Meriarkeologin ammatti sopii vaihtelunhaluiselle ihmiselle, joka ei pelkää kolistella omia rajojaan. Riittämättömyyden tunteen kanssa on opittava elämään ja häpeääkin osattava kokea toisinaan. Valmistuin maisteriksi kaksikymmentä vuotta sitten ja hissuksiin olen oppinut olemaan työni kanssa tasapainossa. Viimeiset vuodet ovat ottaneet koville työtehtävien monipuolistuessa henkilöstöleikkausten vuoksi. Siitäkin olisin selvinnyt, ellen olisi kaatunut työkeikalla ja satuttanut selkää. Reilun vuoden vilttiketjussa oleminen sukeltamisesta on jättänyt kotiuttamatta sitä tärkeää iloa ja zen-meininkiä, joka liittyy tutkimussukeltamiseen. Nyt asiaan on tulossa muutos.
Olen harjoitellut sidemount sukeltamista, jossa pulloja ei kanneta selässä, vaan ne roikkuvat yksittäin kyljillä. Tästä etuna on se, ettei tarvitse nostaa raskasta pullopakettia, yksittäisinä puteleina painoa on humanistinkin logiikan mukaan ainakin puolet vähemmän. Lisäksi pullot voi pukea vasta vedessä jolloin yksi riskaabeli vaihe jää väliin, ei tarvitse keikkua veneen kannella painavassa kuormassa. Polarsafetyn Antti on kasannut pakettini ja antanut todella hyviä vinkkejä uuden sukellusstailin aloittamiseen. Mistään ei olisi ehkä tullut mitään, ellen olisi saanut opeksi Cavedivingin Teppo Lallukkaa.
Tepon kanssa aloitettiin treenit Veikkolan Sukellusareenalla. Ryhdyttiin hakemaan oikeaa uintiasentoa ja Teppo ystävällisesti kyseli “miten meni niinku omasta mielestä”. Häpeäksi oli tunnustettava, ettei mennyt yhtääään putkeen, vain pienen hetken homma tuntui zeniltä. Sitten paketti taas levisi jostain kumman syystä. Rohto oli lisää treeniä.
Nokka kohti Veikkolaa aina vaan uudestaan ja samalla päästiin uittamaan tiimimme kolmatta jäsentä Sinikka Kärkkäistä. Sini hyppäsi Meritietoportaalin rakentamisesta kenttätiimiimme Päivin ja minun lisäksi. Oppimiskäyrä on jyrkkä, mutta Sini on rauhallisella ja päättäväisellä luonteellaan ottanut jo oman paikkansa ryhmässä. Enää puuttuu meidän supertaitava kesähessumme Jesse, joka seikkailee maailmalla “oikean” työnsä parissa kuvaamassa dokkarisarjaa.
Takaisin veden alle ja altaaseen. Kun on koko sukellusuransa dyykannut kokokasvomaskilla, aiheuttaa suuhun tungettava hengityskapula oksennusrefleksin. Tunnustan, kertaakaan en ole vielä laatannut, mutta lähellä se on ollut. Sidemountin idea on vaihdella kainaloisten välillä eli ensin hengitellään tovi oikean kainalon pullosta, sitten vaihdetaan kapulaa ja aktivoidaan vasemman puolen pullo. Tyhjentyessään pullot kevenee joten tällä vuorohengittelyllä taataan sukellusasennon tasapaino. Se sopii hyvin ehkäisemään oksennusrefleksiä kun regua vaihtaessa voi vähän nieleksiä kuivaa nielua virkeämmäksi. Onnistuuhan se kun keskityt vaan sukeltamiseen, mutta mitenköhän sitä pärjää kun pitäisi pinnan alla tehdä jotain arkeologisestikin järkevää? Huomaan riittämättömyyden tunteen taas nostavan päätään ;)
Eiliseen treenikertaan leikkasin regun suukappaleita mattoveitsellä pienemmäksi ja asensin liiviin painotaskut. Näillä peliliikkeillä, plus ikivanhan aluspuvun aktivoinnilla, pääsin jo vähän lähemmäksi omaa mukavuusaluetta. Onnistumisen ilo oli Sukellusareenan katossa kun huomasin pystyväni sukeltamaan syvemmälle pelkästään vatsalihaksia jännittämällä. Tuntui kuin lentäisi, tainnoh, vähintään leijuisi... enää kesytettävänä laattaongelma. Tällä motivaatiolla ja veden kaipuulla sekin on vain ajan - ja reenaamisen kysymys.
Minna
Haavit auki -blogi kertoo Museoviraston meriarkeologien seikkailuista. Tässä työssä löytää itsensä jännistä paikoista, muinaisten ihmeiden ääreltä. Yleensä sekaan mahtuu vielä kiinnostavia ihmisiä ja tulkintoja kohtaamistamme "asiakkaista". Meille asiakkaat ovat niitä, jotka ovat sinnikkäästi köllötelleet vesistöjen pohjissa, odotellen tulevansa huomioiduksi! Vedenalaisten ihmeiden äärellä ei pärjätä pienellä porukalla vaan blogissa kynäilevät myös muut seikkailumieliset ihmettelijät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti