Muutosten tuulia

Voisi kuvitella Museoviraston edustavan pysyvyyttä monella eri tavalla, mutta meriarkeologiaan asti staattisuus ei ole koskaan ulottunut. Tontti on hyvin muuntuva ja värikäs, välillä tylsyyttä oikein toivoisi, jotta olisi hetki aikaa saada kiinni asioista ja itsestäkin. Kyllin hyvä on riittävää, sillä hieromiseen ei ole aikaa. Koko ajan surffataan aallon harjalla. Välillä tulee sukellettua myös aallon läpi. Joskus sieltä laudalta myös tipahtaa ja silloin vasta huomaa kuinka kauas rannasta on ehtinyt.

Meidän kenttäkausi meni vauhdikkaasti, hoideltiin pääasiassa isoja projektisitoumuksia. BalticRIM merialuesuunnitteluprojektin puitteissa temmellettiin vielä Jussarössä. Löydettiin yksi uusi hylky, jota Suomen Kuvalehti raportoi ansiokkaasti useamman aukeaman jutulla. Baltacar projektissa oltiin Hangossa kehittämässä sukelluspuistoja hylkyihin.

 Helsingin yliopiston kanssa yhteistyössä hoidettu Lost Inland Landscape (LIL-projekti) kantoi hedelmää viimeisessä kenttätyössä, kun hukkunut kivikausi viimein löytyi mesoliittisen liedenpohjan muodossa Savitaipaleen Kammarlahdelta. Yliopiston toimeliaan tiedotuksen ansiosta uutinen levisi maailmalle myös Suomen ulkopuolelle. Projektin tieteellinen johtaja arkeologi Satu Koivisto säteili valoa pitkälle syksyyn.

 Meriarkeologeja paikalla olikin sitten iso liuta- NMG:n Eveliina Salo ja Jens Lindström, sekä tanskalaisvahvistuksena juuri täysin palvelleena eläköitynyt Jørgen Dencker. Porukan puuhakkaat Maija Huttunen (NMG) ja Jesse olivat hyvin aktiivisia veden alla. Kivojen ihmisten kanssa on kivaa tehdä yhteistyötä, mutta karkasin silti puolessa välissä Dubrovnikiin opiskelemaan fotogrammetriaa. Siellä se hurahti juhannuskin tieteilyn merkeissä.

 Meidän kolmihenkinen tiimi oli poikkeuksellisesti sukellustyöhön sopimatonta, sillä Päivi oli ns. pieniin päin (Baby Boy syntyi myöhemmin syksyllä <3) ja loppujengi sukelluslääkärin asettamassa sukelluskiellossa. Sukelluslekuri Tikkinen on tosin kannustavasti ollut sitä mieltä, että selkävaivat sopivat sukeltajille, mutta pitää antaa välilevyn pullistuman kuivua rauhassa.

 Riikka sai onneksi loppukesästä jo viheriää valoa ja tarvittaessa lainattiin naapurihuoneesta toista Riikkaa ja uitettiin Jesseä. Keikkamiehinä tontilla pyörähtivät Pasi ja Tero. Vapaaehtoisten kanssa yhteistyössä käytiin mm. tarkastamassa St. Mikaelin hylky Borstössä. Eli hommat on hoidettu rajoituksista huolimatta.

 Jotakin pysyvää meidän tontilla kuitenkin on. Ne ovat ihmiset, jotka ovat kuulleet hylkyjen kutsun. Haluaisinkin onnitella eilen (3.12.2018) 60-vuoden rajapyykin ylittänyttä Roope Flinkmania, meribiologia, joka on sellainen renesanssi-taituri hylkytontilla, ettei paremmasta väliä. Roopella on pitkän sukellushistoriansa ansiosta henkilökohtainen kontaktipinta lukuisiin merkittäviin Itämeren sotahylkyihin. Hän on mm. Badewanne sukellustiimin perustajajäsen. Roope on ollut mukana myös Vrouw Maria -hylyn tutkimuksissa ensimmäisenä tekniikkasukeltajana jo vuonna 2000. Siitä eteenpäin olemme tehneet monenlaista yhteistyötä, eikä me vielä olla aikeissa lopettaa. Onnea ja iloa siis Roopelle <3

Roope vauhdissa kuvaamassa Vrouw Marian tarkastusmatkalla vuonna 2002 VL Telkällä. Kuva Minna Koivikko

Suuntolaiset Suokissa

Keväällä vedessä tapahtuu epämiellyttävä samentuminen, joka johtuu useammasta tekijästä. Siihen liittyvät erilaiset leväkukinnot ja lumen sulamisvesien virtaamiset kohti suurempia vesistöjä. Sulamisveteen sekoittuu kiinteää maa-ainesta, joka tekee vedestä pahimmillaan maitokahvin väristä. Siihen ei auta mikään määrä lamppuja ja keinovaloa, on vain odotettava että partikkelit asettuvat ja laskeutuvat pohjalle. Suomenlinnan vesialue on erittäin herkkä tälle ilmiölle, sillä Vantaanjoki tuuttaa vesimassansa ulos juurikin Suokin huudeilla. Talvi onkin sukelluksen sesonkia ja tälle talvikaudelle ehdimme hätäseen järjestämään yhden sukellustapahtuman. Kutsuimme Suunnon testiryhmän siivoustalkoisiin.

Ammattisukeltajat kiinnittivät sopivasti laitureita Tykistölahdella, joten sain vedenalaisesta näkyvyydestä ns. ensikäden tietoa veden alta.

Ison Mustasaaren rantapaalutuksessa näkee veden samentumisen läpikin leveän laudan, joka kuuluu rakenteeseen. Rantaeroosio tuo kiinnostavia asioita esiin.

Alunperin tarkoitus oli mennä poistamaan hirsiarkkupadolta satavuotis-synttäreille viritetty opaspolku. Maitokahvi ennätti ensin, joten siirsimme sukelluksen meren puolelle. Susisaaren hylky, sen viereinen tykki ja lavetti olivat vielä kohtuullisen kirkkaassa vedessä. Tämä tarkoitti että näkyvyyttä oli enemmän kuin käsivarren mitta. Suomen olosuhteissa tämä on kelpo saavutus. Sukelsin kerran Helsingin edustalla miettien “olenkohan tajuton?” Silmissä näkyi pelkkää mustaa. Sävy vaihtui ruskeaksi, jolloin viimeistään ymmärsin kyseessä olevan keskimääräistä synkemmän mutapilven. Sittemmin en ole niin synkkiin pilviin törmännytkään, olen nääs oppinut laskeutumaan mutapohjalle ilman pommi-efektiä.

Mudasta ja pimeydestä ei ollut tietoakaan kun aurinkoinen kevätpäivä koitti ja Suunnon testiryhmä saapui Pasi Lammin luotsaamana Susisaarelle. Konttorilta olivat päässeet irtautumaan kolme reipasta ja rohkeaa sukeltajaa Jari Palviainen, Ila Tokola ja Timo Piironen. Edellisistä sukelluksista oli jokaisella kulunut tovi, joten oli tärkeää koota laitteet rauhassa. Ensimmäinen yllätys tuli Ilan kaulamansetista, se oli tuntemattomasta syystä muuttunut kumipurkaksi, joka päättäväisesti liimautui takatukkaan. Vaihtopuku kehiin ja varustautuminen saattoi jatkua.

Pasi huolehtii kirjanpidosta muiden valmistautuessa sukellukseen. 

Suomenlinnassa sukellustoiminta herättää aina kiinnostusta ohikulkijoissa.

Orkneyn matkalla aktivoitunut selkäkipu esti minua toimimasta sukeltavana oppaana, joten esittelin sukellusalueen kuvien ja piirustusten avulla. Tutkimussukeltajien kurssit olivat työnäytteinään dokumentoineet kohteita, joten niistä oli mukavasti materiaalia kyppi.fi portaalissa. Tykkiä ja lavettia dokumentoivat tusulaiset vuonna 2009. Nyt tarkoitus oli poistaa tutkimusvälineistöä hylystä. Kyseessä on Susisaaren hylky ID1292 ja se esitellään lyhyesti:

Kuvaus: Hiekkaan hautautunut puulaivan hylky. Näkyvissä on pääasiassa kaarien päät. Hylky on limisaumainen, noin 15 metriä pitkä. Hylkyä on dokumentoitu kuvaamalla ja piirtämällä syksyllä 2011 Luksian tutkimussukelluskurssilaisten työnäytteenä.

Hämmennyin itsekin, joko siitäkin kurssista on noin pitkä aika? Itseasiassa tutustuin tuolloin tiimimme kolmanteen jäseneen eli Päiviin. Hän oli silloin oppilaana kurssilla. Muistan Päivin istumassa vesirajassa täydessä turvasukeltajavalmiudessa lukemassa Hesaria. Sittemmin olemme aamukahvilla useasti jakaneet Hesarin lukuhetken. Nyt oli kuitenkin tavoite poistaa hylystä sinne jääneet mittavälineet. Hylystä piti kurssin jälkeen ottaa dendronäytteet, jonka vuoksi välineistöä jätettiin hylkyyn. Luksialta loppui kuitenkin tutkimussukeltajien koulutus, eikä seuraavaa ryhmää koskaan tullut.

Jari ja Timo varustautumassa.

Suunnon sammakkomiehet testattavine tietokoneineen pääsivät veteen tympeästä rantakivikosta huolimatta. Rantakallion laelta oli helppo seurata kolmikon kuplia. Parikontrolli näytti pelaavan hyvin, niin lähekkäin kuplat pintaantuivat. Puolen tunnin sukelluksen jälkeen takaisin maalle ryömi tyytyväisen, mutta kylmettyneen oloista porukkaa. Mukana tuli näkin valtaamia keltaisia merkkaustikkuja ja vähän elämää nähnyt rullamitta. Hyvä saalis päivän ensimmäiselle sukellukselle!

Vähän käytetty rullamitta, ei jatkoon!

Siivous tuotti tulosta.

Putsasin tikut ja palautin ne käyttöön. Myöhemmin kuulin nykyisin BalticRIM projektissa työskentelevältä Riikka Tevalilta, että Särkän salmen väyläesteeseenkin on tutkimuksen jäljiltä jäänyt mm. rullamitta. Periaate on, ettei välineistöä jäisi muinaisjäännöksiin, joten täytyy kutsua suuntolaiset toistamiseen Suokkiin siivoustalkoisiin. Tästä ensimmäisestä yhteistyökerrasta jäi aurinkoinen muisto.

Minna

PS. Suokissa sukeltamiseen tarvitaan lupa vesialuuen omistajalta eli Suomenlinnan hoitokunnalta.

ECSD4 Stromess- tutkimussukeltajia Orkneyllä

Vuosi sitten olimme Riikan kanssa edellisessä Euroopan tutkimussukeltajien konferenssissa Madeiralla. Tuolloin seuraavaksi pitopaikaksi valikoitui Orkney ja isännäksi paikallinen Heriot-Watt yliopiston kampus Stromness nimisessä pienessä kylässä. Siinä Madeiran auringossa tuli sukkela tunne, tuonne on osallistuttava! Reilu vuosi myöhemmin istuin Ferry Inn nimisessä pubissa, jonka ylemmässä kerroksessa nukuin paremmin kuin hyvin. Pubin puheensorina oli sopivasti turvallisen unettavaa.
Matka perille oli vähintäänkin kiinnostava. Heräsin aamulla klo 4:25 kun aivoni muodostivat kuvan passista, joka oli unohtunut kotiin. Pienten peliliikkeiden jälkeen ehdin koneeseen ajoissa. Hymyilytti kun kentällä viereiselle tiskille tuli mies kyselemään seuraavaa lentoa koska... noh, passi oli kotona. Taisi olla kansallinen, unohda-passi-päivä! Lennon vaihto oli Edinburgissa, astuessani lopulta ulos koneesta keskellä Orkneytä, katselin vain maisemia ja hymyilin. Oli juuri niin kaunista kuin olin kuvitellutkin, ehkä vähän kauniimpaakin, mutta hiivatin kylmää. Hyppäsin jättiläskin laukkuni kanssa taksiin ja huristelin Kirkwallin kentältä hotelliin. Taksikuski oli paikallinen, aksentti oli himppasen haastava ja jouduin miettimään kaikki kiertoilmaisut termille ”Täh?” kun yritin pysyä kärryillä- Excuse me, Sorry, What´s that…
Oma esitelmäni Shiptrap Jussarö- Citizen Science- projektina herätti kiinnostusta ja hyvää keskustelua heti ensimmäisenä konferenssipäivänä. Yleisö oli vaikuttunut tavastamme yhdistää vapaaehtoisten työpanos tieteellisiin tavoitteisiin. Citzen Science teeman alle oli kertynyt eniten esitelmiä, tuntuu olevan kuumapottu juurikin nyt. Yleisössä oli useampia vapaa-ajallaan sukeltavia ihmisiä tiukkojen tieteilijöiden seassa. Sukellusosaaminen on hyvinkin painottunut asialle vihkiytyneille harrastajille ja sukelluskouluttajille, tiukat säädökset pidättelevät tutkimussukeltajia. Yhteensä konferenssivieraita oli nelisenkymmentä. Kaukaisin osallistuja tuli Amerikasta asti, minä ja puolalainen Piotr Balazy edustimme Itämeren aluetta.
 Esitelmät oli teemoitettu mukavasti ja konferenssin ohjelmaan kuului myös arkeologinen tutustumisretki paikalliseen kulttuurimaisemaan. Klassikkopaikoista kävimme tutustumassa Skara Brae nimiseen asuinpaikkaan, joka on rantatörmällä vaarassa huuhtoutua mereen. Katselimme myös pohjoisia versioita Stonehengin kivikehistä ja mietimme niiden keskellä, miksi ne on rakennettu? Opas oli aika kärkäs arvostelemaan arkeologien tulkintoja, jolloin otin puheenvuoron ja totesin että ”there is a difference between imagination and fantasy”. Hän tuntui hyväksyvän kommenttini, eikä hän enää niin aktiivisesti kritisoinut arkeologien ammattikuntaa loppuretken aikana.

 Konferenssi jatkui vielä torstain sisätiloissa, jolloin kuulimme esitelmiä sukellusfysiologiasta, kylmän veden testisukelluksista ja saimme esittelyn useammalle suljetun kierron sukelluslaitteelle. Ne ovat todella kovaa vauhtia tulossa tutkimussukellukseen, sillä niiden avulla voidaan sukellusaikoja pidentää merkittävästi. Eri laitevalmistajien edustajat kehuivat kilpaa omiaan, Suomessa suosituin on tanskalaisten tekemä ”JJ” ja Orkneyltäkin löytyy kyseisen laitteen suosijoita.
 Kylmien vesien testit olivat relevanttia tietoa pohjoisen alueen sukeltajille, suoritus laskee kylmässä noin 30%. Sukelluksen johtajalla ei ole niin paljon ongelmia kylmän sietämisen kanssa kuin muilla. Tämä kertoo motivaation tärkeydestä, myös muun ryhmän tsemppaamisella oli iso merkitys kylmänkestolle. Päivä lopeteltiin sukellusturvallisuutta pohtivaan työpajaan. Kokoonnuimme pienryhmiin miettimään asiaa ja jakamaan kokemuksia. Joitakin juttuja kuunnellessa loppui omakin hengittäminen hetkittäin. Aika hurjistakin paikoista sukeltajat ovat selvinneet. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousi kommunikaatio, on erittäin tärkeää puhua itsestäänselvyydetkin aina läpi. Rutiininomaisia laitetarkastuksiakaan ei saa ohittaa. Inhimillisiä virheitä kuitenkin sattuu, meille kaikille, niinpä niin- minullekin!

 Perjantaina pääsimme merelle sukeltamaan ja testaamaan käytännössä mitä opimme turvallisuustyöpajasta. Sukelsimme tukialus Haltonilta, jota operoi Bob Anderson alati reippaan miehistönsä kanssa. Bob briiffasi meidät valmiiksi Karlsruhen (cruiser) hylylle, jonka vieressä pohjalla oli valtava ”Horse mussel pelto”. Meribiologit olivat suuntaamassa sinne. Omaksi sukellusparikseni tuli erittäin kokenut sukelluskouluttaja Tim Clements, joka ei hätkähtänyt kun kerroin, etten ole suorittanut vielä avovesiä Nitrox-kurssista. Aluksen reipas henkilökunta oli tuutannut tankkini täyteen Nitroxia, olettaen että hallitsen homman. Nitrox on happirikasta paineilmaa, jonka kurssi meillä on juuri meneillään. Analysoitiin kaasusta hapen osuus Timin kanssa yhdessä ja onnistuin siinä ylösalas pullon ympärillä loikkiessani niksauttamaan selkäni. Kerroin tästäkin sukellusparille, joka totesi vain, että otetaan rauhallisesti.

 Arvuuttelin tarvitsemaani lyijymäärää ja pistin 10 kg painoliiveihin kamaa. Tämä osoittautui täydellisen riittämättömäksi, sillä sinkkupullolla ja takkiliivillä sukellettaessa tuntuu nostetta olevan enemmän kuin pienessä pitäjässä. Rakasta aluspukua ei käy syyttäminen, vaikka Weezlellä oli taatusti oma osuutensa painon tarpeeseen. Niinpä sain sukeltaa Timin kanssa vain lyhyen hetken, sillä vedin itseni alasmenoköyttä pitkin hylylle 26 metriin, ajatellen että paine kyllä puristaa ylimääräisen ilman puvusta ja liivistä ja noste asettuu. Ei asettunut, joten tutkailimme hylkyä vain niiltä osin, kun pystyin puristelemaan kiinteitä rakenteita vahingoittamatta niitä, niissä kiinni olevia biologisia tyyppejä tai sukelluspariani. Omaksi riskiksi mietin alasmenoköyden pitävyyden, erityisesti siinä vaiheessa kun se muuttuu ylöstuloköydeksi ja siinä on pakko roikkua tiiviisti, ettei tapahdu tahaton pintaantuminen liian aikaisin ja liian nopeasti. Heti kun saimme Timin kanssa päät pinnalle, aloitin vuolaan anteeksipyytelyn, oli virhearvio minulta lähteä sukeltamaan liian vähillä painoilla. Huomaan että motivaatio päästä näkemään kuuluisat Scapa Flown saksalaisen laivaston hylyt ylitti terveen harkintakyvyn. Onneksi mitään erityisempää ei tapahtunut, sukelluksesta tuli vain todella lyhyt verrattuna Timin normaaleihin rebe-sukelluksiin. Hän on kolunnut Scapan hylyt vuosien varrella useasti, joten turaamisestani ei jäänyt hänelle huono mieli.

Pakollisen itseruoskinnan jälkeen päätin minäkin rauhoittua, selkä kipuili vielä enemmän eikä mikään asento ollut enää hyvä. Niinpä jätin päivän toisen sukelluksen väliin ja päästyämme rantaan kiiruhdin paikalliselle osteopaatille hoitoon. Osteopaatti Paula moitti minua lempeästi, ei olisi pitänyt mennä sukeltamaan niksahtaneella selällä. Tunnin käsittelyn jälkeen hän antoi kuitenkin vihreää valoa seuraavan päivän sukelluskeikalle. Säteilin onnesta, sillä lauantain workshop oli varsinaisesti se, johon olin ilmoittautunut etukäteen.

 Lauantai oli Bobin ja Andrew Huntin suunnittelema. Hänen käyntikortissa lukee BSAC National Instructor/Expeditions Officer, jossa roolissa hänet oli kutsuttu mukaan konferenssiin. Andy kommentoi erittäin aktiivisesti esitelmiä ja piti itsekin loistavan puheenvuoron kansalaistieteen mahdollisuuksista. Alempaa Britanniasta oli saapunut Andyn vanhoja sukelluskavereita tuoden mukaanaan RIBin, jolla vapaaehtoisten tiimi sukelsi jo perjantaina. Katselin heitä suurella arvostuksella Haltonin kannelta pienen kumiveneen pomppiessa perjantain kohtuullisen kovassa aallokossa, sateesta nyt puhumattakaan. Lauantaina oli tarkoitus käydä kuvaamassa Cöln (assistant cruiser) fotogrammetrista mallia varten ja tarkastaa viistokaikuanomalioita. Vaikka Scapa Flowta on sukellettu ja tutkittu aktiivisesti, löytyy sieltä siltä aina jotain uutta. Nyt haaviin saatiin etsintävalojen alustoja ja pari ankkuria, kaikki ilmeisesti ensimmäisen maailmansodan saksalaisesta laivastosta.

 Mietin kukakohan suostuu lähtemään kanssani hylylle perjantaisen keventelyn jälkeen. Andy ilmoittautui reippaana vapaaehtoiseksi, totesin että olin salaa toivonutkin häntä sukellusparikseni. Andy on erittäin kokenut rebe-sukeltaja ja kouluttaja, joten tiesin, että hänen kanssaan on helppoa olla vedessä. Lisäsin kuusi kiloa lyijyä varusteisiin, eikä sekään meinannut riittää, mutta sillä sentään pärjäsi. Hylky makaa pohjassa kyljellään, sukelsimme katsomaan sen kansirakenteita 30 metrin syvyyteen ja kuvasin kyljessä näkyviä rakenteita mallinnusta varten. Niiden alkuperäistä tarkoitusta vielä mietittiin. Andy viestitti valoillaan että on aika jatkaa matkaa ja lopetin kuvauksen. Matkalla nousuköydelle sukellusparini katosi hylyn sisälle, väläyttelin hänelle valoja, ettei löisi päätänsä kansipalkkeihin. En mennyt perässä, sillä avoimen kierron laitteella sukellettaessa ilmakuplat eivät tee hyvää metallirakenteille. Pystyin seuraamaan Andyä kyljen aukoista, ja tiesin ettei hän menisi kovin syvälle hylkyyn sisälle. Eihän me siitä oltu etukäteen puhuttu, eikä sovittu, mutta sukellus hylyn sisään näytti leikkisältä päähänpistolta. Näin jälkikäteen arvostellen, ei nyt ehkä kuitenkaan viikon viisain teko. Vaikeaa selittää, mutta toisten ihmisten kanssa vain syntyy intuitiivisesti luottamussuhde. Toisten kanssa se ei synny edes yhteisten kokemusten jälkeen.

Sukellusten välissä kiinnittäydyimme vanhan sotasataman laituriin, joka toimii nykyisin museoalueena. Museo on kiinni uudistusta varten, sillä vuonna 2019 tulee kuluneeksi sata vuotta saksalaisalusten uppoamisesta. Scapa Flow on kuuluisa tästä maailman suurimmasta alusten ”itsemurhasta”, jonka Ludwig von Reuter (Rear Admiral) määräsi tapahtuvan aluksille, jotka olivat jääneet brittien sotavangeiksi ja saksalaiset eivät halunneet luovuttaa heille täydellistä laivastoaan. Niinpä salainen operaatio alusten upottamiseksi hoidettiin kesäkuussa 1919. Aluksia nostettiin pelastustoimissa mm. 1920-luvulla, ne jotka ovat jääneet jäljelle toimivat nykyisin sukellusturismin vetonauloina. Niihin siis kannattaakin panostaa uusimalla museon näyttelyä.

 Sunnuntaina ei ollut enää virallista konferenssin ohjelmaa ja minunkin piti ottaa jo taukoa sukelluksista maanantain kotiinpaluun vuoksi. Viimeisen sukelluksen ja lennon väliin on hyvä jättää vuorokausi, ettei sukeltajantauti iske kesken lennon typen alkaessa kuplimaan veressä.  Niinpä sopivaa jäähdyttelyä sunnuntaille oli väyläestehylkyjen snorklaaminen. Ihan niin kovaa jäähdyttelyä en tosin kaivannut kuin nyt sain, sillä vedin kuivapuvun vetokejun huolimattomasti kiinni ja jääkylmä meri survoutui pukuuni sisälle. Vetskari kiinni ja snorklaus sai jatkua. Uimme Andyn kanssa koko vallitien matkan kuvaten blokadilaivoja muun ryhmän sukeltaessa samoja kohteita. Snorklaaminen oli yllättävän kivaa myös märällä kuivapuvulla.

Rannan lähtöpaikka sijaitsi lammasaitauksessa. Vaeltaessani puskapissalle oli ensimmäinen sopiva kuoppa jo varattu. Siellä makasi kuollut lammas. Kunnioituksesta vainajaa kohtaan jatkoin vähän kauemmaksi. Kysyin paikallisilta mitä tehdään kun spottaa kuolleen lampaan ja vastaus oli, ettei tehdä yhtään mitään. Niin yleisiä laiduntavien lampaiden ennenaikaiset lähdöt ovat. Rauha hänenkin sielulleen sitten vaan.

 Liekö korvani jo tottunut paikalliseen aksenttiin, mutta paluumatkan taksikuskin kanssa pystyin jo jutustelemaan täydellisen sujuvasti. Hän oli aitoakin aito paikallinen ja sukujuuret ulottuivat 1400 luvulle. Hän kertoi löytäneensä ystävänsä kanssa arkistolähteitä Norjasta, jossa heidän esi-isänsä esiintyivät samassa yhteydessä. Oli jokseenkin liikuttavaa ymmärtää että ystävyydetkin voivat periytyä. Toivon että konferenssin aikana solmimani uudet ystävyydet kestäisivät tästä edes murto-osan. Uskon kansainväliseen yhteistyöhön todella lujasti.

Saan siis olla todella kiitollinen Museovirastolle siitä, että minut päätettiin lähettää kyseiseen konferenssiin. saan olla kiitollinen kaikista uusista opeista ja tapaamistani ihmisitä. Tällaiset pienet konferenssit ovat ihania, siellä tapaa ihmisiä, joiden kiinnostuksen kohde ei välttämättä ole ollenkaan arkeologiassa. Uusia ajatuksia syntyy helpommin eri alojen rajapinnoilla. Erityisesti silloin kun ihmiset pääsevät rauhassa tutustumaan ja vaihtamaan kokemuksia. Meitä kaikkia osallistujia yhdisti kiinnostus vedenalaiseen maailmaan ja halu edesauttaa sen hyvinvointia.

Stressikevät?

Kevät on jännää aikaa ihmisen ja meriarkeologinkin elämässä. Edellinen kenttäkausi tulisi olla prosessoitu talven pimeinä ja pitkinä tunteina, samalla kun tuleva sesonki jo nostelee päätään. No näin teoriassa, käytännössä tilanne on vähän toisenlainen. Uusia jänskiä asioita puskee sisään ovista ja ikkunoista, eikä me osata olla innostumatta. Pari päällekkäistä EU-projektia, yliopiston pari tutkimusprojektia ja talon omat ziljoonat projektit ovat iso kakku hallittavaksi kenelle vaan. Siispä pystyäkseen pysymään laudan päällä ja aallon harjalla, on otettava mindfullness harjoitteet käyttöön. Kannattaa olla siellä missä on, niin fyysisesti kuin henkisestikin. On turha pohtia mitäkaikkeevieläpitäisiehtiä kun voi keskittyä siihen asiaan mikä on akuuteimmin työn alla. Miten arvottaa asiat oikeaan järjestykseen? Se onkin vaikeampi kysymys!
 Viime aikoina meillä on ollut monenlaisia tapaamisia ja palavereja. Toisinaan mietitään hylkyindeksin muuttujia, sitten budjettia, välillä brainstormataan arkistolähteistä asiantuntijoiden kanssa ja ehkä kerran eläessä askarrellaan posket punoittaen Nitrox-kurssin kurssin 50 kohtaista kysymyslomaketta -enkuksi. Humanisteille matikkaa :) Läpi meni, mutta pääkopan puolikas herne kävi hetken ylikierroksilla. Primus oli Päivi, joka tosin oli käynyt kurssin jo aiemmin tutkimussukelluskoulutuksen yhteydessä. Toisin kuin me dinosaurukset, nitrox oli hädintuskin keksitty kun me opiskeltiin sukeltamisen saloja Riikan kanssa.
 Kevään erottaa siitäkin että Jesseä näkee enemmän. Kaluston kanssa on paljon huolto- ja säätöhommia ennenkuin päästään merelle. Wellamo on isossa huollossa, odotamme uuden navigointilaitteiston käyttöönottoa innolla. RIBin bensaletkukin saadaan toivottavasti uusittua ennen katsastusta. Suuntaamme ennen juhannusta Perämerelle, niin kauaksi kaikesta ettei RIBin katsastusaluekaan ulotu sinne. Saa nähdä miten ratkaisemme tuonkin logistikoinnin. Perämerellä on kuitenkin hiljattain löydetty uusi potentiaalinen hylkyloukkualue, jota olisi tarkoitus mennä dokumentoimaan ja sahaamaan ajoitusnäytteitä.
 Toinen kysymys liittyy henkilökunnan sukelluskelpoisuuteen. Viime kesäinen kaatuminen työkeikalla johti selän välilevyn pullistumaan, jota on talvi nyt paapottu. Selkä kestää jo kymmenen tunnin istumisen lentokoneessa, sukeltamisen lämpimissä vesissä ja mopon kyydissä nököttämisen, mutta tanssiminen aiheuttaa viiden päivän buranakuurin. Tuosta lämpimän veden sukeltamisesta tekisi mieli kertoa enemmänkin, mutta se oli kuitenkin lomaa ja luontosukeltamista, joten todettakoon että tiedän miltä näyttää mantarauskut kun niitä liihottaa useampi ohi kosketusetäisyydeltä! Lukekaa matkatoverini Maijan juttu tulevasta Sukeltaja-lehdestä.
 Nyt viikonloppuna pidämme BalticRIM-projektin workshopin Tammisaaressa. Osallistun myös Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistyksen työpajaan, jossa rustataan sukeltamiselle turvallisuusohjeita. Riikka puolestaan pitää Göteborgissa esitelmää Marinarkeologiska Sällskapetin 40-vuotis juhlaseminaarissa. Vilkas ja produktiivinen viikonloppu! Maanantaina lähdenkin sitten edustamaan Suomea ECSD4 konferenssiin Orkneylle eli Skotlantiin. Täytyy yrittää pitää sielusta kiinni ettei se eksy kaikessa tässä vauhdikkuudessa. Leppoisaa viikonloppua, pitää elää niin ettei tarvi vanhainkodissa valehdella! (Tämän viisauden opin reissun sukellusoppaalta).
Minna

Mudasta Maltalle, Hylkysukellusseminaarin heijastuksia

Hylkysukellusseminaari on kasvanut tärkeäksi sukeltajien kohtaamispaikaksi sen seitsenvuotisen elämänkaaren aikana. Museovirastolaisille se on tärkeä mahdollisuus jakaa tietoa suoraan sukeltajille, meidän tärkeälle viiteryhmälle. Tekisi mieli kirjoittaa rytmiryhmä, sillä niin hyvä syke sukeltavissa ihmisissä yleensä on. Halutaan hakeutua luontoon jakamaan kivojen ihmisten kanssa elämyksiä, joissa hylyt näyttelevät merkittävää roolia. Tätä sukeltajien ja hylkyjen sidettä on tärkeää vahvistaa, sillä Itämerestä löytyy paikkoja niin rantavesien hylky-tulkeille kuin niille viileäverisille, jotka kykenevät pysymään kasassa sadankin metrin syvyyksissä tapahtuneiden kohtaamisten jälkeen.

Immi avaa vuoden 2018 Hylkysukellusseminaarin Venemessujen yhteydessä.

Tilaisuuden avasi tuttuun tapaan Immi Wallin, jonka baby koko seminaari oikeastaan on. Immi oli tänä vuonna saanut ohjelmistoon kiinnostavat esitykset, joista ensimmäinen tuli Brittein saarilta, tarkemmin ilmaistuna Skotlannin Orkneyltä. Emily Turton (Huskyan Dive Charters) kertoi sotalaivojen tarinat ja miten niitä on päästy nyt tutkailemaan. Emily pyörittää Orkneyllä sukellusyritystä, joka tarjoaa samassa paketissa majoitusta ja sukellusretkiä Scapa Flown kohteille. Scapa Flow on sukelluspiireissä tunnettu ensimmäisen maailmansodan alusten hautausmaana. Tuolloin saksalaiset alukset odottivat tietoa tulevaisuudestaan sodan jälkeisissä mainingeissa. Amiraali Ludwig von Reuter organisoi ehkä maailmanhistorian suurimman alusten joukkoitsemurhan, sillä ajatus alusten luovuttamisesta liittoutuneille ei tuntunut mielekkäältä. Emily ei nyt kuitenkaan puhunut näistä hylyistä vaan sotalaivoista HMS Hampshire ja HMS Vanguard. Aikansa isoja merionnettomuuksia, joista Emily kertoi informatiivisesti ja innostavasti.

Emilyn esitys oli vaikuttava.

Museoviraston puheenvuorosta vastasivat Maija Matikka ja Riikka Alvik. Esitelmissä jaettiin ajankohtaisia asioita ja mainostettiin mm. juuri avautunutta kyselytutkimusta sukeltajille. Kysely liittyy syksyllä 2017 alkaneeseen BalticRIM projektiin, jossa vedenalaisen kulttuuriperinnön huomioiminen saatetaan osaksi merialuesuunnittelua. Yhteistyökumppanina toimii mm. Sukeltajaliitto, jonka sivuilta kysely on löydettävissä.

Maija kertoo tuoreita kuulumisia Museoviraston suunnalta.

Toinen kansainvälinen EU-projekti on nimeltään BALTACAR, jossa Viro on vetovastuussa. Suomi ja Ruotsi ovat yhteistyökumppaneita ja tavoite on parantaa hylkyjen käyttöarvoa matkailussa ja turismissa ylipäänsä. Venemessuilla onkin näyttävästi esillä vedenalaispuistojen kruununjalokivi KGA eli Kronprins Gustav Adolf, Helsingin hylkypuisto. Se avattiin jo vuonna 2000 ja on edelleen hyvin suosittu sukelluspaikka. Puiston opastauluja uusitaan projektin puitteissa ja siitä tehdään myös 3D-malli, jota ei jostain kumman syystä ole kukaan harrastajista innostunut vielä tekemään.

Ja nyt kun tuli mainittua 3D mallintaminen, täytyy kehua Richard Ellerin esitelmää. Hän jakoi useita vinkkejä miten hylkyä kuvatessa voi helpottaa myöhempää mallinnustyötä. Koko 3D-buumi Suomessa alkoi Kari Hyttisen esitelmästä samaisessa Hylkysukellusseminaarissa vuonna 2015 ja se on saanut lähes ilmiömäisen luonteen. Uskomattoman hienoa miten jo räpylänsä naulakkoon nostaneet kokeneet sukeltajat ovat uudelleen syttyneet hylkyjen mallintamisen ansiosta. Olemme Museovirastossa saaneet mallinnettua useampia hylkyjä myös aiemmin kuvatun materiaalin perusteella ja niitä on nähtävillä hylkyrekisterissä. Sovimme messujen yhteydessä että mallit tulevat jakoon myös Hylyt.nettiin, josta ne ovat sukeltajien helpommin löydettävissä. Suosittelen myös mallinnusta harjoittavien sukeltajien aktiivista jakamisotetta, sillä 3D-mallit palvelevat todella hyvin niin sukellusturvallisuutta kuin hylkyjenkin suojelua.

Richard vauhdissa opastamassa 3D-kuvaamista.

Yksi puheenvuoroista oli varattu Mikhail Ivanoville, mutta hänellä oli teknisiä ongelmia rajan ylityksessä Venäjältä. Tämän sujuvasti suomea puhuvan miehen auto oli nimittäin eri mieltä esiintymismatkasta Suomeen. Immi paikkasi hienosti pitämällä esitelmän viime vuosien sukellusvenelöydöistä, jotka upposivat toisen maailmansodan aikana. Ehkä kuulemme Mikhailin esitelmän Suursaaren alueen sukellusveneen hylkyjen etsinnästä jossain toisessa yhteydessä. Hän on todella hyvin perehtynyt venäläisen sukellusvenelaivaston sodan aikaisiin liikkeisiin ja löytänyt ainakin kolme sukellusvenettä.

Ismo ja Ilari ottivat yleisönsä upealla esityksellään.

Saimaan hylyt -tutkimusryhmä on tehnyt vuosikymmenien varrella perustutkimusta omien kotivesiensä kartoittamisessa. He ovat löytäneet viistokaikuluotaamalla lukuisia hylkyä. Ilari Vilmari ja Ismo Marttinen kertoivat sujuvasti ja värikkäästi hylkysukeltajien edesottamuksista promoten Saimaata sukelluskohteena erittäin onnistuneesti. Saimaan hylyissä on valtava tutkimuspotentiaali, samoin kuin lukuisia mahdollisuuksia kokea elämyksellistä sukeltamista. Itselleni tulee heti mieleen kalasoppa jossa kuvasimme 3D-mallia viime syksyn tarkastusmatkalla. Kyseinen Mikonsaaren hylky Lappeenrannan edustalla oli täynnä ahvenia, jotka mulkoilivat kalansilmillään epäluuloisesti Päiviä ja minua. Liekkös tämä ikävä kotirauhan rikkominen, joka edesauttoi mallin epäonnistumista vai kalojen ja niiden varjojen liikehdintä. No myönnettäköön, eipä utelias luonteeni ole omiaan systemaattiseen kuvaukseen eli päällekkäisyyttä ei välttämättä synny kun huomaa jotain jännää- jota on "ihanpakkohetivaan" päästä katsomaan. Ehkä pitäisi kuitenkin vaan päästä sukeltamaan enemmän ja harjoittelemaan.

Sokerina pohjalla oli Maltalta saapunut meriarkeologi Timmy Gambin. Hän jakoi yleiskuvauksen alueensa erilaisista kohteista. Erityisen paljon Maltan vesiltä löytyy pudonneita lentokoneita. Systemaattinen kartoitustyö on poikinut lentokoneiden lisäksi myös eri-ikäisiä hylkyjä. Vanhin löydöistä ajoittuu ajanjaksolle 700-675 EAA eli ennen ajanlaskumme alkua. Ollaan tekemisissä noin 2700 vuotta vanhan kauppalaivan kanssa eli yksinkertaisesti pökerryttävän vanha alus, joka on myös pökerryttävän syvällä. Kyseinen tietopommi lepää 110 metrin syvyydessä Gozo saaren vesillä. Päällimmäisenä näkyy 120 erilaista saviruukkua, joissa on kuljetettu pääasiassa viiniä. Tärkeää on huomioida, että lastissa on ainakin yhdeksää erilaista ruukkutyyppiä, joka on poikkeuksellista. Yleensä lastit koostuvat identtisistä ruukuista. Sedimentin sisässä arvellaan olevan 35% alkuperäisestä puulaivasta säilyneenä, samoin kuin tripla määrä lastina olleita ruukkuja. Jos Timmyn unelma toteutuu, niin arkeologisten kaivaustutkimusten jälkeen tulisi hylky konservoituna museoon nähtäville tukemaan Gozon turismia.

Timmy, meriarkeologian Sean Connery, on pitkäaikaisella työllään saanut poliitikotkin heräämään hylkyjen potentiaalisuuteen Maltan matkailun edistämisessä.

Tutkimustyössä ovat Suomesta toistaiseksi olleet mukana Immi ja Kari fotogrammetria-osaamisensa kanssa. Timmyltä eivät ylisanat loppuneet tästä hyvin sujuneesta yhteistyöstä. Helsingin reissu vahvisti entisestään kontakteja Suomen suuntaan. Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan, jotta veden alla odottavat tarinat menneisyydestä pääsevät kellumaan pinnalle ja löytämään uusia yleisöjä.

Tässä hommassa olemme kaikki samassa veneessä. Elämyksellisiä sukelluksia itse kullekin, virtuaalisti tai livenä, ja virittäessänne mieltänne avovesikauteen, käykää toki vastaamassa kyselyyn vedenalaisesta maisemasta. https://www.sukeltaja.fi/content/fi/40055/116547/51230/Kysely%20sukeltajille%20vedenalaisesta%20maisemasta.html

Isot kiitokset Immille ja vielä isommat onnittelut!

Tässä kohtaa haluaisimme onnitella pitkäaikaista yhteistyökumppaniamme Immi Wallinia. Immi pyyhkäisi tyylikkäästi kuudenkympin virstanpylvään ohi heti seminaarin jälkeen. Onnea Immi, turvallisia seikkailuja ja lukuisia vuosikymmeniä lisää!

Minna