Tiedättehän, kun on pimeintä niin ratkaisu on yleensä jo tulossa! Nyt ei tarvinnut odottaa kauaa, sillä tieto kuusivuotisen tutkimushankkeen läpimenosta tavoitti minut kotisohvalta. Se samainen huonekalu, johon olin asettunut hetkeä aiemmin lääkärin määräyksestä rauhoittamaan ylivirittynyttä olotilaa, tuijottamaan Vain elämää- jaksoja telkkarista ja pohtimaan mille töin ryhtyisi. Puhelin soi Thanksgiving- päivänä ja langoilla oli Riikka. ”Joko olet kuullut uutiset?”
Lähdin alkuvuodesta mukaan ruotsalaisten kunnianhimoiseen suurhankkeeseen tutkia laivastoa aikahaarukassa 1450-1850. Hanke tavoitteli hyvin kilpailtua Riksbankenin rahoitusta. Sain Suomesta puhuttua mukaan Meriarkeologisen seuran, Suomenlinnan hoitokunnan ja Helsingin yliopiston. Museovirastossa pakka oli levällään johtajavaihdosten vuoksi, joten asia jätettiin pöydälle. Sovittiin että palataan asiaan jos hanke etenee.
Ja etenihän se. Syksyllä tuli tieto, projekti on päässyt toiselle kierrokselle ja edessä olisi hankkeen esittely rahoittajille. Museovirastokin näytti tässä kohtaa vihreää, joten ei ollut mitään menetettävää.
Korona oli mullistanut kaikki käytänteet, joten livetapaaminen Tukholmassa vaihtui keittiön pöytään etätyöpäivän iloksi. Hankkeen vetäjä Leos Muller veti tiukkaan aikaraamiin sidottua esitystämme ja yliajalle mentiin, minkäs teet kun esiintyjät ovat asiastaan liekeissä.
Esityksen jälkeen seurasivat kriittisen asiantuntijaraadin kysymykset. Ne olivat tiukkoja ja taklasimme niitä yksi kerrallaan. Erityisesti minua ilahdutti ensimmäinen kommentaattori Laura Kolbe. Hänen kysymykset osuivat aivan projektin ytimeen. Tunnelmat esityksen jälkeen olivat vapautuneet, mutta ensikertalaisina meillä ei kenelläkään ollut ymmärrystä miten hyvin pärjäsimme näissä tutkimusprojektien missikisoissa. Oman lisänsä antoi tietysti tilaisuuden hoito etäyhteyksillä. Kriittisellä raadilla ei kaikilla ollut kamerat päällä, joten ei auttanut olla kuin oma itsensä ja toivoa että ryhmämme asiantuntemus riittää.
Thanksgiving- päivänä löysin sitten itseni sohvalta kuuntelemasta Riikan iloista puhetulvaa. Siinä kuunnellessani huomasin kyynelten valuvan poskille. Aika harvoin tällä alalla tulee itkeneeksi puhtaasta onnesta. Se vaan tuntuu ihan superhyvältä, varsinkin kun on omistanut elämästään merkittävästi aikaa Suomen meriarkeologian pyyläämiseen maailman kartalle. Ja just kun on tipahtanut suureen riittämättömyyden sammioon, niin tapahtuukin elämän käsikirjoituksessa merkittävä käänne.
Unohdettu laivasto- projektissa on kymmenen eri alaprojektia ja kuusivuotisen projektin kokonaisbudjetti on yli kolme miljoonaa euroa. Vedän Suomen alaprojektia, joka on yksi kolmesta suurimmasta hankkeesta. Käytännössä tämä tarkoittaa aikamoista operaatiota. Riksbankenilta tulee 75% palkastani ja muu projektirahoitus täytyy kerätä Suomesta. Edessä on siis vielä kova hakurumba, pohdinnat yhteistyökumppaneiden kanssa ja tarkemman tutkimus- ja hankesuunnitelman tekeminen.
Riksbankenin tutkimussuunnitelmassa lupasin selvittää Suomenlinnan vesialueen hylkyjen yhteydet Ruotsin laivastoon. Väitöskirjani yksi lopputulema oli, että pitäisi selvittää mm. mitä tapahtui niille sadalle alukselle, jotka jäivät 1808 vallanvaihdon yhteydessä linnoitukseen. Historian kirjoissa puhutaan linnoituksen iloisista ruotsinvallan ajoista, mutta ehkä se ei ole koko totuus. Mietin projektille nimeä kävellessäni Suokin valleilla ja ajattelin ystävääni historoitsija Magdalenaa. Hän on kova Bruce Springsteen fani ja päässäni rupesi soimaan biisi Glory days. Siitäpä syttyi nimi ”The End of Glory Days?” Ja suomenkielistä nimeä vielä mietin, mutta se voisi olla jotain tällaista: ”Jo päättyi armas aika, Ruotsin laivaston hylyt Suomessa”. Tästä tulette kuulemaan vielä lisää!
Levollista joulunodotusta!
Minna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti