähes kahdeksasta sadasta hylystä. Tietokanta palvelee tutkijoita ja se on myös yleisön saatavilla. Sen sisältö tullaan julkaisemaan myös kirjamuodossa. Tutkimusohjelman virallinen aloitusseminaari pidettiin Karlskronassa 11.-13. toukokuuta 2022.

 Den glömda flottan - Kansainvälinen seminaari

Kyse on Ruotsin Valtionpankin (Riksbanken) rahoittamasta laajasta tutkimusprojektista, jossa kartoitetaan, dokumentoidaan ja tutkitaan Ruotsin purjelaiva-aikakauden sotalaivaston historiaa vuosina 1450 – 1850 Itämeren alueella.

Riksbankenin juhlarahaston rahoitus on reilut 34 miljoonaa ruotsin kruunua ja tutkimusohjelma on yhteistyöprojekti Ruotsin valtion meri- ja kuljetushistoriallisten museoiden (SMTM), sekä Tukholman yliopiston ja Museoviraston yhteistyöstä. Tutkimusprojektin on määrä kestää noin 6 vuotta ja sitä johtaa professori Leos Müller Tukholman yliopistosta. Projektilla on tukenaan neuvoa-antava ja ohjaava asiantuntijoista koostuva ohjausryhmä, joka kommentoi ja arvioi ohjelman etenemistä.

Aloitusseminaarissa, jota oli jouduttu siirtämään useaan otteeseen, osanottajia oli yhteensä kolmisenkymmentä, viidestä eri maasta. Suomesta meitä oli Minna Koivikon johdolla seitsemän henkilöä. Minut on valittu MAS:in yhteyshenkilöksi ”Unohdettu laivasto-projektille” ja siinä ominaisuudessa olin mukana seminaarissa perehtymässä tutkimusohjelmaan ja tiivistän tässä näiden kolmen päivän annin.

Ensinnäkin on todettava, että tämä idyllinen Eteläruotsin merellinen rannikkokaupunki on toiminut laivaston päätukikohtana pitkään. Karlskrona perustettiin Ruotsin kuninkaallisen laivaston ja sen telakan kotipaikaksi jo vuonna 1680. Paikallinen merimuseo on rakennettu lähellä keskustaa olevalle Stumholmenin saarelle ja se on mitä oivallisin paikka palveluineen ja näyttelyineen tällaisten merellisten seminaarien järjestämisille.

Tutkimusohjelmalla on kolme päätavoitetta, jotka jakautuvat yhteentoista erilliseen moduuliin.

1.     Tuottaa uutta historiallista ja arkeologista tietoa siitä tutkimattomasta osasta Ruotsin sotalaivastoa, joka on tarkoituksella upotettu.

2.     Toteuttaa poikki- ja monitieteisiä osaprojekteja, jotka perustuvat yhdistämällä uusia lähestymistapoja ja menetelmiä historian, arkeologian ja etnologian saralta.

3.     Tutkimalla miten ”unohdettua laivastoa” koskevaa tietoa on visualisoinnissa ja Ruotsin merellisen menneisyyden kuvauksissa käytetty, sekä kulttuuriperintöalalla että sen ulkopuolella.

 Tutkimusohjelman osaprojektit eli moduulit:

·       Atlas moduuli

Tässä tutkitaan ja kartoitetaan kaikki Ruotsin purjelaiva-aikakauden sotalaivastoon kuuluvat alukset. Mitä laivoille tapahtui, kun niiden käyttö sotalaivoina loppui? Minne ja miten ne upotettiin tai miten niiden käyttöä jatkettiin? Kyse on kaikkiaan 785 tunnetusta aluksesta. Paljon tiedetään jo nyt, mutta useimmissa tapauksissa tieto on hyvin rajallista. Atlas-moduulin tiedot kerätään tietokantaan, joka luo pohjan suurelle osalle muita projekteja.

  Merimiehet, sotilaat ja heidän vaimonsa

Uuden tutkimuksen valossa kotitalouden roolilla yksikkönä on ollut aivan erityinen merkitys varhaismodernin Ruotsin työn organisoinnissa. Merimiehen kotitalouden järjestämisen myötä jokainen merimies sidottiin torppaan ja näin se koski myös hänen vaimoaan ja lapsiaan. Vasan ja Kronanin nostetut esineet, sekä arkistotietojen tutkimustulokset voivat tarjota ainutlaatuisia näkemyksiä elämästä 1600-luvun laivoilla ja sen aikaisessa yhteiskunnassa laajemminkin.

 Unohdettu laivasto Itämeren ulkopuolella

Monia ruotsalaisia sota-aluksia käytettiin jopa Skagerrakin ulkopuolella, varsinkin saattoaluksina. Muita myytiin yksityisille varustajille ja käytettiin pitkänmatkan merenkulkuun. Tässä osaprojektissa tarkastellaan Itämeren ulkopuolella olevia sota-aluksia 1680-1850 kahdelta eri kannalta, saattuekäytössä olleita ja diplomaattisissa edustoissa purjehtineita aluksia. Miksi juuri näitä aluksia käytettiin ja miten niiden käyttö muuttui ajan myötä?

Osaprojekti on osa tutkimusohjelman historiallista ja arkeologista moduulia.

 Sodankäynti merellä ja yhteiskunta

Merisodankäynti muuttui myöhäisen keskiajan ja uskonpuhdistuksen aikana. Mitä yksittäisten sotalaivojen elämäkerrat voivat kertoa meille tästä muutosprosessista? Keskeistä on ampuma-aseiden ja ennen kaikkea raskaan tykistön käyttöönotto. Se johti muutoksiin laivanrakennuksessa, taktiikoissa ja taistelutekniikassa. Taktiikan ja taistelutekniikoiden lisäksi moraali ja taisteluarvo olivat tärkeitä elementtejä merisodankäynnin ja sen suhdetta yhteiskunnalliseen muutokseen ymmärtämisessä.

Osaprojekti on osa tutkimusohjelman historiallista ja arkeologista moduulia.

 Ruotsin laiva-arkkitehtuurin historia 1450-1850 ja tiedon siirto

Ruotsin laivasto oli jo alkujaan riippuvainen ulkomaisesta osaamisesta ja tietotaidosta. Itämeren hyvin säilyneet purjelaiva-aikakauden laivan hylyt edustavat täten monia tekniikoita ja tyylejä eri puolilta Eurooppaa. Juuri tämä seikka tekee ruotsalaisten sota-alusten arkeologiset tutkimukset niin ainutlaatuisiksi. Tässä tarkastellaan aineellisia jäänteitä, historiallisia lähteitä sekä laivojen kuvauksia ja malleja. Laivanrakennuksen eri tyylien ja rakennustekniikoiden pohjalta tutkitaan, miten laivanrakennusalan käytännöt ja teoreettinen tietämys siirrettiin ja miten sitä käytettiin. Tämän osaprojektin tulos esitellään laajemmassa monografiassa ”Ruotsin laivaston arkkitehtuurin historia 1450-1850”, sekä useissa syvemmälle menevissä alatutkimuksissa.

Osaprojekti on osa historiallista ja arkeologista moduulia.

 Puualusten kierrätys tukikohtien suojana

Ruotsin laivaston tukikohtien lähellä, esimerkiksi Karlskronassa, Tukholmassa ja Suomenlinnassa on runsaasti ruotsalaisten sotalaivojen hylkyjä vuosilta 1620-1840. Tässä monitieteellisessä osaprojektissa tietoa joittenkin alusten kohdalla selvitetään ja syvennetään objektielämäkertojen ja vertailujen muodossa. Suurin osa näistä laivoista on tahallisesti upotettu, mutta muutama niistä on myös haaksirikkoutunut. Tämä osaprojekti on osa tutkimusohjelman historiallista ja arkeologista moduulia.

 Tykkien osuus menneisyyden tulkinnassa

      Hylyistä nostettuja tykkejä pidetään usein erityisen mielenkiintoisina. Ne voivat toimia avaimina laivoja tunnistettaessa, laivaston varusteiden ja taktiikoiden tiedon lähteenä, tai olla osana sotakokoelmia, jotka kuvaavat maan kunniakasta menneisyyttä. Joitakin näistä tykeistä tutkitaan tässä osaprojektissa, jonka odotetaan antavan hyödyllistä tietoa siitä, kuinka merellinen kulttuuriperintö muotoutui ja kuinka sitä käytettiin Ruotsissa 1850-luvulla ja siitä eteenpäin.

Osaprojektissa tutkitaan yhteistoimintaa, motiiveja, liittoutumia yksityisten ja julkisten toimijoiden välillä, sekä median näkyvyyttä että julkisuutta tykkien ympärillä. Tämä osa kuuluu tutkimusohjelman kulttuurihistoriamoduuliin.

  Miten Ruotsin laivastoa on ollut tapana kuvata museoissa ja näyttelyissä

Mitä eri museot haluavat vierailijoidensa muistavan ja mitä unohtavan laivastosta ja sen historiasta? Tässä osaprojektissa tutkitaan sitä miten Ruotsin laivasto on kuvattu ja esitelty museoissa, näyttelyissä ja niiden ympäristössä. Viime vuosina laivaston historian tutkimus on laajentunut. Nyt tutkitaan muitakin laivaston näkökohtia, kuten yhteiskuntahistoriaa ja sitä, kuinka laivasto on kuvattu ja käsitelty eri aikoina. Tavoitteena on myös analysoida, miten museoiden kokoelmia ja laivastoon liittyviä näyttelyitä on tulkittu museoiden vuosikirjoissa, ammattilehdissä ja muissa julkaisuissa.

Osaprojekti on osa tutkimusohjelman kulttuuriperintömoduulia.

 Suomenlinnan ympäristön hylkyjen tutkiminen

 Vuoteen 1808 asti Helsingin edustalla oleva Suomenlinna toimi Ruotsin saaristolaivaston telakkana ja kotisatamana. Venäjän ja Ruotsin välisen  sodan (ns. Suomen sodan) aikana 1808-1809 arvolta 100 alusta luovutettiin Venäjän joukoille. Tässä haastavassa osaprojektissa painopiste on näissä laivoissa ja tavoitteena on dendrokronologisen analyysin ja muiden menetelmien avulla löytää ja tunnistaa nämä kyseiset laivat Suomenlinnan linnoituksen ympärillä olevien hylkyjen joukosta. Toisena tavoitteena on tarkastella ja keskustella laivoista elinkaarinäkökulmasta, niiden rakentamisajankohdasta romutukseen ja siitä mitä matkan varrella tapahtui.

Museovirasto johtaa projektia ja sen yhteistyökumppaneita ovat Suomenlinnan hoitokunta, Helsingin yliopisto, Suomen Meriarkeologinen Seura, Ehrensvärd seura ja Viaporin telakkasäätiö. Tämän osaprojektin johtajana toimii meriarkeologian tohtori Minna Koivikko. Osaprojekti on osa tutkimusohjelman historiallista ja arkeologista moduulia.

 Musta tammi eli ns. hylkytammi

Puumateriaalina musta tammi eli Itämeren ympäristöstä nostettu pitkään vedessä ollut puumateriaali on usein peräisin laivan hylyistä. Sitä on käytetty esimerkiksi puisten huonekalujen yksityiskohdissa tai arvoesineitten rakennusmateriaalina. Millaisia näkökulmia tämä mustan puumateriaalin uusiokäyttö on synnyttänyt hylkyjen kulttuurihistoriallista arvoa ja merenkulun menneisyyttä kohtaan? Osahanke käsittää vuodet 2023-2026 ja on osa tutkimusohjelman kulttuuriperintömoduulia. Se perustuu kenttähavaintoihin, haastatteluihin, arkistoaineistoon ja tutkimusohjelman Atlasmoduulin tietokantaan.

Katsaus seminaaripäivien esityksiin ja keskusteluihin

Aloituspäivän 11. toukokuuta käynnisti kokonaishankkeen johtajan Tukholman yliopiston professori Leos Müller, tutkimusohjelman esittelyllä, jossa hän kuvasi hankkeen päätavoitteet ja niiden osaprojekteja. Tämän jälkeen saimme kuulla emeritus professori Carl Olof Cederlundin ajatuksia tutkimusohjelmasta, jota hän vertasi aikanaan johtamaansa Vasa-projektiin Tukholmassa. Hän kuvasi laajasti niitä meriarkeologian ensiaskelia, joita 1960-luvulla otettiin Vasa-alusta konservoitaessa polyetyleeniglykolilla, sekä sen aikaisia ideologisia mietteitä. Carl Olof painotti myös Anders Franzénin osuutta projektin markkinoinnissa ja hänen karismastaan, joka sai median kiinnostumaan Vasan nostosta ja konservoinnista.

 Historioitsija Ingvar Sjöblomin esitys käsitteli merisodan muutoksia vuosien 1470-1570 aikana, varsinkin laivojen tulivoiman ja alustyyppien kannalta. Hänen analyysissään vertailtiin kehitystä miesvoiman, aseiden, osaamisen ja toisaalta tilannetajun, koulutuksen ja uusien innovaatioiden näkökulmista. Vertailujen tukena Ingvarilla oli suuri määrä taulukoitua tietoa eri Itämerellä käydyistä meritaisteluista.

 Arkeologian professori Visa Immosen filosofinen aihe käsitteli laivaa monelta eri kantilta. Esityksensä aiheessa hän kysyy mikä on laiva? Kysymystä käsitellään sitten biografian, aluksella purjehdittujen matkojen ja lopuksi erityyppisten elementtien kannalta, joilla on tietty tärkeä suhde toisiinsa kuten esimerkiksi tapahtumilla tai vaikkapa miehistön jäsenillä keskenään.

 Historioitsija Anna Maria Forssberg lähestyi aihettaan (Lost Navy) käytännön asioiden kautta. Keskiössä oli perhe ja sen jäsenten osallistuminen merenkulun vaateisiin. Esimerkkinä merimiesten ja sotilaiden käytännön asioiden valmistaminen ja hoitaminen ennen merille lähtemistä varten kuten vaatehuolto, muonitus ja useasti raskaat peltotyötkin purjehdusten aikana.

 Seminaaripäivä päättyi hankkeen neuvoa-antavan neuvottelukunnan esittelyyn. Tämän tiimin jäsenet koostuvat eri yliopistojen ja kulttuuriperintöalan asiantuntijoista, jotka tulevat toimimaan neuvonantajina koko hankkeen aikana, sekä tukevat tutkijoiden kansainvälisiä kontakteja ja arvioivat säännöllisesti kokonaishankkeen etenemistä. Esittelyn jälkeen saimme vielä kuulla emeritus professori Nils Erik Villstrandin kommentit ja neuvoa-antavat näkökohdat hankkeen etenemistä ajatellen.

 Toinen seminaaripäivä: Atlas- ja Arkeologinen moduuli

 Niklas Eriksson on arkeologi Tukholman yliopistosta ja ollut yhtenä tutkimusohjelman sisällön suunnittelussa. Hän aloitti päivän seminaarin kertomalla ryhtyneensä syventymään Ruotsin meriarkeologian historiaan ja kirjoittavansa siitä asiantuntevan teoksen. Hän lähestyy aihetta poikkitieteellisesti ja toteaa ettei se ole kovin helppoa, mutta kylläkin opettavaa. Hän perusteli kyseisen meriarkeologian historian perusteoksen tarpeellisuutta toteamalla, että vastaavat teokset on kirjoitettu esimerkiksi Ruotsin laivanrakennushistorian alalta.

 Niklaksen jälkeen oli kahden suomalaisen projektijäsenen ansiokkaiden esitysten vuoro, nimittäin Helsingin yliopiston tutkija Riikka Alvikin ja meriarkeologi Minna Koivikon puheenvuorot. Minnan tutkimusalue keskittyy Suomenlinnan (Viaporin) vedenalaisesta kulttuurimaisemasta löytyvien puuhylkyjen tutkimuksiin, mahdollistaen myös muiden Ruotsin laivaston alusten tutkimuksen kyseiseltä ajanjaksolta. Elinkaariajatteluun perustuva hylkytutkimus rakentuu poikkitieteellisesti eri elementeille, kuten ihmisen ja luonnon välisen vuorovaikutuksen kuvaavasta puualuksen rakentamisesta ja sen luovasta tulkinnasta alusten elinkaaren ymmärtämiseksi. Muina elementteinä syvempään ymmärrykseen ovat olleet arkistotutkimukset, laivanrakennusoppi, ympäristötiede, dendrokronologiatutkimukset ja puuhylkyjen 3D-kuvantaminen. Minna selvitti projektin päätavoitteita vertaamalla tutkittavia, usein riisuttuja, puuhylkyjä muistinsa menettäneisiin sotaveteraaneihin, joidenka kokemat seikkailut meidän tulee ymmärtää ja kutoa uudelleen eheäksi. Tähän tarvitsemme uuden, poikkitieteellisen lähestymistavan. Päätavoitteena on kuitenkin menneisyyden tutkiminen tähän liittyvine tarinoineen. Lopuksi Minna esitteli vielä tutkimusryhmän jäsenet, joista poimintana: Kari Hyttinen ja Pasi Lammi (3D-mallinnus), Mikael Holmström (laivanrakennus), Tuomas Aakala (dendrokronologia), Pekka Niemelä (metsähistoria) ja Magdalena af Hällström (arkistolähteet). Tämän lisäksi projektiin osallistuu Museoviraston meriarkeologinen tiimi ja MAS:in vapaaehtoisia sukeltajia.

 Riikan esityksen aiheena oli Ruotsinsalmen meritaistelut 1789-1790 ja niiden seurauksina jääneistä Kotkan kaupungin edustan saaristossa lepääviin puuhylkyihin. Ensimmäinen taistelu käytiin 1789, jossa venäläisten laivasto koostui 107:stä aluksesta ja jonka johtohenkilöistä suuri osa oli ulkomaalaisia. Ruotsin laivasto koostui vain neljästäkymmenestäviidestä aluksesta ja näidenkin kanssa oli ongelmia, sekä varusteiden, että arvovaltaisten komentajien Carl August Ehrensvärdin ja kuningas Kustaa III:n välisten erimielisyyksien takia. Tämän erän voittivat venäläiset, jonka jälkeen jäätiin valmistautumaan toiseen meritaisteluun, joka käytiin seuraavana vuonna, siis 1790, 9.-10. heinäkuuta nykyisen Kotkan kaupungin edustalla. Riikka havainnollisti kartoin ja piirroksin joukkojen ryhmittelyt ja meritaistelun kulun, joka johti Carl Olof Kronstedtin johdolla käydyn suuren taistelun Ruotsin laivaston ylivoimaiseen merivoittoon. Tämän jälkeen Riikka kertoi niistä useista, vanhoista ”pelastusoperaatioista”, jotka keskittyivät nostamaan Ruotsinsalmen meritaisteluissa useista uponneista aluksista lähinnä tykkejä ja ammuksia. Tämän päivän sukellusoperaatiot hylyillä ovat toisenlaisia. Ne keskittyvät lähinnä hylkyjen identifiointiin, tarkempiin iänmäärityksiin ja muuhun dokumentaatioon. Omat haasteensa tässä tehtävässä aiheuttavat rajoittunut näkyvyys vedessä ja paikallinen vilkas laiva- ja veneliikenne.

 Iltapäivän ohjelma alkoi Jim Hansonin (Oxdjupet) ja Patrik Höglundin (Vaxholm) esityksillä uusista hylkylöydöistä. Kyseiset puualusten mittasuhteet ovat kokoluokaltaan verrattavissa museoidun Wasa-laivan mittoihin. Niinpä näitä uusia löytöjä verrattiin jo tunnettuihin kookkaisiin 1600-luvun hylkyihin kuten esim. Vasan, Äppletin, Kronan ja Mars nimisiin aluksiin. Käytiin keskustelua niistä syistä, jotka vaikuttivat nimenomaan suurten sota-alusten rakentamiseen ja miten näiden alusten rakenteet poikkesivat pienempiin aluksiin verrattuna. Sekä Jim ja Patrik kuuluvat uuden Tukholman Vrakmuse’tin (Museum of wrecks) henkilökuntaan tutkijoina.

 Kolmas seminaaripäivä: Kuninkaiden mahtavat sota-alukset

 Södertörnin yliopiston meriarkeologian professori Johan Rönnbyn esityksen aiheena oli ”Vasa-kuninkaiden alukset, Uusi näkökulma tutkimukseen ja viestintään Västervikin museossa”. Johan kuvaili värikkäästi keskiaikaista valtapolitiikkaa ja kansaa kiinnostavien hallitsijoiden välisiä riitoja ja uusien valtioiden syntyjä. Hän pohti miten reformaatio, kolonialismi, löytöretket ja muutokset Itämeren alueen taloudellisissa rakenteissa vaikutti sen aikaiseen laivanrakennukseen. Esimerkkinä hän käsitteli Tanskan ja Norjan kuningas Hansin 1495 Ruotsin rannikolle uponnutta Gribshundeniksi nimetty lippulaivaa, jossa oli useita uudistuksia sen aikaisiin sotalaivoihin verrattuna. Tässä tasasaumatekniikalla rakennetussa aluksessa oli fiksuja oivalluksia takilassa ja esimerkiksi yksi keulakastellin kannatuspalkki tuli pitkälle keulan yli ja se oli veistetty kuvaamaan vihollista pelottamaan hirveäksi eliön pääksi, jolla hampaissaan oli jo puoliksi syödyn ihmisen vartalo pitkine hiuksineen. Gripshunden oli ankkurissa Ronnebyn saaristossa ja kuningas Hans maissa, kun aluksella syttyi todennäköisesti tulipalo ja tämä kolmimastoinen, 35 metrin pituinen alus upposi ankkuripaikkaansa. Hylkyä alettiin tutkia vasta vuonna 2013 ja sen keulakuva on näyttävästi esillä Blekingen museossa, sekä osa nostetuista esineistä tutkittavana Lundin yliopistossa. Johan päätti esityksensä kuvaamalla vielä Västervikin merimuseon pitkällistä julkaisu- ja dokumentointityötä suurten puuhylkyjen parissa.

 Johanin jälkeen Tukholman yliopiston tutkijatohtori Mirja Arnshav käsitteli esityksessään ns. mustan tammen talteenottoa ja tämän ”hylkytammen” (waterlogged oak) uusiokäyttöä eri yhteyksissä varsinkin 1800-luvun puolivälistä 1960-luvulle. Tämä materiaali oli aikoinaan huonekalupuuseppien keskuudessa haluttu raaka-aine. Sen mustan värin ansiosta sitä käytettiin puisissa muistoesineissä ja huonekalujen koristeisiin. Sen arvoa lopputuotteessa lisäsi vielä myyjän taito kertoa puun alkuperästä jokin hyvä ja kiinnostava tarina. Osaprojekti kuuluu tutkimusohjelman kulttuuriperintömoduuliin.

 Tohtori Beata Mozejko Gdanskin yliopistosta kertoi Peter Von Danzigin tarinan mahtavasta Caravelista vuosilta 1462-1475. Aluksen ensimmäisen matkan aikana keväällä 1462 se joutui hirmumyrskyyn, joka katkaisi aluksen päämaston ja se joutui palaamaan korjattavaksi ja oli telakalla vuoteen 1471 asti. Senaikuiseksi alukseksi sillä oli valtavat mitat. Pituus 52,2 metriä ja suurin leveys 12,14 metriä. Alus pystyi kuljettamaan 800 tonnin kuorman ja siinä oli kolme mastoa, joista keskimmäinen nousi yli 30 metri kannelta mitattuna. Se oli varustettu yhdeksällätoista tykillä ja pystyi kuljettamaan yli 300 ihmistä pitempiäkin matkoja. Tästä aluksesta opittiin paljon Gdanskin laivanrakennuksessa ja sillä oli suuri merkitys maan telakkateollisuuden kehityksessä.

 Simon Ekström Tukholman yliopistosta lähestyi merellistä aihettaan elinkaarinäkökulmasta. Hän kuvasi jo varhain tapahtunutta alusten, kuten Vasan ja Riksnyckelin pronssitykkien talteenottoa ja vertasi niitä 1900-luvun vastaaviin tapahtumiin. Tällainen tykki voidaan nähdä symbolisena voiton merkkinä, sulattaa ja valaa uudelleen toiseenkin tarkoitukseen, liittää historiallisiin monumentteihin jne. Simon pohdiskeli sitä, miten me näemme ja koemme nämä tykit ja sitä, mitä ne meille merkitsevät eri asiayhteyksissä. Ovatpahan nämä kauniit, mahtavat ja kiiltävät tykit joka tapauksessa tehty ihmisten tappamista varten.

 Suomen osaprojektissa aloitti jatko-opiskelijana arkeologi ja tietokirjailija Katariina Vuori ja hänen ensimmäinen esitelmänsä saatiin kuulla peruutuspaikalla Karlskronassa. Katariina herätteli pohtimaan sanavalintoja, joita käytämme puhuessamme ja viestiessämme hylyistä. Runotyöpajojen ohjaajana hän nosti esille Hahtiperän hylyn ja kysymyksen minkälaisia tunteita kyseinen hylky herättää. Katariina pohtii tutkimuksessaan mm. kokoelmien ulkopuolelle jäävien esineiden eettistä uusiokäyttöä. Jäämme kiinnostuneina odottamaan niin Katariinan kuin koko tutkimusohjelmankin edistymistä.

 Kaj Enholm

Kuva Elin Heppling

Liukumista

Vuosi 2021 oli itselleni liukumisen vuosi. Aloitin projektipäällikkönä uudessa hankkeessa huhtikuun alussa ja oikeastaan koko vuosi on mennyt liukuessa uuteen positioon ja projektia käynnistellessä. Yksi haaste oli keksiä uudelle projektille suomenkielinen nimi ja lopulta päädyin versioon "Veteen vajonneet, Ruotsin laivaston hylyt Suomenlinnan kulttuuriperintönä" eli luova käännös alkuperäisestä "The End of Glory Days? Biography of the Swedish wrecks as "Blue" Heritage of Sveaborg". Tässäkin tarvitsin muiden ihmisten apuja ja nimipallottelua käytiin Facebookissa. Olen edelleen voittajaehdokkaasta pystyssä päiväkahvit ja -kaljat suomenkielen virtuooseille eli Sofialle ja Villelle.

Meidän tiimi on myös elänyt näiden muutosten myötä eli Päivi siirtyi sijaisekseni, Riikka palasi väitöskirjavapaalta ja Kalle oli ns. kolmas lenkki varmistamassa sukellusturvallisuutta kesästä vuoden loppuun asti. Tontilla on pyörähtänyt myös Tero tukevalla osaamisellaan ja tietysti luottomies Jesse. Iloinen uutinen kuultiin joulukuussa eli saadaan vuodeksi 2022 palkattua kolmas meriarkeologi koko vuodeksi, ensimmäistä kertaa sitten organisaatiouudistuksen 2011. Kymmenen vuotta on pitkä aika jonglööreta vajavaisilla resursseilla. Paikka täytetään avoimen haun perusteella. Olen liukunut pois tältä virkatontilta, mutta jotkut työt ovat olleet sopivasti päällekkäin uuden projektin kanssa eli olen voinut osallistua mm. Ruotsinsalmen ja Porkkalan alueen viistokaikuluotauksiin. Vitsiksi on jo muodostunut toteamus "sehän taitaa olla Ruotsin laivaston hylky", joka on oikeuttanut osallistumiseni projektin puitteissa.

Saimme Suomenlinnan hylyistä mallinnettua kaksi lisää aikaisemmin yhden lisäksi. Hommasta ei olisi tullut mitään ilman Karia ja Pasia. Tolkuttoman haastavissa olosuhteissa he ovat kuvanneet ja mallintaneet hylyt. Aineisto pantiin heti töihin. Yhteistyökumppanimme Ehrensvärd- seuran täyttäessä 100-vuotta, pääsi projektin esittelyvideo mukaan Suomenlinna- museon näyttelyyn. Jos et ole vielä nähnyt niin käy kurkkaamassa: https://www.youtube.com/watch?v=dKNwek8U2zw

Suurena apuna hanketta käynnistäessä oli meidän huippu korkeakouluharjoittelija Sabina, jonka kaksikielisyyden ansiosta saatiin laitettua apurahahakemus myös Svenska Kulturfondeniin. Projektin rahoitus tulee vain osittain Tukholman yliopiston tutkimusohjelmasta "Unohdettu laivasto" ja varsinainen tutkimusrahoitus jäi haettavaksi eri säätiöiltä. Toistaiseksi olemme olleet onnekkaita Weisell-säätiön tuen kanssa, josta lämmin kiitos säätiön väelle! Muiden kanssa pidämme vielä peukkuja pystyssä. On ollut itsellenikin aikamoinen haaste suunnitella viiden vuoden tutkimushanke budjetteineen. Meriarkeologiassa kun ei ole sitä tallattua vesihiihtolatua, jota pitkin voisi suksia. Aina ollaan uuden äärellä, niin kuin tutkimuksessa pitääkin olla.

Yksi liukuminen on tapahtunut sukeltamisessa. Olen siirtymässä suljetun kierron laitteistolla sukeltajaksi. Tätä siirtymää olen tehnyt jo vuodesta 2016, mutta nyt ollaan jo konkretian äärellä. Kävin syksyllä kahdessa introssa testaamassa laitteistoa, joista kiitos Pasille ja Samille. Roope auttoi eniten pyyläämään Tartsania puuhun lopettamalla rebe-sukeltamisen ja myymällä laitteiston Museovirastolle. Toinen iso vetoapu tuli Weiselliltä, sillä rahoituksen turvin saamme hankittua toisen laitepaketin ja kurssitukset. Siirtyminen vaatii aktiivista harjoittelua ja hyvää kuntoa. Olenkin syksyn käynyt PT:n  ohjauksessa (jos etsit hyvää ohjaajaa, niin suosittelen Katja Liljaa) kuntosalilla ja aloitin myös Capoeiran harrastamisen, kumma laji kun jäi kerrasta koukkuun. Erityiskiitosmaininta Samulille, joka on vetänyt kaikissa keleissä ulkona keppijumppaa ja sehän se kyykkäilyineen onkin varsinainen kuningaslaji. Selän välilevyvammaisena on juokseminen täytynyt jättää taakse, mutta sen sijaan hurahdin vielä joululomalla hiihtämiseen. Eiköhän niitä latujakin ala löytymään!

Vuotta 2021 on kirkastanut ihanat työkaverit, meriarkeologian historian pohtiminen kuten myös aktiivinen yhteistyö eri tahojen kanssa. On superhauskaa olla tekemisissä erilaisten osaajien kanssa ja katsoa miten pitkälle päästään yhdessä. Kesän huippukohtia oli Badewannen flöitti-tutkimuksiin osallistuminen. Se vei lähes viikoksi Viroon, joka oli näinä rajoitusaikoina tervetullutta vaihtelua. Tulipa siinä koettua yksi uran huippuhetkistä pintahenkilönä, kun ensimmäisenä ylös tullut Ivar totesi flöitin peräpeilissä olleen vuosiluvun 1636. Hetken ajattelin että hän vitsailee, mutta ihmeellisiä asioita tapahtuu oikeassakin elämässä!

Niitä lisää tulevallekin vuodelle!

Kiitos ja halaus kaikille, oli jännä vuosi 2021, terveyttä ja turvallisuutta uusiin seikkailuihin vuodelle 2022!

The DAN sustainability tour at Suomenlinna 01.10.2021

Sabina Kraatz,

Archaeology student and intern at the Finnish Heritage Agency

Acting sustainable and developing methods and attitudes towards a common goal can occur in different ways. Climate change prevails a critical topic to be discussed and understood in our society and changes seem demanding to reach. Making a visible difference, however, requires cooperation and creative thinking between people with different knowledge. The initiatives we take towards progressing sustainably can occur in the smaller visible actions we do, such as spreading awareness of changes, research and using and developing technology to adapt to our current situation. All parties must cooperate and share information openly to progress in the climate question. The End of Glory Days project combined forces with DAN, the Divers Alert Network, as a way to show cooperation between sciences and people and spreading awareness.

On a misty Friday I got the possibility to spend my first day as an intern at the Finnish Heritage Agency. The day illustrated both the relation between cultural heritage sites and climate change, also how maritime archaeologists and divers are involved in ocean sustainability. The day began with technical preparations and instructing the five persons who would be diving to the wreck Hilma. Additionally, we had the chance to learn to know the representatives of DAN; Alana Alvarez and Manuel Bustelo and discuss their journey across Europe. The tour, carried out in an electric vehicle, promotes a more open mindset about our environment and taking responsibility of our underwater cultural heritage and ecosystems. Listening to their experiences about various diving locations and opinions on climate change not only made me review my own opinions, but made me more curious about the multitude of the underwater world and being open to explore a range of new sustainability solutions.

As the divers and filming equipment were prepared, the remotely operated underwater vehicle ROV was submerged. Powered by a human motor, Ekku Pinola, the theme of the day was yet again credited by sustainable actions. Minna Koivikko, a maritime archaeologist at the Finnish Heritage Agency, introduced the event and people to the livestream public (see the link below). In the meantime, I had the chance to familiarize myself with the diving equipment as well as the radio connection to divers, kindly instructed by Päivi Pihlanjärvi, a colleague of Minna. As much as I wanted to communicate with Ekku by the radio, I could only hear muffled sounds and breathing through the line as he asked if more divers were coming in along the wire. Communication using the radio is something I will keep on practicing and later assist with other field tasks as well.

Video-material was received from the ROV of the wreck Hilma and information about the diving visibility, wreck condition and depth was communicated through the radio. Touchable approaches to the wreck site, such as diving and watching a direct video of the location aid in understanding why archaeology matters in the climate question. I had no expectations for the day, however, I was positively surprised by the cooperation between people of different backgrounds and how new information and opinions were shared interdisciplinarily. Members of DAN, the Finnish Maritime Archeological Society, Sukeltajat Ry, guests and the Finnish Heritage Agency had the possibility to share valuable information of their tasks and interests during the day. A combining factor between all these people was their capability to co-operate and their interest in the main question of the day, the sustainability and health of our waters.

It is necessary to act transparently in the light of current issues surrounding us and work as a team with people with different knowledge. My experience of being a part of such a group of experts, divers and volunteers was enlightening and provided new nuances in thinking green. Because the subject of a climate crisis is challenging, the sense of belonging in a knowledgeable group and working towards common goals creates an open-minded attitude and motivation to be innovative. I recommend people with the will to act on and work with sustainability to search for these types of groups to join in spreading facts and awareness. Sites, such as the wreck Hilma, prove acts of sustainability are not only affecting the lives and nature far beyond, but also the environment just beside us. 

Several informative interviews were held during the streaming of the event. Minna Koivikko interviewing Sofia Sokolowski and Anne Räisänen-Sokolowski. Sharing opinions, expectations and experiences shapes people and improves the understanding of challenging topics. Photo: Krista Paasi.

Diver Ekku Pinola guides the ROV to the wreck, assisted by Panu Hänninen. The filming allowed us to stream the content live from underwater. Photo: Krista Paasi.

Diving experiences can vary widely. The temperature and visibility in the water might pose a challenge. All divers benefit from new experiences and challenges are strengthening. Whether you are a scientist or diving for recreational reasons, visiting a heritage site feels impressive. Diver Alana Alvarez. Photo: Krista Paasi.

Anne Räisänen-Sokolowski, Manuel Bustelo, Sofia Sokolowski, Alana Alvarez, Minna Koivikko, Eero Karevuo, Kari Hyttinen, Jaska Virkkala, Georg Ahti, Panu Hänninen, Päivi Pihlanjärvi, Sabina Kraatz and Anna Lantee. In the background the electric vehicle taking sustainability all over Europe. Photo: Krista Paasi.

 

Livestream by Georg Ahti, OVO/MAS

https://www.youtube.com/watch?v=ZcXBGEQB9bA&t=25s&ab_channel=Museovirasto

The End of Glory Days- project:

https://www.youtube.com/watch?v=dKNwek8U2zw&t=7s&ab_channel=Museovirasto

Porkkalan hylkypuisto voimissaan

 Avasimme Itämeren ensimmäisen hylkypuiston vuonna 2000 Helsingin edustalle matkansa päättäneeseen Kronprins Gustav Adolfin hylkyyn. Tuo tykeillä varustettu massiivinen sotalaivan hylky on ollut hyvin suosittu vierailukohde. Perustamistyössä oli mukana nykyinen meriarkeologisen seuran puheenjohtaja Markku Luoto ja hänen mieleensä oli istunut hylkypuistokonsepti. Markku kävi vaimonsa kanssa tekemässä lisää sukeltajia maailmaan ja yhden isä-poika sukelluksen päätteeksi kirkastui kunnianhimoinen suunnitelma luoda Porkkalan hylkyihin puisto. Siihen se olisi varmasti jäänytkin, ellei olisi Markun energiaa ja kontaktiverkostoa. Porkkalaan on muotoutunut aikuisten kesäleiri-perinne, jossa laaja joukko eri tasoisia sukeltajia osallistuu hylkyjen poijuttamiseen, tauluttamiseen ja tutkimiseen.

 Me Museovirastosta ollaan tunkattu vuosien varrella hanketta ja tänä vuonna kävimme viistokaikuluotaamassa alueita ja lainaamassa vedenalaisen paikannusjärjestelmämme käyttöön. Se osoittautui tarpeelliseksi työkaluksi uusien hylkykohteiden kartoittamisessa. Onneksi UWIS laitteen valmistaja Pertti Arvonen oli myös luottosukeltaja Samulin kanssa paikalla neuvomassa laitteiston asennuksessa. Meidän jengissä oli Jesse ja meriarkeologian opiskelija Yann sekä Kalle, joka pyörähti messiin suoraan H2On Jussarön leiriltä.

 Oli erittäin upeaa nähdä innostuneita sukeltajia ja tekemisen meininkiä. Kaksi kokkia, Hanna ja Kati, pyörittivät gourmet-tason laivaruokaa isolle porukalle. Tämäkin armeija marssii mahallaan ja erityistä haastetta toivat vaihtuvat lokaatiot ja kattilan alla keinuva meri.

 Tutkimusta koordinoi brittiläinen vahvistus meriarkeologi David Cleasby, joka on juurtunut suomalaiseen toimintakenttään upeasti. Davidin tontilla on iso vastuu. Hylkyjä ajoitetaan eri menetelmin ja kartoitus lisää myös ymmärrystä alueen hylkypoolista. Tänä vuonna yhdeksi kiinnostuksen kohteeksi nousi Putkinotkoksi nimetty paikka, jossa oli useita eri kokoisia laivatykkejä, osa lavetteineen. Paikan muisti ryhmän seniori Vesa Saarinen 1980-luvun sukelluksilta. Nyt kapulaa saattoi siirtää eteenpäin, olihan ryhmässä myös arkeologian opiskelija Sami Brichkey. Toivottavasti nimi meni kerrasta oikein.

 Merellä saa touhuta lakkaamatta ilman suurempaa vaikutusta, ellei pysty kiinnittämään median huomiota. Tiedotuspäivänä radioon tuli useita haastatteluita ja Keke oli viritellyt lähetysstudion Stellalle, suorat Youtube-lähetykset onnistuivat mereltä hyvin. Myös kommentit veden alta onnistuivat hauskasti.

 Museoviraston puolesta haluan kiittää kaikkia vapaaehtoisia talkoolaisia, tällaisella vapaaehtoistoiminnalla on pitkälle tulevaisuuteen kantavia vaikutuksia!

Hylkyindeksi, siis mikä?

 Se on tässä:

https://www.sttinfo.fi/tiedote/uusi-hylkyindeksi--menetelma-avuksi-vedenalaisen-kulttuuriperinnon-uhanalaisuusluokitteluun?publisherId=69817951&releaseId=69911718

Joulukuussa 2016 meribiologi Ari Ruuskanen halusi tulla tapaamaan meriarkeologeja ja keskustelemaan ideastaan indeksoida hylkyjen suojelua. Olimme heti kiinnostuneita, Ari on meidän keskuudessamme sinnikkään tiedemiehen maineessa ja olimmehan saaneet yhteisjulkaisun Vrouw Mariastakin kansainväliseen julkaisusarjaan läpi. Ari oli siinäkin keskeinen hahmo, toisen ikiliikkujan eli Roope Flinkmanin kanssa. Roopen suostuikin myös Hylkyindeksi- projektin ohjausryhmään, mistä lähetämme lämpimät kiitokset!

Ari kertoi ideastaan ja ryhdyimme jatkojalostamaan ajatusta. Tässä oli jotain uudenlaista ajattelua, josta heti vainusi että asiassa on potentiaalia, mutta asia ei tulisi olemaan helppo. Vuosia vieri, pidettiin tapaamisia, mutta hanke jäi aina muiden juoksevien asioiden jalkoihin. Saimme Weisell- säätiöltä vuodeksi tukea työn edistämiseksi ja Ari hautautui Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle pyörittelemään muuttujia ja eri rekistereiden tietoja.

Ensimmäinen työpaja Suomenlinnassa joulukuussa 2018. Kuva Jenna Karhu.

Pienryhmät jatkoivat asioiden jalostamista. Kuva Jenna Karhu.

Ari Ruuskanen selostaa pienryhmälleen indeksiajattelua. Kuva Jenna Karhu.

Kutsuimme koolle joukon aktiivisia hylkysukeltajia ja pidimme työpajan joulukuussa 2018 Suomenlinnassa. Hylkyjen hyvinvointiin vaikuttavat muuttujat alkoivat hahmottua. Päätimme rajata käsittelyaineiston puulaivojen hylkyihin. Mitkä kaikki vaikuttavatkaan niiden säilymiseen? Luonnontieteistä otettiin soveltuvia painemuuttujia ja tutkailimme vesialueiden käyttöä ihmisen toiminnan vaikutusten näkökulmasta. Saimme luotua luokituksen äärimmäisen uhanalaisesta suhteellisen vakaaseen hylkyyn. Uhanalaisimmassa luokassa laivanhylkyyn kohdistuu äärimmäisen suuri paine, joka uhkaa laivanhylyn niitä ominaisuuksia, joita voidaan tutkia arkeologisin keinoin. Tiedon laadun säilyminen on äärimmäisen uhattuna.

Vrouw Maria -hylky kuuluu parhaiten säilyneeseen luokkaan. Kuva Jouni Polkko, Badewanne 2019.

Erilaisten painemuuttujien indeksoinnissa perusideana on se, että hyvin erilaiset tekijät voidaan muuttaa yhteismitallisiksi ja vertailukelpoisiksi. Samassa indeksissä pyöritellään niin vesialueen avoimuutta kuin väylien läheisyyttä ja sukeltamisen vaikutuksia hylkyihin. Akuuteimmaksi asiaksi nousi ankkuroinnin aiheuttamat stokastiset eli äkilliset vaikutukset. Epäonnisella ankkuroinnilla voidaan hetkessä aiheuttaa korvaamatonta tuhoa. Tämän tiedostaminen käänsi katseemme ankkuroinnin ohjeistukseen- mitäs niille kuuluikaan?

Indeksiajattelussa hylkyä suojaavina toimenpiteinä pidettiin poijutusta, mutta mm. Espoon tuoreimpaan hylkylöytöön ankkuroitiin ikävin seurauksin, vaikka siinä oli jo kiinnittymispoiju. Mites tämän nyt sitten selittää? Ei aina jaksaisi syyllistää kollektiivisesti hylkysukeltajia kun pääsääntöisesti jengi osaa olla ihan asiallisesti ja hylyt säilyvät sukelluskelpoisina- mutta lisää valistusta tarvitaan. Jos huolimaton ankkuroija näkisi tekojensa seurauksen, niin se ehkä pistäisi toimimaan toisin. Pääsääntöisesti vahinko tapahtuu siten, ettei sitä havaita vasta kuin aikojen päästä. Jolloin omista virheistään ei edes voi oppia. Tavoittelemme siis hyvää ohjeistusta, jossa lähtökohta on se, että hylyn lähelle ei ankkuroiduta, vaan sukeltaminen tehdään liikkuvasta aluksesta.

Jos on pakko ankkuroitua ja sukeltaa aluksesta, niin aloitetaan tutkimalla merisää, onko tuulen suunta muuttumassa tai keli nousemassa. Kaiutetaan kohde huolellisesti, jotta ymmärretään miten päin hylky pohjassa lepää. Lasketaan merkkipoiju, jonka on 4-6 kg painava sukkula, joka menee suoraan alaspäin mahdollisimman lähelle hylkyä, mutta ei hylkyyn. Kaiutetaan, jotta nähdään mihin kohtaan hylkyä merkkipoiju osui (pitäisi keksiä painoon kiinnittyvä sopiva heijastava pinta, joka ei vaikuta painon laskeutumiseen).  Ankkuroidutaan mieluiten tuulen alapuolelle, jos ankkuri rekaa niin silloin ei tarvitse pelätä että se tuhoaa hylyn ja palatessa on kiva uida pinnalla myötäaallokkoon. Aluksen päällikön vastuulla on huolehtia riittävän pitkästä ankkuriköydestä ja pohjan laadun tarkastamisesta.

Ohjeistuksen päivitystä meillä hoitaa tiimimme uusin jäsen meriarkeologi Kalle Virtanen. Laittakaapa Kallelle kokemuksia ja näkemyksiä kalle.virtanen@museovirasto.fi.

Ehkä se on tämä meidän yläpuolisen maailman kiire, joka vaikuttaa myös hylkyihin. Sukellusretkillä pitäisi olla asenteella- sukeltamaan päästään, jos ollaan onnekkaita, ei väkisin! Olosuhteita tulee kunnioittaa ja jättää asioille riittävät aikaikkunat. Ihan kaikkea ei kannata vetää suorittaja-mentaliteetillä. Sillä ei tehty Hylkyindeksiäkään vaan annettiin sen kypsyä rauhassa. Vieläkin löytyy parannettavaa, mutta sehän se on meidän ajan ilmiö- mikään ei lopulta koskaan valmistu! Opetellaan siis nauttimaan matkanteosta <3

Suuret kiitokset Ari Ruuskaselle, kiitos kun olet sinnikkäästi vienyt Hylkyindeksiä eteenpäin ja suhtautunut ymmärtävällä lempeydellä kiireisiimme.

Hahtiperän prinsessa ja Katariina

 Teksti Katariina Vuori, tietokirjailija ja arkeologi (sekä ketterä jääpalloilija)

Agatha Christie oli naimisissa arkeologin kanssa. Hän on kuulemma joskus sanonut arkeologimiesten olevan puolisoista parhaita: ”Mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä kiinnostuneempi arkeologi hänestä on.” Tai jotenkin noin se meni. Olen itse saavuttanut puolen vuosisadan virstanpylvään, ja ajattelin, että se on juuri oikea ikä viedä loppuun muinaistutkijaopinnot. Vielä samanlainen kimpale elämää, ja olen laillistettu muinaismuisto itsekin.

Opintoni olivat aikoinaan jääneet kanditutkintoon, enkä ollut ajatellut gradun tekemistä 20 vuoteen. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tarvetta saada maisterititteliä tittelin vuoksi. Joskus kyllä huvitin itseäni ja lapsiani sillä ajatuksella, että he voisivat sanoa äitinsä olevan arkeologi. Heistä se olisi mahtavaa, mutta olin ajautunut aivan toisenlaiselle urapolulle, kirjoittamisen pariin, ja sillä tiellä oli hyvä olla.

Jostakin syystä heinäkuussa 2019 mieleeni kuitenkin ilmaantui ajatus, että olisipa hauska taputella opinnot loppuun, ja tehdä gradu jostakin pohjoissuomalaisesta hylystä. Laitoin Museovirastossa meriarkeologina työskentelevälle Minnalle sähköpostia, ja kyselin, olisiko Oulun tienoilla joku hylky, jota voisi tutkia. Olimme Minnan kanssa pelanneet jääpalloa samassa joukkueessa mustavalkotelevision aikana, mutta emme olleet juuri sen jälkeen nähneet. Taisin mainita myös, että olin valmis suorittamaan jonkinlaisen laitesukelluskurssin, vähän vaikeahan hylkyjä muuten on tutkia. Edellisestä sukelluskerrasta alkoi olla aikaa 30 vuotta, enkä pitänyt itseäni alkuunkaan turvallisena sukeltajana.

Sain viikon päästä Minnalta vastauksen: ”Mulla on sulle hylky, se on Vaakunan takapihalla.”

Ajoitus oli melkein yliluonnollisen osuva, ja se, että oululaishotellin takapihalta löytynyttä hylkyä saattoi tutkia ilman snorkkelia.

 

Siinä me sitten seisoimme. Edessämme oli valtava monttu. Se oli muodoltaan hieman soikea, ja aina kun ajattelen sitä, mieleeni tulee halkaistu papaija, sellainen, josta on poistettu siemenet. Tuon papaijamontun pohjalla oli tummansävyistä puuta pitkin ja poikin. Aivan kuin monttu olisi vuotanut, ja se oli pitänyt saada äkkiä tukittua, ja niinpä sinne oli heitelty kiireen vilkkaa hirsiä ja lautoja tulpaksi. Mutta hylky se oli, kolmisensataa vuotta vanhan proomutyyppisen aluksen hylky.

Ryhdyin kirjoittamaan gradua vanhasta hylystä syksyllä 2019. Käytän mieluummin termiä ”kirjoittaa” sen sijaan, että kehuskelisin tutkineeni hylkyä. Toki yritin ohjaajani ja akateemisten instituutioiden mieliksi olla jonkinlaisessa jäykässä vuorovaikutuksessa tutkimusaineiston kanssa. Läträsin lähdemerkintöjen parissa ja yritin tulla muodollisesti toimeen. En kuitenkaan voinut sille mitään, että enimmäkseen tieteellinen ankkuri oli vinssattuna kannelle ja mennä huljahtelin virran mukana. 

Halusin Hahiperän hylylle elämän. Halusin, että se oli ollut jollekin tärkeä. Halusin ajatella, että se oli ollut omistajalleen tärkeä, ehkä sille oli annettu nimi, joku kaunis ja suussa pyöreä. Ja kun se toi omistajansa turvallisesti satamaan tyrskyisen matkan jälkeen, sen mäntypuista laitaa taputettiin kiitokseksi niin kuin hevosta, joka oli kaula hiessä kiskonut auraa kivisellä pellolla. 

Sen sijaan että olisin miettinyt tutkimusmetodejani, saatoin kuvitella jonkun seisomaan aluksen kannelle – minusta oli mukava ajatella, että aluksessa oli ollut kansi, vaikka sellaista ei kaivauksissa löytynyt – polttelemaan liitupiippua. (Hylystä todellakin löytyi liitupiipun varren pätkiä.) Joskus, kun sää oli oikein suotuisa, piippumies otti merelle mukaan poikansa. Tai ehkä tyttärensä, joka oli syntynyt vuoden 1699 paikkeilla, ja joka oli luonteeltaan raisu ja ajalleen epätyypillisesti haaveili tervakauppiaan tai laivakapteenin urasta. 

Siinä he iltaisin istuivat Vaakunan parkkipaikalla, joka heidän aikanaan oli ollut Hahtiperän satama, katselemassa auringon laskua. Aiemmin päivällä kauemmaksi merelle oli ankkuroitu mauste- ja kahvilastissa ollut itäintiankulkija. Piipunpolttaja ja tyttö olivat hakeneet proomulla lastin satamaan. Säkit, tynnyrit ja laatikot oli kyössätty makasiineihin, mutta aluksessa saattoi vieläkin tuntea tervan tuoksun seassa häivähdyksen muskottia ja kardemummaa. Tyttö oli saanut vieraskielisiltä merimiehiltä kimpaleen sokeria, ja hän imeskeli sitä ja toivoi ettei tuo päivä milloinkaan päättyisi.

 

Jonakin päivänä tuo kaikki kuitenkin loppui, ja Hahtiperän proomun annettiin upota. Miksi siinä niin kävi? Unohdettiinko se? Oliko se kolhaissut kiveä ja alkanut vuotaa? Oliko omistaja ollut krouvissa, hoiperrellut pimeässä laiturille, molskahtanut satama-altaaseen ja hukkunut eikä vanha alus kiinnostanut enää ketään? Tai ehkä silloin oli isovihan aika, ja sokeritytöstä oli tullut äiti ja piippumiehestä isoisä. Venäläiset olivat riehuneet Pohjanmaalla ja lähestyivät nyt Oulua. Piippumies ja sokerityttö olivat varhain aamulla tulleet satamaan, aikoneet viedä perheen turvaan, Ruotsiin tai jonnekin. Vaan vihulaiset sattuvat paikalle, he tappoivat miehen ja veivät sokeritytön ja tämän lapset orjiksi itään, upottivat aluksen…

 

Plumps. Akateeminen ankkuri pyllähti pohjaan ja kaivautui raajoillaan pohjasedimenttiin. Toista vuotta siinä meni, mutta nyt se on tehty. Gradu on jätetty ja hyväksytty.

Vieläkin tulee mietittyä, miksi päätin nähdä vaivaa jonkin maisteritutkinnon takia. Paljon hauskempaa on huvittaa mielikuvitusta. Olen vuosikymmenten varrella opiskellut kaikenlaista, fysioterapeutiksi ja personal traineriksi ja lasketteluopettajaksi. Muutama vuosi sitten suoritin kirjallisuusterapiaohjaajan opinnot. Graduani työstäessäni ja Hahtiperän hylkyä ajatellessani olen monesti huomannut, että arkeologiassa ja kirjallisuusterapiassa on paljon samaa. Meillä on pakottava tarve luoda esineille ja tapahtumille tarina, mahdollisimman kokonainen ja ehjä jatkumo. Samaa me teemme oman elämämme kanssa kirjallisuusterapiassa: luomme itsellemme helminauhan lailla juoksevan elämäntarinan. Jos ei muuten, niin sepittämällä osan.

Kun aloitin graduni kirjoittamisen syksyllä 2019, etsin inspiraatioksi hylkyihin tai mereen liittyvää runoa. Löysin netistä anonyymin kirjoittaman säkeistön, ja siinä se oli, niin kauniisti ja täydellisesti sanottuna:

HA! pimeään uponnut..
hiljaa paikalleen lahoava
ei valosta niin välittävä..
tästähän minä puhuin 
kun itsestäni..

 

Tajuan heijastaneeni itseni tuohon vanhaan vettyneeseen lotjaan: toivottavasti se oli joskus jollekin tärkeä.

Nyt gradun jälkeen olen jatkanut työtä nyt jo niin rakkaan Hahtiperän hylyn parissa. Työstän hylystä tietokirjaa, ja mielessäni on myös alkanut elää näytelmäkäsikirjoituksen aihio, tragedia, jossa pääosassa on kauan sitten elänyt laivanrakentaja ja hänen poikansa. Tai ehkä tytär. Ja nyt vasta minä sen tajuan, mikä juju tässä koko hommassa oli! Se, että kannattaa lähettää nuoruusajan ystäville sähköpostia. Sehän voi muuttaa koko elämän!

Aikaisempi teksti Hahtiperän hylystä http://haavitauki.blogspot.com/2019/