Unohdettu laivasto nousukiidossa

 Tiedättehän, kun on pimeintä niin ratkaisu on yleensä jo tulossa! Nyt ei tarvinnut odottaa kauaa, sillä tieto kuusivuotisen tutkimushankkeen läpimenosta tavoitti minut kotisohvalta. Se samainen huonekalu, johon olin asettunut hetkeä aiemmin lääkärin määräyksestä rauhoittamaan ylivirittynyttä olotilaa, tuijottamaan Vain elämää- jaksoja telkkarista ja pohtimaan mille töin ryhtyisi. Puhelin soi Thanksgiving- päivänä ja langoilla oli Riikka. ”Joko olet kuullut uutiset?”

Lähdin alkuvuodesta mukaan ruotsalaisten kunnianhimoiseen suurhankkeeseen tutkia laivastoa aikahaarukassa 1450-1850. Hanke tavoitteli hyvin kilpailtua Riksbankenin rahoitusta. Sain Suomesta puhuttua mukaan Meriarkeologisen seuran, Suomenlinnan hoitokunnan ja Helsingin yliopiston. Museovirastossa pakka oli levällään johtajavaihdosten vuoksi, joten asia jätettiin pöydälle. Sovittiin että palataan asiaan jos hanke etenee.

Ja etenihän se. Syksyllä tuli tieto, projekti on päässyt toiselle kierrokselle ja edessä olisi hankkeen esittely rahoittajille. Museovirastokin näytti tässä kohtaa vihreää, joten ei ollut mitään menetettävää.

Korona oli mullistanut kaikki käytänteet, joten livetapaaminen Tukholmassa vaihtui keittiön pöytään etätyöpäivän iloksi. Hankkeen vetäjä Leos Muller veti tiukkaan aikaraamiin sidottua esitystämme ja yliajalle mentiin, minkäs teet kun esiintyjät ovat asiastaan liekeissä.

Esityksen jälkeen seurasivat kriittisen asiantuntijaraadin kysymykset. Ne olivat tiukkoja ja taklasimme niitä yksi kerrallaan. Erityisesti minua ilahdutti ensimmäinen kommentaattori Laura Kolbe. Hänen kysymykset osuivat aivan projektin ytimeen. Tunnelmat esityksen jälkeen olivat vapautuneet, mutta ensikertalaisina meillä ei kenelläkään ollut ymmärrystä miten hyvin pärjäsimme näissä tutkimusprojektien missikisoissa. Oman lisänsä antoi tietysti tilaisuuden hoito etäyhteyksillä. Kriittisellä raadilla ei kaikilla ollut kamerat päällä, joten  ei auttanut olla kuin oma itsensä ja toivoa että ryhmämme asiantuntemus riittää.

Thanksgiving- päivänä löysin sitten itseni sohvalta kuuntelemasta Riikan iloista puhetulvaa. Siinä kuunnellessani huomasin kyynelten valuvan poskille. Aika harvoin tällä alalla tulee itkeneeksi puhtaasta onnesta. Se vaan tuntuu ihan superhyvältä, varsinkin kun on omistanut elämästään merkittävästi aikaa Suomen meriarkeologian pyyläämiseen maailman kartalle. Ja just kun on tipahtanut suureen riittämättömyyden sammioon, niin tapahtuukin elämän käsikirjoituksessa merkittävä käänne.

Unohdettu laivasto- projektissa on kymmenen eri alaprojektia ja kuusivuotisen projektin kokonaisbudjetti on yli kolme miljoonaa euroa. Vedän Suomen alaprojektia, joka on yksi kolmesta suurimmasta hankkeesta. Käytännössä tämä tarkoittaa aikamoista operaatiota. Riksbankenilta tulee 75% palkastani ja muu projektirahoitus täytyy kerätä Suomesta. Edessä on siis vielä kova hakurumba, pohdinnat yhteistyökumppaneiden kanssa ja tarkemman tutkimus- ja hankesuunnitelman tekeminen.

Riksbankenin tutkimussuunnitelmassa lupasin selvittää Suomenlinnan vesialueen hylkyjen yhteydet Ruotsin laivastoon. Väitöskirjani yksi lopputulema oli, että pitäisi selvittää mm. mitä tapahtui niille sadalle alukselle, jotka jäivät 1808 vallanvaihdon yhteydessä linnoitukseen. Historian kirjoissa puhutaan linnoituksen iloisista ruotsinvallan ajoista, mutta ehkä se ei ole koko totuus. Mietin projektille nimeä kävellessäni Suokin valleilla ja ajattelin ystävääni historoitsija Magdalenaa. Hän on kova Bruce Springsteen fani ja päässäni rupesi soimaan biisi Glory days. Siitäpä syttyi nimi ”The End of Glory Days?” Ja suomenkielistä nimeä vielä mietin, mutta se voisi olla jotain tällaista: ”Jo päättyi armas aika, Ruotsin laivaston hylyt Suomessa”. Tästä tulette kuulemaan vielä lisää!

Levollista joulunodotusta!

Minna

https://news.cision.com/se/statens-maritima--och-transporthistoriska-museer/r/34-miljoner-till-forskning-om-svenska-flottans-historia,c3246961?fbclid=IwAR2q-gI9wzHbST0zwJQ4Pzo89NyfVaMMlb-D1Gp3u6A2quPtvB4-2ljn7Z0

Pakkolevossa

 Kirjoittelen blogia vaihteeksi kotisohvalta. Sukelluslääkäri määräsi viikoksi lepoon, olen uuvuttanut itseni kenttäkauden aikana. Tämä vaara piilee työssä, josta tykkää vähän liikaa. Fiilikset on sellaiset kuin olisi kuukahtanut kermakakun äärelle ja tietysti siihen liittyy paljon myös riittämättömyyttä ja häpeääkin. Onneksi olen jo iso tyttö, joten kestän molemmat.

Meillä on ollut ihan super-onnistunut kenttäkausi ja päästiin tarkastuskäynneille moniin klassikko-paikkoihin. Kohtaamiset hylkyjen kanssa vaikuttivat myös omaan ajatteluun, vähänpä noissa tutkituissa hylyissä on sukeltajille ihasteltavaa. Jylhät rakenteet uhmaavat aikaa, mutta elämyksellisyys elää pienissä yksityiskohdissa. Kunpa ne saisivat olla rauhassa meren pohjalla, kunpa nostettuja esineitä voisi edes ihastella kokonaisuuksina museoissa.

Meidän vedenalainen kulttuuriperintö on niin upeaa, että se ansaitsisi paljon enemmän. Ei puhtaasti itseisarvonsa vuoksi, vaan nämä kosketuskivet historiaan ja aiempiin ihmisiin avaavat meissä itsessä luukkuja. Rakentavat elossa olon iloa ja kohottavat elämän tarkoitusta. Auttavat ymmärtämään elämän rajallisuuden ja yllätyksellisyyden. Sama nousuvesi nostaa kaikki veneet, me ollaan täällä yhdessä.

Olen lepopäivien aikana opiskellut aika paljon uupumisesta. Missä kohtaa pitäisi omien hälytyskellojen pärähtää? Kuuntelin webinaaria, jossa viisas psykologi listasi aivotoimintojen heittämät merkit näin:

IMPULSIIVISUUS, joku muu tuntuu olevan puikoissa

LISÄÄNTYNYT HäIRIÖHERKKYYS, eniten ärsyttää kaikki

JUMISTUS, jää pitkät päälle

MENTAALINEN LUKKO, luovuus jumissa, ei irtoa yhtään hyvää ideaa

VIUHTOMINEN, keskeytät itse itseäsi

LIUKKAAT AIVOT, asiat liukuvat ohi jättämättä muistijälkiä

TYÖPÖYTä TäYNNä, mentaalinen ähky, ei mahu enää lisää juttuja!

Korjauspakista löytyivätkin sitten läsnäolo, jaettu ymmärrys ja luottamus. Näiden kaikkien lisäämiseen tarvittiin oikeastaan vain empatiaa. Tuo pehmo-juttu, jota meidän suorittamiseen ja saavuttamiseen pohjautuva aikamme ei oikein osaa arvostaa. Niinpä haastankin teidät olemaan kilttejä itsellenne (itsemyötätunto kunniaan), lapsillenne ja läheisillenne, kyläläisille ja naapureille, turisteille ja asiakkaille, turilaille ja nisäkkäille sekä hylätyille hylyille. Empatiaharjoittelun voi aloittaa vaikka hylyistä <3 

Minna

Happi loppumassa, mutta päätöksiä johtajalta ei tule?

Teksti: Hannu Rokka, Senior advisor/5Feet Networks Oy

 Teimme sukelluksen turvapysähdystä ja sylissäni oli rasia 1700-luvun kultaisia esineen koristeosia. Suomen meriarkeologisen seuran syksyn viikonloppuleiri oli lähes paketissa.  Tapahtumaa edelsi sarja tarkkaan harkittuja työvaiheita ja tehtäviä. Harvoin tulee työasiat mieleen näillä reissuilla, mutta nyt tuon kolmen minuutin turvapysähdyksen aikana peilasin yritysmaailman toimintaa harrastukseemme.

 En toiminut viikonloppuleirin aikana johtajana, enkä edes asiantuntijana. Minun roolini matkalla oli suorittaa annettuja tehtäviä kansimiehenä, perämiehenä, sukeltajana, kompressorimiehenä, tiskaajana ja avustajana. Taisi yksi lounaskin valmistua. Olen työurani aikana nähnyt ja kokenut paljon niin asiantuntijan roolissa etulinjassa kuin johtajanakin. Erilaisista positioista käsin olen saanut mahdollisuuden tarkkailla toimintaa eri näkökulmista.

Norsu posliinikaupassa?

Jotkut sukellusreissut etenevät kaavalla, jota peilaan yritysmaailmaan. Kapteeni suuntaa aluksen hylkykohteeseen. Hän päättää kohteen ja antaa toivottavasti lyhyen opastuksen, mikäli edes tuntee kohteen.  Sukeltajien tavoite on henkilökohtainen. Päällimmäisenä on varmistaa oma pääsy ensimmäisenä kohteeseen. Kohteella kaikki ryntäävät veteen kuin varpusparvi. Parvi häärää hylyssä yrittäen muodostaa henkilökohtaista kokonaiskuvaa, väistelee toisiaan, sotkee näkyvyydet, potkii vahingossa toisiaan, touhuaa omaa agendaa ja joskus hukkaa parinsa. Sukelluksen jälkeen keskustellaan kokemuksista ohimennen. Tärkein tehtävä on nopeasti päivittää sosiaaliseen mediaan jotain omasta tekemisestä. Kaiken kruunaa toinen alus, joka tulee samalle kohteelle vastaavalla agendalla. On tietysti mahdollista, että kapteenin suuntavaisto oli hukassa ja varpusparvi teki tuon kaiken edellä mainitun löytämättä koko hylkyä.  Olen varma, että lähes kaikki ovat työelämässä ainakin IT-alueella osallistuneet tällaiseen projektiin.

Turvallisesti tavoitteeseen

Suomen meriarkeologisen seuran leirin toiminta muistuttaa ammattitaitoisen, ilmapiiriltään rennon, mutta kurinalaisen yrityksen projekteja ja toimintaa. Seuran missio on edistää meriarkeologista tutkimus-, koulutus- ja harrastustoimintaa Suomessa. Tavoite on tukea vedenalaista kulttuuriperintöämme. Toiminnassa ovat mukana vain aiheesta kiinnostuneet, jotka samalla jakavat yhteiset arvot.  Pienen yrityksen henkilöstön tavoin kaikki ovat valmiit ottamaan vastuuta sekä suorittamaan tehtäviä laajalla skaalalla. He ovat moniosaajia, joilla on lisäksi omat erikoisosaamisalueet.

Syksyn viikonloppuleirille olimme saaneet Museoviraston tutkijalta toimeksiannon dokumentoida määriteltyjä yksityiskohtia tutkimuksen kohteena olevasta Borstö I hylystä.  Vuonna 2020 oli lisätutkimuksissa paljastunut jotakin, joka antoi syyn epäillä hylyn alkuperää. Tavoitteet käydään huolellisesti läpi valvovan meriarkeologin toimesta. Lista avoimista asioista on selkeä ja perusteltu.

Tavoitteen saavuttamiseksi ryhmä tutustuu parhaaseen saatavilla olemaan dokumentointiin hylystä ja sen osista. Ryhmän keskustelun jälkeen tehdään suunnitelma eli strategia, kuinka tavoitteet saavutetaan. Tekeminen pilkotaan vaiheiksi. Jokainen sukelluspari saa tehtävän ja vie osaltaan projektia eteenpäin. Sukelluksen jälkeen haastatellaan sukelluspari ja kirjataan havainnot.  Saatiinko tehtävät tehtyä ja kuinka pitkälle, mikä on tilanne pohjalla ja hylyssä jne.  Sukellusten johtaja (arkeologi) ohjeistaa seuraavan parin saamansa tiedon perusteella. Projekti etenee vaiheittain vääjäämättä maaliin pienin askelin.

Sukellusonnettomuudet ovat yksi riskitekijä, jotka tulee eliminoida mahdollisimman tarkasti. Suuret ongelmat alkavat, kun useita pieniä asioita menee peräkkäin pieleen. Yksi tekijä johtaa toiseen, joka lopulta johtaa hallitsemattomaan tilanteeseen. Toinen riskitekijä on arvokkaan kulttuuriperinnön rikkominen tahattomasti tai liian nopeilla johtopäätöksillä. Tämän takia emme sooloile tai yritä haukata liian suurta palaa kerrallaan. Aivan kuten yritysmaailmassa, toimintaympäristöä ei voi hallita. Liian suuret muutokset samanaikaisesti usealla toiminnan alueella kasvattavat riskejä moninkertaisesti.  Tilanne johtaa hallitsemattomuuden tunteeseen, ongelmat alkavat kasaantua, resurssit loppuvat ja alkaa jatkuva keskustelu priorisoinnista. Toiminta on muuttunut selviytymistaisteluksi.

