Meriarkeologinen tutkimusleiri olikin unelmien seikkailu!

 Teksti Emma Barrow, Meriarkeologisen seuran leiri Saaristomerelle 28.-30.8.2020

 Hylyt ovat kiinnostaneet minua sukellusharrastuksen aloittamisesta lähtien. Historia jo lapsesta alkaen. Hylkysukeltamisessa kerrostuu ja lomittuu historia, jaquescousteamainen seikkailu, visuaalinen trivia sekä löytöretkeily. Kuulostaa jännältä, eikö!?

 Meriarkeologinen tutkimusmatka. Se vasta jännittävältä kuulostikin! Olin liittynyt Suomen Meriarkeologisen seuran eli MASin jäseneksi Porkkalanniemen hylkypuiston perustamisen aikoihin, koska koen tärkeäksi hylkyjen hyvinvoinnin ja säilymisen tästä tulevaisuuteen. Hylkyjen kertoma tarina ansaitsee tulla kuulluksi. En kuitenkaan kevään kiireissä ollut huomannut MASin jäsenkirjeen mukana tullutta kutsua osallistua viikonlopun mittaiselle hylkytutkimusmatkalle. Kaverini vinkkasi leiristä viikkoa ennen lähtöpäivää. Häntä koipien välissä mattimyöhäisenä otin yhteyttä tutkimusmatkan järjestävään Suomen Meriarkeologiseen seuraan ja tiedustelin olisiko vielä paikkaa vapaana. Yksi paikka löytyi ja se tuntui lottovoitolta. Niin yllätyin ja ilahduin kuullessani. Olin nimittäin tutuilta saanut kuullut jo koko kesän ajan, että heinäkuinen MASin kenttätyöleiri Porkkalassa oli ollut todella mielenkiintoinen, hauska ja hyvin järjestetty. Nyt saisin itsekin mahdollisuuden olla avuksi MAS:in toiminnassa. 

 Tutkimusmatkan tarkoituksena oli suunnata Saaristomeren historiallisille hylyille. Sain hyvin pian kuulla, että Museovirastolta oltiin haettu erikoislupaa sukeltaa Sankt Mikaelina ennen tunnetun Borstö I:n sekä Vrouw Marian hylyillä, jotka ovat kulttuurihistoriallisen ja kantamansa lastin arvon takia erikoissuojeltuja kohteita. Matkalle osallistuneille selvisi vasta aivan viime metreillä, että lupa Borstön hylylle oli myönnetty! 

 Se tarkoitti sitä, että varaisin riittävästi säiliöitä sopivin hengityskaasuin, koska hylky sijaitsee noin 35 metrin syvyydessä. Tavoitteena olisi turvallisesti maksimoida aika hylyn tutkimiseen kyseisessä syvyydessä.

 Viikonlopun kestävä matkamme taittuisi sukellustukialus Stellan kyydissä. Se on kookas alus, jossa on hyvät majoitustilat, puulämmitteinen sauna, keittiö ja olo-/ruokailutila ja ulkokannella tilaa sukellusvarusteiden säilyttämiseen ja huoltoon. Lisäksi matkaan osallistuisi kaksi nopealiikkeistä pienempää moottorivenettä. Reissun puitteet olisivat ainakin viimeisen päälle kohdallaan.

Aamupala tyynellä merellä. Samalla keskusteltiin matkan tavoitteista ja laadittiin suunnitelmaa hylylle tehtävistä sukelluksista. Kuva: Emma Barrow

Ensimmäinen aamu valkeni aurinkoisena ja tyynenä. Ihanteellinen sukelluskeli siis. Historiallinen Borstö I oli matkan ensimmäinen sukelluskohde. Tunnelma oli käsinkosketeltavan sähköinen. Kaikki olivat niin innoissaan, että pääsisimme sukeltamaan poikkeuksellisen upealle hylylle. Intoa ei suinkaan latistanut se, että lähes kaikki muut sukeltajat olivat aikaisemmin käyneet tällä hylyllä. Tosin siitä oli useita vuosia aikaa.

