perjantai 18. joulukuuta 2020

Kauden viimeinen (joulutarina)

 


Riitta avustaa sinisiä lateksihanskoja paksujen villahanskojeni päälle. Vahdin kärsimättömänä miten kumireunus asettuu suoraan sukelluspuvun mansetin yli. Jokainen ryppy tarkoittaa merivedelle tietä puvun sisään. Vesi on kuin valo. Tarvitaan vain hiuksen paksuisen halkeama panssareissa ja se tulvii läpi. Nyt kun vesi on pohjalla neljä asteista sen pitäisi pysyä ulkopuolella. Sillä muistan elävästi miltä tuntuvat kylmettyneet kädet, ensin tuntuu kuin kynsiä vedettäisiin irti. Sitten ei tunnu enää miltään. Pelkät tököttävät nakit joilla ei tee mitään.

- Hyvä, kiitos. Oikaisetko vielä tuon kohdan. Sanon keskittyneesti ja korostuneen rauhallisesti, pidätellen hitauden nostamaa ärtymystä.

- Ai, tämänkö? Riitta kysyy ja nipistelee samalla lämpimillä käsillään hanskan reunoja sileiksi.

- No nyt on hyvä, aika fakiiri saa Itämeri olla jos meinaa päästä näiden suojausten läpi.

Vedän suupieliä ylöspäin. Se on tarkoitettu hymyksi, mutta muistuttaa lähinnä irvistystä. Ojennan samalla molemmat käsivarteni Riittaa kohti. Hän tulkitsee elekieltäni oikein, tarttuu käsiini ja vetää minut seisomaan.  Sukellusvarusteiden kanssa paino lähes tuplaantuu ja massa on enimmäkseen selässä. Kun istuu varustelun ajan, kaipaa apua liikkeelle lähtöön. Nuoremmat eivät tarvitse, minä tarvitsen.

Hengitykseni korisee oudosti, kaasu tulee säiliöistä paineenalentajan kautta kokokasvomaskiin. Se on samanlainen savusukelluslaitteisto kuin palomiehillä tulipaloissa. Nyt ei sammuteta mitään vaan mennään tarkastamaan vanhaa puulaivan hylkyä.

Päästyäni pystyyn tassuttelen päättäväisesti räpylöillä alumiinikantta pitkin tarvittavat askeleet kohti keulaa. Liikun kömpelösti. Veneen keularamppi on laskettu valmiiksi odottamaan veteen menijöitä. Pysähdyn partaalla ja tartun toisella kädellä kiinni maskista. Astun eteenpäin, pelottomasti kuin  pingviini. En ole aito merieläin ja pelottomuus jää veneeseen, nyt ollaan ihmiselle vieraassa ympäristössä pelkän teknologian ja oman kokemuksen varassa.

Vihreä viileys ympäröi minut ja nopea puristava paineen tunne herättää aistit. Vesi tuntuu tänään kovalta, rajani piirtyvät selkeästi. Noste pamauttaa minut nopeasti takaisin pintaan. Näytän OK merkin kannella odottavalla Riitalle. Hän huomaa eleen, kuittaa sen ja kääntyy poispäin hakemaan kameraa. Lisään napin painalluksella nostoliiviin ilmaa ja jään kellumaan kasvot alaspäin.

Olen humanisti, pidän ihmisistä enemmän kuin hylyistä. Ihmisrakkauteni ilmeni halussa jakaa tarinoita vedenalaisesta maailmasta, että ihmiset näkisivät mitä jälkiä aiempi elämä oli jättänyt merenpohjaan. Näkemällä nämä jäljet, yhteys mereen väistämättä muuttui. Yhteys hylkyyn, yhteys aiempiin sukupolviin ja lopulta yhteys luonnon kiertokulkuun kaikessa elollisessa ikuisesti kiertävän veden kautta. Tätä tavoittelin. Työni oli niin koukuttavaa, että unohdin ensimmäisenä ihmisistä läheisimmän. Itseni.

Painan hanskojen vuoraamalla etusormella kokokasvomaskin tangettia ja testaan puhelinta.

- Kuuleeko pinta, tässä Maikki.

- Pinta kuulee, kuuleeko Maikki?

- Maikki kuulee hyvin, kuitti.

Henkäisen helpottuneesti, puhelin toimii taas.

Odotan vielä kameraa. Riitta ojentaa paketin veneen keulasta lyhyen köyden varassa. Tartun kiinni sen kahvasta. Canon on koteloitu vedenpitävästi. Olen valmis sukeltamaan ja tapaamaan hylyn. Sen nimi on Pohjoinen Kotka.

Odotan kelluen poijun lähellä sukellusparikseni Paulaa. Tuuli on asettunut, eikä pinnassa tunnu virtauksia, pysyn vaivattomasti paikoillaan. Käynnistän kameran. Paksuilla hanskoilla pienten nappien vääntäminen on pinsettiotteellekin haaste myös lämpimillä sormilla. Kamera surahtaa käyntiin ja painan näytön päälle.

Olimme Paulan kanssa saaneet tutkimussukelluskoulutuksen ja se teki vedenalaisesta käsialastamme samankaltaista. Olin urani aikana sukeltanut lukuisten ihmisten kanssa, mutta Paula oli ykkönen. Sukellustyön sujuvuus perustui luottamukseen ja jos ei pystynyt itse hoitamaan tilannetta, saattoi parilta pyytää apua.

Vilkaisen veneeseen ja huomaan että Paula on juuri astumassa keularampilta veteen. Pyörittelen ranteita ja tarkastan hanskojen pitävyyden. Ei tunnu kylmää. Hanskojen huolellinen asettelu kannatti.

En huomaa syksyisen veden viileyttä. Sähköinen aluspuku on ollut vasta yhden kauden käytössä. Ei tarvitse murehtia kylmyyttä, sitä ei ehdi tulla tunnin sukelluksella kunhan puvun akussa vain riittää virtaa. Sen minkä lämmössä voittaa, ulkonäössä häviää. Tikatussa aluspuvussa näytän pullealta rallikuskilta, mutta meriarkeologia ei olekaan kauneuslaji, vaikka naistutkijalle ulkonäköpaineet ovat aina olemassa. Niistä ei vain voi välittää kun ollaan töissä merellä.

Huomaan Paulan ehtineen poijulle ja olevan valmis sukellukseen.

- Eiköhän mennä?

Painan tasapainotusliivin poistoventtiiliä ja kelluttava ilmamäärä rynnii ulos haitariletkusta. Asetun laskuvarjohyppääjän asentoon. Alaspäin suuntautuva liike kiihtyy paineen puristaessa puvun kasaan. Lisään rintakehän keskellä olevasta painonapista ilmaa pukuun ja vajoaminen hidastuu. Leijun.

Kokokasvomaski riitelee hupun reunojen kanssa. Ilma karkaa ja kuplat kolisevat kiitäessään ylöspäin. Puhelimen kuunteluyksikkö vahvistaa niiden äänen ja olen kaukana zen-mäisestä hiljaisuudesta. Kovat äänet häiritsevät tavallista enemmän, loppukaudesta omatkin akut on jo vähissä ja huomaan sen häiriöherkkyytenä. Eniten ärsyttää kaikki.

Olin tottunut kääntämään huomioni pois epämiellyttävistä äänistä. Lapsuus isossa perheessä oli opettanut käyttämään kuuloaistia valikoivasti. Yritän silti kiristää maskin hihnoja. Kuplatulva rauhoittuu edes vähän. Keskityn hengitykseen. Se tasoittuu ja rauhoitun. Tätä tunnetta kaipaan eniten sukeltamisessa.

Seuraan katseella oranssia köyttä, jonka päässä on viisikiloinen paino. En tarkalleen tiedä mihin kohtaan hylkyaluetta se on asettunut. Terävä valokiila halkoo meren vihreyttä lasermiekan lailla. Uusi lamppu on todella tehokas, muttei sekään kykene halkomaan maitomaista lumisadetta johon hylky oli kietoutunut.

- Eilinen myrsky on sekoittanut pohjasedimentin, eihän täällä näe yhtään mitään, puuskahdan puhelimeen.

- Elä nyt vielä hermostu, Paula kuittaa, se voi olla ohimenevä pilvi äskeisen tankkerin jäljiltä.

Saavumme pohjalle ja oranssi köysi näyttää katoavan suoraan tukevien kaarien väliin.

- Ainakin osuttiin kohdalle, totean lakonisesti.

- Yritän kuitenkin mallinnusta.

- Kuitti, otan lähikuvia rakenteista.