Projektimme on ”ketterä”, mutta sukellusten johtajalla on suuri vastuu. Merivirtaukset saattavat sotkea näkyvyydet, tuuliolosuhteet muuttuvat ja kohteella on vaikeaa työskennellä tai kalusto vikaantuu kesken operaation. Puhelimet ovat käytössä veden allakin, mutta sukeltajilla on syvällä käytössään rajallisesti aikaa.  Sukeltaja toimii paineen alla ja harkintakyky paineessa on rajallisempi. Päätös ylhäältä täytyy joskus tehdä nopeasti. Tässä auttaa, jos johtajalla on omakohtaista kokemusta vastaavasta tilanteesta veden alla. Yritysmaailmaan verrattuna sukelluksen johtajalla on konkreettisempi vastuu ihmisten terveydestä ja hengestä. Tavoitteeseen ei voi puskea uhraamalla henkilöstöä.  Päätös keskeyttää on pystyttävä tekemään tarvittaessa.

Ensimmäisen päivän sukelluksien tuloksena havaittiin merkkejä laittomasta hylkyyn kajoamisesta ja esineiden nostamisesta sekä siirtelystä. Sukelluksen johtaja (arkeologi) keskustelee maihin vastuullisten tahojen kanssa tilanteesta.  Projektin alkuperäistä tavoitetta ja suunnitelmaa joudutaan hieman muuttamaan.  Saamme tarkennetun tavoitteen, joka jaetaan sukelluspareille. Kultaisten esineiden koristeosat videokuvaltaan niiden nykyisessä ympäristössään. Seuraava sukelluspari merkitsee esineet asettamalla numeroidut mittatikut (liput) kunkin esineen kohdalle. Viimeinen sukelluspari kuvaa kokonaisuuden kertaalleen, toinen kuvaa ja toinen poimii esineet keräysastiaan.  Takaisin opasnarulle ja paluu kohti pintaa tapahtuu välittömästi. Esineet luovutetaan Museoviraston edustajille ja toimitetaan lopulta konservaattorille. Olemme pieni, mutta tärkeä osa suurempaa kokonaisuutta.

Tällaisessa toiminnassa on palkitsevaa työskennellä. Tilanteet muuttuvat, mutta johtaja ja ryhmä pystyy reagoimaan nopeasti. Arvot ja turvallisuus ohjaavat toimintaa. Kaikki tekevät osuutensa ja enemmänkin. Työ on raskasta, mutta palkitsevaa ja motivaatio on korkealla. Kun vuonna 2000 perustimme yrityksen, koin samanlaisia tunteita taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta. Asiantuntijaroolini lisäksi siivosin vuorollani, keitin kahvia ja tein paljon muutakin ylimääräistä.  Samat tunteet  ovat nyt uudestaan konkreettisempana mielessäni, kiitos harrastuksen. Tämän haluaa tehdä vielä kerran.

Kapyysikuja ja tikkakisan ratkaisu

 Multitaskaaminen on edelleen täällä. Sen ansiosta voi päätyä vaikka Kapyysikujalle heittämään tikkaa, jonka avulla ratkaistaan kumpiko: hormi-tulkinta vai punasavikeramiikka-havis on oikeampi. Tässä vaiheessa vedän hormi-jengipaidan päälle, jotta voin valaista asiaa lisää. Kävimme siis viikon VARK-keikalla Oulussa ja ajankohta valikoitui puhtaasti HYLKY-immersiivisen taide-esityksen ja äitini syntymäpäivän mukaan.

 Muistanette varmaan vuosi sitten Oulusta esiinkaivetun Hahtiperän hylyn? Tästä 1600-luvun lopun proomusta iso osa meni konservointiin ja tulevaisuudessa se päätyy esille Pohjois-Pohjanmaan museoon (ja toiveissa saada vielä jokin osa näytille myös hotelliin, jonka takapihalta hylky löytyi). Osa hylystä jäi kokoelma-prosessin ulkopuolelle, se dokumentoitiin parhaalla mahdollisella tavalla eli tieto kerättiin talteen kuvaamalla, fotogrammetrialla ja koeluonteisesti myös käsilaserskannerilla. Kaikkea fyysistä ei ole mahdollista säilyttää, joten yritetään edes digitaalista tiedontaltiointia. Näille mäntyisille rakenneosille tarjoutui mahdollisuus olla inspiraationa ja esillä Oulun Hiukkavaaran entisen kasarmialueen entisessä ruokalassa.

 Palkittu taiteilija ja Flow-productionin keulakuva, Pirjo Yli-Maunula, kokosi työryhmän toteuttamaan haaksirikosta kertovaa esitystä. Varovainen tiedustelu hylyn osien käyttämisestä uudenlaisen yleisön tavoittamiseen, tuli hylyn kaivauksiin osallistuneelta Katariina Vuorelta. Katariina puolestaan on palkittu tietokirjailija ja hän kirjoittaa parhaillaan gradua Hahtiperän hylystä Oulun yliopiston arkeologiaan, kuten olen jo tainnut aiemminkin mainostaa. Katariina ja Pirjo ovat siis verkostoituneita ja verkkoja tarvitaan, kun luodaan jotain aivan uutta.

 Itse olen innostunut kaikenlaisesta kierrättämisestä (sitä yhden väitöskirjan verran pohtineena), olin heti esittelemässä ideaa eteenpäin päällikkövirastossamme. Kaikki muutkin olivat sitä mieltä että Hahtiperän toinen tuleminen Hiukkavaarassa olisi WAU-hommia.

 Ja niin se olikin! Äitini syntymäpäivä osui torstaille, joten olin hyvissä ajoin hankkinut liput esitykseen. Kun kerran oli mentävä Ouluun, ehdotin Päiville ja Sinikalle, josko voitaisiin samalla käydä tarkastamassa Sophia Maria-hylky, joka on pitkään roikkunut tarkastettavien kohteiden listalla (pitkään tarkoittaa tässä yhteydessä vuosikymmeniä). Ja tietysti Mr. Murphy astui peliin ja pisti keikalle sen ainoan keli-ikkunan samalle päivälle varhaiseen aamuun. Kun herää aamulla klo 5, käy sukeltamassa keskellä merta pienestä RIBistä vuonna 1859 uponneeseen hylkyyn ja päättää illan käyskentelemällä Peter Greenaway-tyylisessä taide-elämyksessä, niin taas tietää eläneensä.

 Tällä keikalla meillä oli poikkeuksellinen miehitys, sillä Jesse oli koronakaranteenissa (aivan kyllä vapaaehtoisesti toisen työkeikkansa vuoksi). Saimme mukaan Tero Tankan, joka on luottovenemies ja sukeltaja. Mutta Terollakaan ei ole ajokortissaan pikkueetä (niikuin ei ole Päivillä eikä Sinilläkään), eikä hän tosin saisi ajaa vakuutusten vuoksi myöskään Museoviraston autoa. Joten sain ilon ajella Ouluun ja takaisin sukelluskaluston kanssa RIB perässä. Maanantaina Ouluun ja perjantaina takaisin. Ehdittiin Teron kanssa kuunnella aika monet artistit.

 Maanantaina pääsimme perille ennen pimeää ja tuuttasimme veneen veteen New Port Virpiniemen rampista. Nimittäin, säätiedot kertoivat, että maanantai-ilta on todennäköisesti ainoa kelvollinen kohta edes yrittää viistokaikuluotausta. Saatiin vähän pomppuisaa kuvaa, sillä kun RIB keikkuu aalloilla, niin kaapelin perässä vedettävä kala keikkuu yhtälailla ja luotauskuvassahan se sitten näkyy. Onneksi pitkä päivä päätyi Kapyysikujan liepeille, johon Sinikka porhalsi suoraan junalta pelastamaan nälkäiset noutoaterioiden kanssa.

 Tiistaina tuuli niin että tukka irtoili ja päädyimme vierailemaan museoon tutustumaan Sophia Marian tutkimusten hedelmiin. Museon jo eläköitynyt arkeologi Aimo Kehusmaa veti Oulun Vesimiesten kanssa hylyllä kaivauksia 1970-80 -luvuilla. Niiden satoa saadaan ihailla museon vitriineissä. Laiva oli tulossa Ouluun hakemaan tervalastia ja sillä ei ollut Hullista tuomisina muuta kuin painoalasti ja kyydissä miehistön omat kamat. Hämmentävän hieno posliiniastiasto hylystä oli silti löytynyt, jota on vaikea mieltää merelliseen arkiateriointiin. Sitä se tuskin on ollutkaan, mutta monenlaista esineistöä hylystä on löydetty, nostettu ja konservoitu. Saimme tutustua siihen museon kahden arkeologin opastamina, joten kiitokset tässä kohtaa Mika Sarkkiselle ja Marika Kostamovaaralle.

 Oulun keskustassa oli samana päivänä alkaneet isot arkeologiset maakaivaukset, joita vetämässä oli tuttu kaksikko, Matleena ja Terhi. Saa nähdä löytyykö tänä vuonna jäännöksiä merellisestä Oulusta, arkeologia on jännittävää! Mutta ei hätää, kuopassa on mukana yksi meriarkeologi David, joten asiantuntemustakin löytyy nyt läheltä. Kävimme kaivannon reunalla vierailemassa, kuuntelemassa kaivauspelkkojen tasaista raapimista ja ihailemassa löytöjä. Arkeologisilla kenttäpalveluilla on taas tuhannen taalan paikat saada jotain uutta esiin vanhasta Oulusta.

 Keskiviikkona saimme vahvistukseksi mukaan vielä flunssasta toipuneen Päivin ja yritimme ovelasti lähestyä hylkyä Hailuodosta käsin. Tero ja Sini vetivät RIB ajoharjoitukset suoraan Virpiniemestä ja me Päivin kanssa pääsimme kokemaan täyden Hailuodon lautan. Eihän se Hailuoto antanut riittävästi suojaa, joten katsoimme turvallisemmaksi siirtyä odottamaan torstain aamua. Tässä vaiheessa alkoi jo vähän kuumotella aikataulun kireys.

 Aamulla sitten viideltä ylös, sekalaista hortoilua kamoja kohti ja strategista pohdintaa, missä vaiheessa kannattaa laittaa puku päälle, jotta ehtii vielä käydä vessassa? Ettei iske hätä just väärässä kohdassa, nimittäin kylmä vesi pistää munuaisiin kierroksia ja kupla otsassa ei kannata lähteä sukeltamaan. Aurinkokin ehti nousta kun sukkuloimme RIBillä kohti länttä. Meri oli ihailtavan rauhallinen vielä menomatkalla.

 Hylky esiin kaikuluotaimella, poijuttaminen ja sukeltajat veteen. PLOMPS. Päivi hoiti kuvaamisen ja minä yleisen säätämisen. Olimme unohtaneet ottaa valkoisen levyn mukaan keikalle, joten improvisoimme valkoisesta muovisesta leikkuulaudasta valkotasapainolevyn kameralle. Päivi työnsi sen kainalooni ja siinä sitten koin omituisia hetkiä. Sillä hylky on myös biologinen riutta, täynnä pulleita ahvenia, jotka vilkuilivat pullottavilla kalansilmillään varsin epäluuloisesti lampunvalon osuessa kohdalle. Eivät varmaan olleet aiemmin tulleet ajatelleeksi sushi-kohtaloa, mutta ison puukon ja leikkuulaudan kanssa ohi uiva sukeltaja saattoi ehkä nostaa vähän eviä pysytyyn ja muistuttaa elämän rajallisuudesta.

 Teron poijutus oli täydellinen, se osui hylyn rungosta noin metrin verran ulospäin. Tuossa kohtaa runko on tosin hyvin syvällä mudassa ja parraslaitaa pilkistää vajaan metrin kaikkien irrallisten perän rakenneosien alta. Hylyn perä on ilmeisesti tuhoutunut jo 1970-luvulla troolauksissa. Hetken seikkailtuamme löysimme paremmin säilyneelle osalle ja kiersimme hylyn keulan. Ankkuripeli oli hienosti paikoillaan. Totesimme ettei fotogrammetrisesta mallintamisesta koko hylyn osalta ole nyt viisasta haaveilla, joten keskityimme laivan lieteen.

 Metallisen lieden suojaksi on muurattu tiilistä ympärystä, itse metalliliesikin on varsin hyvässä kunnossa. Yleensä metalliosat ovat ruostuneet tehokkaasti. Katselin liettä yläpuolelta, siinä oli renkaat kattilan paikoille ja niiden keskellä vähän taaempana hormin jämät. Päivi näki hormin sijaan punasavikeraamisen astian lieden päällä ja tästähän me sitten saatiin tulkintanäkemyskeskustelu. Omat argumenttini hormin puolesta eivät riittäneet vakuuttamaan Päiviä, joten lopulta päädyimme vetämään tikkakisan. En tajua miten se on mahdollista, mutta hävisin sen noloin lukemin. Onneksi olin viisaana verkostoitunut Oulun Vesimiesten nykyiseen puheenjohtajaan ja keskustelin hänen kanssaan lieden syvästä olemuksesta. Kyllä se ON hormi :)

 Ehkä meidän pitää mennä uudestaan Perämerelle vahvistamaan näkemystä. Muutoinkin, siellä pitäisi vierailla useammin, merialueella on paljon annettavaa ja lukuisia hylkyjä odottamassa löytäjiään. Perämeri ansaitsisi oman alueellisen meriarkeologin, päteviä sukeltajia alueella riittää ja mallia voi ottaa Kehusmaan aiemmasta yhteistyöstä sukeltajien kanssa. Jatketaan tietoisuuden kasvattamisella vedenalaisesta kulttuuriperinnöstä, joten kiitos tässä lopuksi vielä Pirjo Yli-Maunulalle, esitys jätti jälkiä joista ei halua toipua.

 Äidille myös vielä onnittelut, ja suuret kiitokset tyrni- ja puolukkamehuista, siinä oli taas multitaskaamiseen yksi rasti. Talvi saa tulla kun pakastin on täynnä kesää!

Minna

 

Meriarkeologinen tutkimusleiri olikin unelmien seikkailu!

 Teksti Emma Barrow, Meriarkeologisen seuran leiri Saaristomerelle 28.-30.8.2020

 Hylyt ovat kiinnostaneet minua sukellusharrastuksen aloittamisesta lähtien. Historia jo lapsesta alkaen. Hylkysukeltamisessa kerrostuu ja lomittuu historia, jaquescousteamainen seikkailu, visuaalinen trivia sekä löytöretkeily. Kuulostaa jännältä, eikö!?

 Meriarkeologinen tutkimusmatka. Se vasta jännittävältä kuulostikin! Olin liittynyt Suomen Meriarkeologisen seuran eli MASin jäseneksi Porkkalanniemen hylkypuiston perustamisen aikoihin, koska koen tärkeäksi hylkyjen hyvinvoinnin ja säilymisen tästä tulevaisuuteen. Hylkyjen kertoma tarina ansaitsee tulla kuulluksi. En kuitenkaan kevään kiireissä ollut huomannut MASin jäsenkirjeen mukana tullutta kutsua osallistua viikonlopun mittaiselle hylkytutkimusmatkalle. Kaverini vinkkasi leiristä viikkoa ennen lähtöpäivää. Häntä koipien välissä mattimyöhäisenä otin yhteyttä tutkimusmatkan järjestävään Suomen Meriarkeologiseen seuraan ja tiedustelin olisiko vielä paikkaa vapaana. Yksi paikka löytyi ja se tuntui lottovoitolta. Niin yllätyin ja ilahduin kuullessani. Olin nimittäin tutuilta saanut kuullut jo koko kesän ajan, että heinäkuinen MASin kenttätyöleiri Porkkalassa oli ollut todella mielenkiintoinen, hauska ja hyvin järjestetty. Nyt saisin itsekin mahdollisuuden olla avuksi MAS:in toiminnassa. 

 Tutkimusmatkan tarkoituksena oli suunnata Saaristomeren historiallisille hylyille. Sain hyvin pian kuulla, että Museovirastolta oltiin haettu erikoislupaa sukeltaa Sankt Mikaelina ennen tunnetun Borstö I:n sekä Vrouw Marian hylyillä, jotka ovat kulttuurihistoriallisen ja kantamansa lastin arvon takia erikoissuojeltuja kohteita. Matkalle osallistuneille selvisi vasta aivan viime metreillä, että lupa Borstön hylylle oli myönnetty! 

 Se tarkoitti sitä, että varaisin riittävästi säiliöitä sopivin hengityskaasuin, koska hylky sijaitsee noin 35 metrin syvyydessä. Tavoitteena olisi turvallisesti maksimoida aika hylyn tutkimiseen kyseisessä syvyydessä.

 Viikonlopun kestävä matkamme taittuisi sukellustukialus Stellan kyydissä. Se on kookas alus, jossa on hyvät majoitustilat, puulämmitteinen sauna, keittiö ja olo-/ruokailutila ja ulkokannella tilaa sukellusvarusteiden säilyttämiseen ja huoltoon. Lisäksi matkaan osallistuisi kaksi nopealiikkeistä pienempää moottorivenettä. Reissun puitteet olisivat ainakin viimeisen päälle kohdallaan.

Aamupala tyynellä merellä. Samalla keskusteltiin matkan tavoitteista ja laadittiin suunnitelmaa hylylle tehtävistä sukelluksista. Kuva: Emma Barrow

Ensimmäinen aamu valkeni aurinkoisena ja tyynenä. Ihanteellinen sukelluskeli siis. Historiallinen Borstö I oli matkan ensimmäinen sukelluskohde. Tunnelma oli käsinkosketeltavan sähköinen. Kaikki olivat niin innoissaan, että pääsisimme sukeltamaan poikkeuksellisen upealle hylylle. Intoa ei suinkaan latistanut se, että lähes kaikki muut sukeltajat olivat aikaisemmin käyneet tällä hylyllä. Tosin siitä oli useita vuosia aikaa.

 Aamun palaverissa kävimme läpi kohteella sukeltamiseen liittyvät riskit sekä hylyn tutkittavat kohteet ja tavoitteet. Hylyllä on viimeksi sukellettu 2018 ja olosuhteet ovat saattaneet siitä muuttua. Sukeltaisin kakkostiimissä, jonka tehtävänä oli tehdä turvallisuuskartoitus hylyn ulkopuolella olevista sotkeentuneista poijuköysistä ja dokumentoida erityisesti keskilaivan ja perän alueita. Hetkeä ennen veteen hyppyä, meidän tehtäväksemme tuli vielä itse hylyn etsiminen reelin avulla, kun ensimmäinen pari ei ollutkaan löytänyt sitä.

 Työkaluina tutkimuksissa käyttäisimme sekä valokuva- että videokameroita, tehokkaita valoja ja tekniikkasukeltajien käyttämiä hengityskaasuja, joiden avulla hylyllä vietettävää pohja-aikaa ja nousuun käytettävää aikaa voisi turvallisesti optimoida. Lisäksi meillä oli oltava erittäin huolellinen sukellustekniikka ettei herkästi pölyävä siltti hylyn kannella lähtisi pölyämään veteen pilaten näkyvyyden ja pahimmassa tapauksessa hylyn rakenteet ja esineistö voisivat vaurioitua.

Sami Järvisen käyttämät kuvausvalot valaisevat keulan ankkuripeliä ja nihtiä. Kuva: Emma Barrow

Hyppy veteen. Alun jännitys on muuttunut keskittymiseen ja odottavaan tunnelmaan. Löysimme mustan veden keskeltä varsin ehjänä pohjalla lepäävän hylyn. Näkyvyys pohjalla oli heikko eikä se ollut tehnyt hylyn etsintää helpoksi. Asetin etsintään tarvitsemani kelan varovasti keulan laidan yli. Laitoimme lähes yhtäaikaisesti kaikki kuvausvalot päälle ja edessämme aukesi suuri maisema kuin maalauksessa. Tilanne oli kuin teatterinäyttämöltä: pimeänä pitkään ollut esiintymislava yhtäkkiä syttyy täyteen valoja ja yleisö vihdoin näkee päänäyttelijän. Yleisö puhkeaa suosionosoituksiin. Olin hetken osa tuota yleisöä, kun maaginen hylkymme sai valokeilat kannelleen. Tunne oli epärealistinen: olimme juuri löytäneet etsimämme ja pääsisimme katsomaan miltä näyttää hylyllä, joka on hyvin poikkeuksellinen ja jolla ei tavallisesti ole lupa sukeltaa.

 Livuimme suurena valomerenä rauhallisen verkkaisesti kannen yläpuolella aloittaen keulasta ja edeten kohti perää. Oli huikea tunne, kun hylystä voi havainnoida suuria kokonaisuuksia yhdellä kertaa. Tavallisilla sukelluksilla hylystä näkee vain oman päävalon valaiseman kehän verran, mutta nyt olimme varustautuneet kohtalaisen suurella määrällä laajakeilaisia valoja. Yksityiskohdat erottuivat selvästi ja tarkasti. Otimme sekä valokuvia, että videokuvaa, jotta detaljit ja kokonaisuudet tallentuisivat muistiin. Olo oli keskittynyt ja terävä. Huomioni kiinnittyi puiseen kyljellään olevan laatikon sivuun. Kuvasin sivua rauhallisesti ja käännyin hiljalleen kohti laatikon etuosaa. Laatikon kansi oli retkahtanut auki ja pudonnut osittain sen alla olevan lastausluukun sisään. Laatikon sisällä lepäsi kallellaan oleva pullo, jonka korkki oli vielä kiinni. Seurailin katseellani olisiko ympäristössä muita vastaavia, mutta pullo näytti olevan yksin. Sen kaula oli kummallisen pölytön. Olikohan sitä joku käynyt sivelemässä? Jatkoin kuvausta laatikon ympäristössä, jonka jälkeen kävin kommunikoimassa parilleni Sami Järviselle löydöstäni. Hän on taitava valokuvaaja ja katsoin eduksi, että esineistä saadaan hyviä kuvia. Ruukkuja, köysiä, olkitukkoja, keittiön tiilet hajallaan, ginipulloja ja hajonneita puutynnyrin kappaleita. Tallensimme kaiken kameran muistiin. 

Hylyn perässä lepää kokoelma ginipulloja. Kuva: Emma Barrow

 

 Sukelluksemme kesti kokonaisuudessaan vähän yli tunnin. Olimme ehtineet siinä ajassa etsiä hylyn, kartoittaa sotkeutumisvaaran aiheuttavia köysiä keulan edessä, kuvata rauhassa sovittuja kohteita hylyssä ja suorittaa nousun aikana tarvitut dekompressiopysähdykset. Viimeisen pysähdyksen yhteydessä Sami nosti kätensä nyrkissä pystyyn kuin juhlan merkiksi! Minua hymyilytti ja osallistuin tunnelman nostamalla myös käteni. Lyhyt hetki onnistuneen sukelluksen juhlistamiseksi. Pinnalle noustuamme olimme yhtä hymyä. Meitä oli vastassa Topi Sellman veneensä kanssa. Nostimme kuvauskaluston ja dekokaasupullot Topin avustamana veneeseen ja kiipesimme veneen kyytiin. Sen jälkeen alkoi kiivas ja innostunut puheenpulputus! Markku Luoto, Meriarkeologisen seuran puheenjohtaja, myöhemmin tuli sanoneeksi, että on ilo nähdä leveitä hymyjä sukeltajien kasvoilla. Hän oli seurannut meidän pintautumista Stellan kannella. 

 Tutkimusmatkan aikana tehtiin vielä monta sukellusta Borstö I-hylylle. Minun sukelluspareina oli Sami Järvinen ja Teemu Kerola. Sukellusten aikana joko videokuvasimme tai valaisimme hylkyä, jotta siitä otetuissa kuvissa olisi mahdollisimman hyvä valaistus. Sukellusten päätteeksi koko tutkimusryhmä kokoontui Stellan ruokapöydän ympärille. Katsoimme ja analysoimme kunkin tiimin ottamia kuvia ja videoita ja mukana ollut Museoviraston arkeologi Minna Koivikko haastatteli sukellustiimejä keräten hylkyyn liittyviä havaintoja. Näiden tietojen perusteella seuraaville tiimeille annettiin uusia tehtäviä tai tutkimuskohteita. 

 Yksi palaveri jäi erityisesti mieleen. Markku Luoto oli havainnut, että hylyn pinnalla pilkotti jotain sinne ensinäkemältä kuulumatonta: harmaan silttikerroksen seassa, yhden laudanpätkän päällä pilkisti jotain huomiotaherättävän kiiltävää. Kaivoimme esiin alueelta otettuja valokuvia ja videopätkiä ja niistä oli selkeästi todettavissa, että kiiltävä osa oli kultainen nuuskarasian kannen kehys. Historiallinen Borstön hylky oli kuin olikin aarrelaiva, jollaiseksi sitä on mediassa vuosikymmenien saatossa kutsuttu hylystä tehtyjen arvokkaiden esinelöytöjen johdosta. Huolestuttavaa uutisessa oli kuitenkin epäilys, joka heräsi: miten kultaisia koristeita voi kimmeltää silttipeitteisen ja sukelluskiellossa olevan hylyn laudoituksen päällä? Onko hylystä luvatta nostettu arvoesineitä, joista on vahingossa päässyt putoamaan muutama kultainen osanen? Ovatko merirosvot käyneet aarrelaivalla? 

 Yön nukuin levottomasti kovasta tuulesta johtuvien äänien takia. Ehkä edellispäivän seikkailukin pyöri mielessä. Herättyäni aikaisin käytin ajan hyödyksi ja selailin netistä kuvia ja tietoa 1700-luvun ylellisistä nuuskarasioista. Kuvittelin mielessäni miltä noiden Borstön hylyn kannella makaavien kultapalojen nuuskarasia olisi voinut ehjänä näyttää. Joa hylyssä makaa kulta, kenelläköhän on koristeeton rasia?

 Aamu jatkui lähes myrskyävän tuulisena ja ennusteen mukaan kova tuuli laantuisi vasta illalla. Siten jouduimme nielemään pettymyksen ja toteamaan, että tänään ei Borstön hylyllä voisi turvallisesti sukeltaa. Valmiiksi laaditut suunnitelmat kullan dokumentoimiseksi ja nostamiseksi joutuisivat odottamaan. Hylkysukeltajan näkökulmasta esineet kuuluisi jättää hylkyyn, jotta ne kertoisivat hylyn tarinaa ja ilahduttaisivat muitakin sukeltajia vuosien saatossa. Tällainen ajattelutapa ei tosin näyttänyt olevan pätevä arvokkaan aarrelaivan kohdalla. Kulttuurihistoriallinen ja poikkeuksellisen harvinainen esineistö uhkaisi todennäköisesti päätyä vääriin käsiin mikäli ne jätettäisi kuin tarjottimella kimaltamaan harmaana merenpohjassa makaavan hylyn päälle. Siitäkin huolimatta, että hylyn ympärillä on vartioitu suoja-alue. Todella surullista.

Suomen Meriarkeologisen seuran (MAS) puheenjohtaja Markku Luoto hymyilee (toinen oikealta). MASin vapaaehtoiset sukeltajat katsovat varovasti juuri nostettuja kultaesineitä Museoviraston Minna Koivikon valvovan silmän alla. Kuva: Emma Barrow

Jokaisella sukelluksella ei voi olettaa löytävänsä jotain upeaa tai merkittävää. Meillä oli käynyt uskomaton tuuri! Vai oliko se tuuria sittenkään? Oliko esine hylyn kannella vääristä syistä? 

 Toisinaan käy niinkin, että asia tai kohde, jota etsitään, ei löydy ollenkaan tai osoittautuu olemaan jotain ihan muuta, kuin miltä se on aluksi vaikuttanut. Tästä mekin saimme maistiaisen. Leirin viimeisenä päivänä olin valmistautumassa sukeltamaan Kasnäsin lähettyvillä olevalla vanhalla hylyllä ja Topi Sellman vinkkasi, että hylyltä itään päin meren pohjassa näyttäisi olevan jotain lankkuja tai palasia ja hän pyysi voisimmeko käydä katsomassa löytyisikö sieltä jotain hylkyyn liittyvää. Lopulta löysimme vaan jyrkästi pohjasta nousevan matalikon eli merenpohjasta kumpareena kohonnut kalliolohkare oli pinnalla näyttänyt mahdolliselta hylyn kappaleilta. On siis oltava valmis pettymykseen tai yllätykseen. Tästä syystä jokaiseen sukellukseen on paras suhtautua kuin tutkimusretkeen: jokaiselta kerralta oppii jotain liittyipä se sitten omaan tai parin sukellustapaan, ympäristöön tai kohteeseen. 

 Matkan kohokohta oli paitsi kullan nostaminen turvallisesti pintaan, mutta erityisesti huomata yhteistyön merkitys kokonaisuuden kannalta.  

 Aivan uskomattoman hienoa oli seurata kuinka eri tahot nivoutuivat yhteen yhteisen tavoitteen puolesta. Vaikka aluksi puhuimmekin hylkytutkimuksesta, matka sattumalta muuttuikin kullan pelastusretkeksi. 

 Yhteistyö oli saumatonta niin Museoviraston, Meriarkeologisen seuran ja vapaaehtoisten sukeltajien välillä. Puhalsimme kaikki yhteen hiileen. Yhteistyö toimi myös sukellustiimien välillä. Luottamus, selkeä tavoitteenasetanta, hyvä kommunikointi, taidokas ja systemaattinen dokumentointi ja tulosten analysointi olivat onnistumisen edellytyksiä. Jokaisen panoksella oli merkitystä lopputuleman kannalta. Erityisen uskomattomalta tuntuu se kuinka  paljon työtä tehdään vapaaehtoisvoimin! Ja kuinka paljon sillä saadaan aikaan. Oli meillä yhdessä hauskaakin! 

 Viikonloppu jää erittäin poikkeuksellisena mieleeni. Voisin lyödä vetoa, että kaikki osallistujat yhtyvät tähän lauseeseen. Historia ei ole koskaan ollut näin käsinkosketeltavaa kuin tällä tutkimusmatkalla. 

 Alus kätkee kuitenkin vielä yhden salaisuuden: oman identiteettinsä. Liekö kaikkein suurin aarre siis vielä löytymättä? Voisin perustellusti olettaa, että uusia seikkailuja hylkytutkimuksen saralla on vielä edessä siihen saakka kunnes Suomen merkittävimmän hylkylöydön nimi ja tarina selviää.

Tutkimusmatkasta kiittäen,

Emma Barrow

”Yhteistyö on kultaa!”

Pippuri potassa ja muita hylkyarvoituksia

Teksti Riikka Alvik

Väitöskirjan kirjoittaminen on samalla ihanaa ja kamalaa. Saa kerrankin keskittyä tutkimukseen (kiitos Weisell-säätiö) ja kaikenlaiseen työhön liittyvän byrokratian määrä putoaa yhtäkkiä lähes olemattomaksi. Elämä ei tietenkään pysähdy tutkimuksen aikana, vaan lapset ja koirat pitää ruokkia kuten aiemminkin, eikä siivooja kuulu luontaisetuihin. Yliopisto on tutkimuksen tekemiselle oivallinen alusta, eikä vain siksi, että siellä voi oppia lisää ja saada tukea tutkimukseen monin eri tavoin. Siellä on samassa veneessä olevia kollegoita, joiden kanssa ihan mistä vaan keskusteleminen ja heidän työnsä seuraaminen innostavat itseä tutkimaan ja jakamaan omia ajatuksia – ja ennen pitkää myös työn tuloksia. Tämä ”koronakevät” on vain korostanut väitöskirjan kirjoittamisen yksinäisyyttä, vaikka toisinaan siellä omassa kuplassa on tullut myös hyviä oivalluksia. 

Hitaan ja ajoittain hieman töksähdellen etenevän kirjoitusprosessin on onnekkaasti katkaissut aika ajoin mahdollisuus tutkia väitökseen liittyviä esineitä Suomen merimuseon hämmästyttävän rikkaissa kokoelmavarastoissa ja Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa. Osa väitöksestä pohjautuu myös niihin kenttätutkimuksiin, joissa olen voinut itse olla mukana (Vrouw Maria ja Juktenskobben). Väitöskirjani käsittelee 1700-luvun materiaalista kulttuuria maalla ja merellä, ja siksi valitsin väikkärin tutkimuskohteeksi Borstö I:n (tunnettu nimellä St. Mikael), Vrouw Marian, Jussarö II:n ja Juktenskobbenin. Juktenskobbenin hylky on näistä muista poiketen hajonnut useampaan osaan, ja vain osa lastia (lähinnä nahkavuotia) on tallessa. Lastaus on todennäköisesti tapahtunut Pietarissa ja lasti on ollut matkalla jonnekin läntisen Euroopan satamista. Halusin mukaan yhden laivan, jonka lasti olisi liikkunut idästä länteen. 

Esineiden tutkimus on todella innostavaa ja tutkimuksen avulla voidaan saada paljon uutta tietoa ennestään tunnetuista hylyistä. Monet esimerkiksi Borstö I:n esineistä on nostettu 1960-luvulla, jolloin meriarkeologia oli vielä lapsen kengissä. Esineet luetteloitiin, tutkittiin ja konservoitiin niillä menetelmillä, joita silloin oli saatavilla. Toisinaan analyysi on ollut jopa ihailtavan tarkkaa, ja esinekortteihin on piirretty yksityiskohtia esineistä käsin. Nämä ovat olleet todella arvokkaita tietolähteitä, koska ihan aina itse esinettä ei ole ollut mahdollista nähdä tai niitä on vuosien ja muuttojen saatossa päätynyt varastojen kätköihin tai jopa muutoissa ja analyyseihin lähetettynä joutunut hukkaan. Onneksi nämä jälkimmäiset ovat harvinaisempia, mutta edelleen kaipailemme muutamaa leukaluuta ja erinäisiä esineitä. Yksi suosikkini on esinekortti, jossa lukee marjoja pullosta. Nyt kun Orimattilan keskusvarastoa tyhjennetään, nämä mystiset marjat päätyivät merimuseon konservointilaboratorioon. Muovisessa, huolellisesti ompelukoneella suljetussa pussukassa oli minun tietämykseni mukaan pippureita. Pullo lienee tyhjennetty konservoinnin takia, enkä ole vielä onnistunut yhdistämään pakkauksena käytettyä pulloa ja ”marjoja” toisiinsa. Toinen iloisten yllätysten aihe on ollut Jussarön hylky. En olisi odottanut löytäväni jalopuista lääkeruiskua, upeasti sorvattuja nypläyspuikkoja, valtavaa nappikokoelmaa (niidenkin käyttö oli jopa lailla säädeltyä) ja nahkaisia pelinappuloita. Olin ollut kyseisen hylyn esineiden kanssa tekemisissä jo opiskeluaikoina museon oppaana työskennellessäni, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt sen sisältämän tiedon laajuuden. 

Tutkimusta kaipaavat hylyt eivät meiltä ihan heti lopu. Siksi onkin mahtavaa, kun jonkun hylyn tutkimukset nytkähtävät eteenpäin ja meidän pieni, mutta sitäkin tehokkaampi meriarkeologiatiimi saa meidän luottokumppaneiden kanssa aikaan paljon tuloksia lyhyessä ajassa. Kun Minna ehdotti, että voisin tulla katsomaan meitä jo jonkin aikaa askarruttaneesta hylystä vastikään nostettuja keramiikka-astioita ja kuuntelemaan Kansallismuseon Jouni Kuurneen arvioita niistä, lähdin innosta pinkeänäkokoelmakeskukselle. Uusia hylkyesineitä tutkittaviksi ja ajoitettaviksi mitä parhaassa seurassa, jee! Astiat olivat vielä osin puhdistamattomia ja täynnä vuosien saatossa niihin kertynyttä savea, hiekkaa ja muuta tavaraa, joten ne piti kaivaa tyhjiksi konservaattori – Liisan tekemällä tyhjennysmenetelmällä. Se oli vähän kuin olisi akvaariota puhdistanut, mutta todella hyvä mahdollisten arkeologisten todisteiden löytämiseen. Sain kaivaa ison, hienon potan, josta löytyikin yllättävän paljon kiinnostavaa: muiden astioiden sirpaleita, hiilenpaloja ja pieni musta pallero, joka saattaa olla pippuri. Se selviää vasta tarkemmissa tutkimuksissa. Pottalasti voi kuulostaa huvittavalta, mutta sisävessan kaltainen ylellisyys ei ollut todellakaan tavallista 1700- tai 1800-luvulla ja siksi posliiniset yöastiat olivat mukava lisä makuuhuoneen käyttötarvikkeiden joukossa. Kun posliini alkoi yleistyä 1700-luvulla, hienoimmat yöastiat asetettiin jopa vieraiden näkyville. Tänä päivänä vessa on huomattavasti yksityisempi asia kuin ennen J. Muutkin hylystä nostetut astiat ovat omassa hienoisessa kömpelyydessään kiinnostavia ja myös kauniita. 1700-luvun lopulla Englannissa matalapolttoisempi, hieman halvempi posliini (ns. cream ware) yleistyi ja posliinista tuli helpommin saatavaa myös ns. tavallisille kansalaisille. Teepannun, kulhojen, maitokannun ja pottien käsin maalatut kukat edustavat aikansa estetiikkaa samoin kuin vatien ja lautasten reunojen sulkamainen koristelu. Toivottavasti niiden avulla myös ”pottalastissa” olleen hylyn arvoitus ratkeaa piakkoin. Astioiden avulla päästään ainakin lähemmäksi hylyn alkuperää ja uppoamisajankohtaa, jotta arkistolähteiden etsintä voisi helpottua. 

- Riikka, joka yrittää jatkossa olla hieman aktiivisempi päivittämään kuulumisia tutkijankammiosta

Labrassa jännän äärellä

Viimeiselle viikolle ennen lomaa oli pakkautunut iso määrä tehtaviä. Tärkeintä oli saada Hahtiperän hylky dokumentoitua niiltä osin, jotka olivat lähdössa osaksi immersiivista taideteosta takaisin Ouluun. Tähän saimme meriarkeologi Riikka Tevalin rakenneasiantuntijaksi ja talkooväeksi kaksi opiskelijaa Helsingin yliopistosta. Mukana pyorähtivat myös dendrospesialisti Tuomas Aakala moottorisahansa kanssa, sekä arkeologi Wesa Perttola uutta käsiskanneria esittelemässä.

 Kun hylky saatiin keskiviikkona taputeltua, siirryttiin edellisellä viikolla nostettujen esineiden kimppuun. Meidän piti nostaa muutama ajoittava esine, mutta kävikin maatuska-ilmiö eli esineiden sisallä oli esineitä. Nyt selvittelemme niiden alkuperää, jotta saisimme haaksirikolle tarkemman ajankohdan.
https://business.facebook.com/watch/?v=2769832039906152

 Pääsimme myös vierailulle Meriarkeologisen seuran kenttätutkimusleirille. Osuimme paikalle yhtäaikaa median kanssa ja osallistuttiin tiedottamiseen lennosta. Kirjaimellisesti, silla tukialukselle päästyämme suoran lähetyksen alkuun oli muutama minuutti ja Porkkalan hylkypuiston projektipäällkkö Markku Luoto lähti päättäväisesti sukeltamaan ja jutteli sitten puhelimen välityksellä pinnan alta. Tässä linkki:

https://yle.fi/uutiset/3-11428208

 Perjantaina saimme Kansallismuseosta asiantuntijan Jouni Kuurneen arvioimaan nostettuja keramiikkoja ja väitöskirjaansa askartelevan Riikan mukaan labrakaivauksiin. Se oli oiva laskeutuminen kohti kesälomaa! Sinikka on vielä ensi viikon töissä ja tekee tarkastuksia Itä-Suomessa. Me muut ollaan jossain pitämässä sadetta.

Palataan asioihin elokuussa, iloista heinäkuuta kaikille ja turbo-kiitokset kaikille meidän vapaaehtoisille ja erityiskiitokset Weisell-säätiölle UWIS-tuesta!

Minna

Saimme vahvistukseksi kaksi opiskelijaa. Leena ja Sami osoittautuivat huippumukaviksi ja tehokkaiksi!

Ainoa esine jossa oli vihreä reunakoristelu.

Käsiskanneri osoittautui tehokkaaksi dokumentointivälineeksi, suoraan mittakaavaan kolmiulotteinen malli. Aiettä.

Kaksi kulhoa oli päällekkäin yhden potan sisällä. 

Konservaattorimme Liisa näyttää miten esineitä
kasitellaan.

Wesa skannaa pottaa.

Iskäpotta, äiskäpotta ja babypotta ja kaikissa samantyylinen koristelu ja kaikissa sisällä esineitä.

Wesa ja upouusi 3D käsiskanneri Helsingin yliopistosta.

Tarjoiluvatien välissä oli pakkausmateriaalina olkia (analysoidaan toki tarkemmin).
. 

Sinikka kaivausvuorossa.

Minna G>n nostaman potan sisältä löytyi paahtoleipäteline.

Kansallismuseon asiantuntija Jouni Kuurne arveli esineistön ajoittuvan 1830-l jälkeiseen aikaan. Riikka pääsi välillä hands-on-hommiin väitöskirjan ääreltä. Sini assaroi ja Liisa katselee meidän perään.