 Aamun palaverissa kävimme läpi kohteella sukeltamiseen liittyvät riskit sekä hylyn tutkittavat kohteet ja tavoitteet. Hylyllä on viimeksi sukellettu 2018 ja olosuhteet ovat saattaneet siitä muuttua. Sukeltaisin kakkostiimissä, jonka tehtävänä oli tehdä turvallisuuskartoitus hylyn ulkopuolella olevista sotkeentuneista poijuköysistä ja dokumentoida erityisesti keskilaivan ja perän alueita. Hetkeä ennen veteen hyppyä, meidän tehtäväksemme tuli vielä itse hylyn etsiminen reelin avulla, kun ensimmäinen pari ei ollutkaan löytänyt sitä.

 Työkaluina tutkimuksissa käyttäisimme sekä valokuva- että videokameroita, tehokkaita valoja ja tekniikkasukeltajien käyttämiä hengityskaasuja, joiden avulla hylyllä vietettävää pohja-aikaa ja nousuun käytettävää aikaa voisi turvallisesti optimoida. Lisäksi meillä oli oltava erittäin huolellinen sukellustekniikka ettei herkästi pölyävä siltti hylyn kannella lähtisi pölyämään veteen pilaten näkyvyyden ja pahimmassa tapauksessa hylyn rakenteet ja esineistö voisivat vaurioitua.

Sami Järvisen käyttämät kuvausvalot valaisevat keulan ankkuripeliä ja nihtiä. Kuva: Emma Barrow

Hyppy veteen. Alun jännitys on muuttunut keskittymiseen ja odottavaan tunnelmaan. Löysimme mustan veden keskeltä varsin ehjänä pohjalla lepäävän hylyn. Näkyvyys pohjalla oli heikko eikä se ollut tehnyt hylyn etsintää helpoksi. Asetin etsintään tarvitsemani kelan varovasti keulan laidan yli. Laitoimme lähes yhtäaikaisesti kaikki kuvausvalot päälle ja edessämme aukesi suuri maisema kuin maalauksessa. Tilanne oli kuin teatterinäyttämöltä: pimeänä pitkään ollut esiintymislava yhtäkkiä syttyy täyteen valoja ja yleisö vihdoin näkee päänäyttelijän. Yleisö puhkeaa suosionosoituksiin. Olin hetken osa tuota yleisöä, kun maaginen hylkymme sai valokeilat kannelleen. Tunne oli epärealistinen: olimme juuri löytäneet etsimämme ja pääsisimme katsomaan miltä näyttää hylyllä, joka on hyvin poikkeuksellinen ja jolla ei tavallisesti ole lupa sukeltaa.

 Livuimme suurena valomerenä rauhallisen verkkaisesti kannen yläpuolella aloittaen keulasta ja edeten kohti perää. Oli huikea tunne, kun hylystä voi havainnoida suuria kokonaisuuksia yhdellä kertaa. Tavallisilla sukelluksilla hylystä näkee vain oman päävalon valaiseman kehän verran, mutta nyt olimme varustautuneet kohtalaisen suurella määrällä laajakeilaisia valoja. Yksityiskohdat erottuivat selvästi ja tarkasti. Otimme sekä valokuvia, että videokuvaa, jotta detaljit ja kokonaisuudet tallentuisivat muistiin. Olo oli keskittynyt ja terävä. Huomioni kiinnittyi puiseen kyljellään olevan laatikon sivuun. Kuvasin sivua rauhallisesti ja käännyin hiljalleen kohti laatikon etuosaa. Laatikon kansi oli retkahtanut auki ja pudonnut osittain sen alla olevan lastausluukun sisään. Laatikon sisällä lepäsi kallellaan oleva pullo, jonka korkki oli vielä kiinni. Seurailin katseellani olisiko ympäristössä muita vastaavia, mutta pullo näytti olevan yksin. Sen kaula oli kummallisen pölytön. Olikohan sitä joku käynyt sivelemässä? Jatkoin kuvausta laatikon ympäristössä, jonka jälkeen kävin kommunikoimassa parilleni Sami Järviselle löydöstäni. Hän on taitava valokuvaaja ja katsoin eduksi, että esineistä saadaan hyviä kuvia. Ruukkuja, köysiä, olkitukkoja, keittiön tiilet hajallaan, ginipulloja ja hajonneita puutynnyrin kappaleita. Tallensimme kaiken kameran muistiin. 

Hylyn perässä lepää kokoelma ginipulloja. Kuva: Emma Barrow

 

 Sukelluksemme kesti kokonaisuudessaan vähän yli tunnin. Olimme ehtineet siinä ajassa etsiä hylyn, kartoittaa sotkeutumisvaaran aiheuttavia köysiä keulan edessä, kuvata rauhassa sovittuja kohteita hylyssä ja suorittaa nousun aikana tarvitut dekompressiopysähdykset. Viimeisen pysähdyksen yhteydessä Sami nosti kätensä nyrkissä pystyyn kuin juhlan merkiksi! Minua hymyilytti ja osallistuin tunnelman nostamalla myös käteni. Lyhyt hetki onnistuneen sukelluksen juhlistamiseksi. Pinnalle noustuamme olimme yhtä hymyä. Meitä oli vastassa Topi Sellman veneensä kanssa. Nostimme kuvauskaluston ja dekokaasupullot Topin avustamana veneeseen ja kiipesimme veneen kyytiin. Sen jälkeen alkoi kiivas ja innostunut puheenpulputus! Markku Luoto, Meriarkeologisen seuran puheenjohtaja, myöhemmin tuli sanoneeksi, että on ilo nähdä leveitä hymyjä sukeltajien kasvoilla. Hän oli seurannut meidän pintautumista Stellan kannella. 

 Tutkimusmatkan aikana tehtiin vielä monta sukellusta Borstö I-hylylle. Minun sukelluspareina oli Sami Järvinen ja Teemu Kerola. Sukellusten aikana joko videokuvasimme tai valaisimme hylkyä, jotta siitä otetuissa kuvissa olisi mahdollisimman hyvä valaistus. Sukellusten päätteeksi koko tutkimusryhmä kokoontui Stellan ruokapöydän ympärille. Katsoimme ja analysoimme kunkin tiimin ottamia kuvia ja videoita ja mukana ollut Museoviraston arkeologi Minna Koivikko haastatteli sukellustiimejä keräten hylkyyn liittyviä havaintoja. Näiden tietojen perusteella seuraaville tiimeille annettiin uusia tehtäviä tai tutkimuskohteita. 

 Yksi palaveri jäi erityisesti mieleen. Markku Luoto oli havainnut, että hylyn pinnalla pilkotti jotain sinne ensinäkemältä kuulumatonta: harmaan silttikerroksen seassa, yhden laudanpätkän päällä pilkisti jotain huomiotaherättävän kiiltävää. Kaivoimme esiin alueelta otettuja valokuvia ja videopätkiä ja niistä oli selkeästi todettavissa, että kiiltävä osa oli kultainen nuuskarasian kannen kehys. Historiallinen Borstön hylky oli kuin olikin aarrelaiva, jollaiseksi sitä on mediassa vuosikymmenien saatossa kutsuttu hylystä tehtyjen arvokkaiden esinelöytöjen johdosta. Huolestuttavaa uutisessa oli kuitenkin epäilys, joka heräsi: miten kultaisia koristeita voi kimmeltää silttipeitteisen ja sukelluskiellossa olevan hylyn laudoituksen päällä? Onko hylystä luvatta nostettu arvoesineitä, joista on vahingossa päässyt putoamaan muutama kultainen osanen? Ovatko merirosvot käyneet aarrelaivalla? 

 Yön nukuin levottomasti kovasta tuulesta johtuvien äänien takia. Ehkä edellispäivän seikkailukin pyöri mielessä. Herättyäni aikaisin käytin ajan hyödyksi ja selailin netistä kuvia ja tietoa 1700-luvun ylellisistä nuuskarasioista. Kuvittelin mielessäni miltä noiden Borstön hylyn kannella makaavien kultapalojen nuuskarasia olisi voinut ehjänä näyttää. Joa hylyssä makaa kulta, kenelläköhän on koristeeton rasia?