Arvelen sen onnistuvan ihan hyvin surkeista olosuhteista huolimatta. Kuvauksessa olisi kaikkein tärkeintä kirkas vesi, mutta sitä osui kohdalle aina vain harvemmin. Pirun ilmastonmuutos. Se lisäsi sateita ja sen myötä valumavesiä. Ne tulivat yleensä peltolietteen sakeuttamina värjäten veden läpitunkemattomaksi.

Paula lähtee uimaan päättäväisesti linjoja pitkin kohti hylyn keulaa. Mallintamisessa on keskeistä maalata kuvilla kattava peitto koko hylystä. Paulan valojen kadottua näkyvistä jään kahdestaan hylyn kanssa. Asettelen kärsivällisesti kameran säätöjä vähän liian kauan, sillä huomaan Näkin koputtavan olkapäälle. Näkillä on huijarisyndrooma ja se hihkuu ”Kuvitteletko olevasi joku valokuvaaja vai?” 

En nyt jaksa alkaa vääntämään Näkin kanssa, näytän sille kieltä ja käännän kameran asetukset automaatille ja luovun tarkemmista säädöistä. Innostun kuvaamaan paksuja tammisia rakenneosia, jotka sojottavat merenpohjassa kuin romahduksen jäljiltä. Niin, romahduksen. Näkki valpastuu taas ja kommentoi ”Elä nyt romahda!” Aivojen työpöytä on täynnä, mentaalinen ruuhkatunti, ei se aiemmin ole tullut mukaan veden alle.

Matkamääräykset, hankinnat, työajanseuranta, kellokortti, palaverit, raportoinnit, esitelmät, hankkeet ja projektit, veneen pohjanpesu, vessan tyhjennys, keittiön tiskipöydälle unohtuneet eväät ja rappukäytävään hajonnut biojätepussi- kaikki vyöryvät kerralla yli ja huuhtelevat aivoja. Mikään niistä ei tartu, jään pitkät päällä tuijottamaan etsimen läpi hylyn kaarta. Kestää tovin ennen kuin tajuan, sehän on katkennut todella rajujen voimien vuoksi. Palaan taas itseeni ja käsillä olevaan hetkeen. Näkki meuhkaa ”Keskity Ameeba!”

- Joo, joo. Ite oot ameeba.

Paula ui ohi lähietäisyydeltä. Tunnen miten maskini letku kiristyy ja käännän vaistomaisesti päätä samaan suuntaan. Otan vapaalla kädellä kiinni maskista, varmistan ettei se irtoa päästä.

- Olen kiinni jossain, Paula raportoi puhelimeen.

Ymmärrän samassa että hän on kiinni letkussani.

- Pysy paikalla, se on mun maskin letku. Paula pysähtyy, eikä minun tarvitse enää uida hänen perässään.

Tunnustelen käsillä letkua ja huomaan että se on jäänyt kiinni Paulan sääressä olevaan puukkoon. Puukko on säären ulkopuolella ainoastaan James Bondilla. Meillä tavallisilla kuolevaisilla se on joko kädessä, vyötäröllä tai säären sisäpuolella, juurikin takertumisriskin vuoksi.

Taputan Paulaa sääreen, merkiksi siitä että hän voi jatkaa matkaa. Sain letkuni vapaaksi.

- Anteeksi, en huomannut sinua.

- Se on tämä surkea vesi, tilanne hallussa. Menen kuvaamaan vähän etäämmälle niin saat pidettyä hyvät uintilinjat.

Jään kameran kanssa leijumaan hetkeksi hylyn yläpuolelle ja mietin, onneksi sukellusparini oli Paula. Hän ymmärsi heti pysähtyä ja puhua, eikä potkia vimmatusti niin kuin joku toinen olisi voinut tehdä. Potkuissa olisi maski irronnut päästä ja olisin menettänyt hengityskaasun lisäksi näkökyvyn. Olisin todennäköisesti saanut vielä jonkinlaisen kylmäshokin veden päästessä yllättäen kasvoille. Loppua en halua edes ajatella.

Pohjoinen Kotka -hylkyä tarkastetaan vuonna 2020. Hylyn ilmoitti Museovirastolle Stig Meinecke jo vuonna 1962. Kyseessä on venäläinen sotalaiva Severnyj Oriel, joka upposi 1798 Kustaa III:n sodan aikana. Kuva: Minna Koivikko, Museovirasto

Savustamme vielä tovin hylyn henkeä ja syvintä olemusta talteen kameroiden muistikorteille. Loppusukelluksella pyörimme yhä enemmän nousuköyden lähellä, kuin varmistaaksemme poispääsyn.

-Olisiko se tässä?

-Ei se tästä enää hieromalla kummene, eiköhän lopetella.

-Pinta, aloitamme nousun.

-Pinta kuittaa, aloitatte nousun.

Lähdemme kohoamaan oranssia köyttä pitkin ylöspäin. Jäämme leijumaan kolmen metrin kohdalla turvapysähdykseen. Nostan kädet ristiin vartalon eteen ja lepään rennon oloisesti vaaka-asennossa. Pää tyhjänä, on lämpimän leppoisa olo.

Katselemme hiljaisina hitaasti vaihtuvia numeroita sukellustietokoneissa ja hengityskuplien kiihkeää matkaa kohti pintaa. Paula pakkaa kameraa ja sammuttaa valot. Mietin retkemme onnistumista, jos Paulan mallinnuskuvaus on kelvollista niin saatamme saada tietokoneen ruudulla näkyviin koko hylyn. Omistakin kuvistani pitäisi syntyä jotain käyttökelpoista seurantamateriaalia.

Tämä on kauden viimeinen työsukellus ja tunnen hiljalleen miten stressi helpottaa. Me todellakin teimme kaiken sen, mitä projektissa edellytettiin. Spontaani hymy nostaa silmäkulmat ryppyyn. Paula huomaa hymyilyni.

- Ollaan me kyllä hyvä tiimi.

- Niin ollaan. Eiköhän lähdetä ylös. Minuutit tuli juuri täyteen.

- Pinta, tulemme ylös. Äänessä on jo riehakkuutta.

- OK. Tervetuloa! Viritämme punaisen maton.

Paula ojentaa kameran ensimmäisenä veneeseen ja nousee sukeltajan tikkaita ylös kannelle. Kellun rauhassa kauempana, odotan vuoroani. Saan merkin ja lähden uimaan päättäväisin sammakkopotkuin kohti tikkaita ja ylösnousemusta. Ojennan kameran, Riitta nappaa sen ja kuulen päättäväisen lauseen:

- Kiinni!

Se on merkki minulle, voin laskea irti kameran kahvasta.

Irrotan räpylät ennen kuin nousen portaita ja ojennan ne yksitellen veneeseen. Kun on aika nousta tikkaat, Riitta avustaa kannattelemalla pulloista. Sukeltajatikkaiden nouseminen tuntuu yllättävän kevyeltä. Istahdan penkille, löysytän maskin remmit ja nostan sen pois kasvoilta. Hengitän syvään raitista meri-ilmaa ja hymyilen. Aidosti. Paula on myös helpottuneen oloinen ja hän käy jo läpi vaaratilannetta iloisesti pulisten ja helisten naurua.

- Oot sä Maikki kyllä aika kärppä, hyvin hoidettu tilanne.

Samalla Riitta vetää tottuneesti hanskoja pois käsistäni. Hän puristelee automaattisesti sormiani, sen sijaan että villahanskoista valuisi vesi, ne ovatkin kuivat ja lämpimät.

- Mitä ihmettä, nämähän on kuivat!

Riitan käsien lämpö ja Paulan helisevä nauru tarttuu minuun, tempaisen hupun pois päästä ja totean märät hiukset hapsottaen:

- lämpimiä käsiä, viileitä muijia. Vai miten se nyt oli?

Näkki loikkaa olkapäältä takaisin mereen. Veneen peräkannelle merestä nousee Joulumieli.


Kiitos blogin seuraajille kuluneesta vuodesta!

Kyseinen teksti oli luovaa kirjoittamista ja se sisältää aineksia tosielämästä ;)

Rauhallista joulua ja rokoterikasta vuotta 2021!

Minna

1 kommentti:

  1. Vähän samanlainen juttu kävi Costeaulle jossain hylyssä ja sen seurauksena hän keksi parisukeltamisen. Ei sekään näköjään tee onnelliseksi 🙂 Puukon pohkeen sisä tai etupuolelle kääntäminen on näitä sukupolvijuttuja, joista näkee milloin harrastus on aloitettu. Bondikin tais viimeksi sukeltaa kasarilla 😂
    Mekin varmaan pidetään jotain joulutaukoa, mutta vielä huomenna on tarkoitus käydä 3D kuvaamassa Träskön Limisaumahylky uudestaan,koska levä on kuulemma tiessään ja samalla katsoa olisiko siitä surullisen kuuluisasta "Ruotohylystä" mitään näkyvissä.

    VastaaPoista