 Aamu jatkui lähes myrskyävän tuulisena ja ennusteen mukaan kova tuuli laantuisi vasta illalla. Siten jouduimme nielemään pettymyksen ja toteamaan, että tänään ei Borstön hylyllä voisi turvallisesti sukeltaa. Valmiiksi laaditut suunnitelmat kullan dokumentoimiseksi ja nostamiseksi joutuisivat odottamaan. Hylkysukeltajan näkökulmasta esineet kuuluisi jättää hylkyyn, jotta ne kertoisivat hylyn tarinaa ja ilahduttaisivat muitakin sukeltajia vuosien saatossa. Tällainen ajattelutapa ei tosin näyttänyt olevan pätevä arvokkaan aarrelaivan kohdalla. Kulttuurihistoriallinen ja poikkeuksellisen harvinainen esineistö uhkaisi todennäköisesti päätyä vääriin käsiin mikäli ne jätettäisi kuin tarjottimella kimaltamaan harmaana merenpohjassa makaavan hylyn päälle. Siitäkin huolimatta, että hylyn ympärillä on vartioitu suoja-alue. Todella surullista.

Suomen Meriarkeologisen seuran (MAS) puheenjohtaja Markku Luoto hymyilee (toinen oikealta). MASin vapaaehtoiset sukeltajat katsovat varovasti juuri nostettuja kultaesineitä Museoviraston Minna Koivikon valvovan silmän alla. Kuva: Emma Barrow

Jokaisella sukelluksella ei voi olettaa löytävänsä jotain upeaa tai merkittävää. Meillä oli käynyt uskomaton tuuri! Vai oliko se tuuria sittenkään? Oliko esine hylyn kannella vääristä syistä? 

 Toisinaan käy niinkin, että asia tai kohde, jota etsitään, ei löydy ollenkaan tai osoittautuu olemaan jotain ihan muuta, kuin miltä se on aluksi vaikuttanut. Tästä mekin saimme maistiaisen. Leirin viimeisenä päivänä olin valmistautumassa sukeltamaan Kasnäsin lähettyvillä olevalla vanhalla hylyllä ja Topi Sellman vinkkasi, että hylyltä itään päin meren pohjassa näyttäisi olevan jotain lankkuja tai palasia ja hän pyysi voisimmeko käydä katsomassa löytyisikö sieltä jotain hylkyyn liittyvää. Lopulta löysimme vaan jyrkästi pohjasta nousevan matalikon eli merenpohjasta kumpareena kohonnut kalliolohkare oli pinnalla näyttänyt mahdolliselta hylyn kappaleilta. On siis oltava valmis pettymykseen tai yllätykseen. Tästä syystä jokaiseen sukellukseen on paras suhtautua kuin tutkimusretkeen: jokaiselta kerralta oppii jotain liittyipä se sitten omaan tai parin sukellustapaan, ympäristöön tai kohteeseen. 

 Matkan kohokohta oli paitsi kullan nostaminen turvallisesti pintaan, mutta erityisesti huomata yhteistyön merkitys kokonaisuuden kannalta.  

 Aivan uskomattoman hienoa oli seurata kuinka eri tahot nivoutuivat yhteen yhteisen tavoitteen puolesta. Vaikka aluksi puhuimmekin hylkytutkimuksesta, matka sattumalta muuttuikin kullan pelastusretkeksi. 

 Yhteistyö oli saumatonta niin Museoviraston, Meriarkeologisen seuran ja vapaaehtoisten sukeltajien välillä. Puhalsimme kaikki yhteen hiileen. Yhteistyö toimi myös sukellustiimien välillä. Luottamus, selkeä tavoitteenasetanta, hyvä kommunikointi, taidokas ja systemaattinen dokumentointi ja tulosten analysointi olivat onnistumisen edellytyksiä. Jokaisen panoksella oli merkitystä lopputuleman kannalta. Erityisen uskomattomalta tuntuu se kuinka  paljon työtä tehdään vapaaehtoisvoimin! Ja kuinka paljon sillä saadaan aikaan. Oli meillä yhdessä hauskaakin! 

 Viikonloppu jää erittäin poikkeuksellisena mieleeni. Voisin lyödä vetoa, että kaikki osallistujat yhtyvät tähän lauseeseen. Historia ei ole koskaan ollut näin käsinkosketeltavaa kuin tällä tutkimusmatkalla. 

 Alus kätkee kuitenkin vielä yhden salaisuuden: oman identiteettinsä. Liekö kaikkein suurin aarre siis vielä löytymättä? Voisin perustellusti olettaa, että uusia seikkailuja hylkytutkimuksen saralla on vielä edessä siihen saakka kunnes Suomen merkittävimmän hylkylöydön nimi ja tarina selviää.

Tutkimusmatkasta kiittäen,

Emma Barrow

”Yhteistyö on kultaa!”