Snorklaamaan Suvisaaristoon!

Otsikko kuulostaa jo lähes lomalta. Meille tulee jatkuvasti kiinnostavia yhteydenottoja yleisöltä joissa kerrotaan kiinnostavista hylkyhavainnoista. Talvella meitä lähestyi Suvisaaristosta Björn B Lindström ja kertoi mielenkiintoisen tarinan 1980-luvulla merestä nostetuista hylyn osista. Lisäsimme kyseisen paikan "to-do" listalle ja ajettelimme piipahtavamme paikalla jossain sopivassa kohdassa.

Suvisaaristoon! Kuva Päivi Jantunen. Museovirasto.

Asia aktivoitui keskiviikon ruokkiksella jossa puitiin vielä aamupäivän inspiroivaa palaveria. Paltsussa meribiologi Ari Ruuskanen esitteli hylkyindeksiä, joka teki meihin kaikkiin vaikutuksen. Poikkitieteellisyys rulettaa. Eksyin säpoon ja Björn oli laittanut juuri sähköpostia. Kysyin Päiviltä, kuis olis- jos hylättäisiin konttori ja lähdettäisiin vielä luontoon ennen loman alkua? Riikka totesi tunnollisena pitäytyvänsä työpöydän äärellä jotta saisi sen tyhjäksi ennen lomaa.



Päiviähän ei tarvinnut paljoa houkutella kun päätös oli syntynyt. Singahdimme Kokeen jossa meillä oli treffit Leinon miesten kanssa. Kiitos Ville ja Veli kun avustitte RIBin siirrossa huoltoon. Meidän gummibååtista oli tullut ihan hengetön, ilmat pihalla ja surkean näköinen ilmestys kertakaikkiaan. Onneksi Selboat firma otti potilaan hellästi vastaan. Samalla pakkasimme Kokessa pakuun sukellus-ja tutkimusvälineistön valmiiksi seuraavaa päivää varten.



Aamulla Päivi poimi minut poikkeuksellisesti Kauppatorilta. Mietimme voimmeko rynnätä toisten mökkitonteille niin aikaisin aamulla, mutta reippaasti soittamalla ja kysymällä saimme lämpimän vastaanoton.



Yksi tämän ammatin ihanuuksista on kaikki uudet ihmiset joita tapaa matkan varrella. Olimme todella otettuja kun tepastellessamme rannassa tarkastelemassa olosuhteita törmäsimme taiteilija Lindströmin tekemään miniatyyrimäiseen kivikauden kylään, johon meri oli tulvinut sisään. Asterixista vaikutteita saanut taiteilija oli tehnyt jotain todella koskettavaa ihan vaan keskelle rantaviivaa. Ja minä rollo melkein astuin kaislojen peittämän ruuhen pienoismallin päälle. Huh.

Hylystä 1980-luvulla nostetut osat tuli dokumentoitua ja oli aika siirtyä veden alle. Totesimme alueen olevan niin matalaa että pärjäisimme snorklaten. Noh, Päivi paljasti terrierimäisen luonteensa snorklaamalla sinnikkäästi tunnin, veden holistessa sisään kaulamansetista. Oho, oli nääs hiusletti jäänyt väliin ja mansetti ei voinutkaan eristää Itämerta ulos :-D



Asiakas käännettiin myös seljälleen ja ihmeteltiin myös alapuolisia liitoksia. Kuva Päivi Jantunen. Museovirasto.

Lisää pintautuneita osia. Kuva Päivi Jantunen. Museovirasto.

Lopulta totesimme että on parempi kuitenkin hakea sukeltimet. Näkyväisyys ja kasvillisuus rajoittivat havainnointia snorkkeloidessa. Haimme parinsadan metrin päästä kottikärryillä kamani ja liukastelin rantakiviltä veteen. On muuten pirullinen yhdistelmä, matala vesi ja paljon liukkaita kiviä. Löysin itseni rähmällään muutaman senttimetrin syvyisestä vedestä. Onneksi ei ollut yleisöä :-D Eikä edes sattunut, noh, paljoakaan.

Pittoreski saaristolaismaisema ja pirullisen liukkaat rantakivet.  Kuva Päivi Jantunen. Museovirasto.

Snorklaaja Minna kameran takana haaksirikkoalueella. Kuva Päivi Jantunen. Museovirasto.

Etsi kuvasta pohjatukki. Kuva Minna Koivikko. Museovirasto.

Hetken sukellettuani silmiini osui V:n mallinen pohjatukki. Vieressä oli toinen samanmoinen, tosin tukevammin hiekkaan hautautuneena. Kävin hakemassa kameran ja otin muutamia kuvia molemmista. Ei tullut sikapriimaa kun yritin siivoilla kasvillisuutta ja sedimenttiä vähän syrjemmälle jotta olisin saanut osat paremmin näkyviin. Onnistuin tietenkin vain sekoittamaan veden.

Rakkoleväkasvusto teki pohjan tarkastelusta "haastavaa". Kuva Minna Koivikko. Museovirasto.

Visuaalisessa maailmassa kuvataan kun kuvataan. Kuva Minna Koivikko. Museovirasto.

Tässä vaiheessa uuden kuivapukuni märkähuppu oli nostattanut jo sellaisen päänsäryn että totesin tämän keikan nyt olevan tässä. Olimme todistaneet että hylyn kappaleita on vielä vedessä ja ne ovat levinneet laajalle alueelle, jos lisää löytämiimme kappleisiin aikaisemmin löydetyt osat. Paikalla on siis syytä tehdä lisää etsintää kun vesikasvillisuus ei häiritse näkyvyyttä.



Kättelimme ja kiittelimme ystävällismielisen paikallisoppaan ja toivotimme aurinkoista kesän jatketta ja onnea pienoismalli-projekteille.



Nythän on niin että meriarkeologi-tiimi vetäytyy myös hyvin ansaitulle lomalle. Vaihdetaan mustat työhousut ja nahkaiset turvakengät mekkoihin ja sandaaleihin. Pitäkää hellehatuista kiinni, me palaamme sorvien äärelle taas elokuussa!


Valoisasti,
Minna


Ps. Jos ilmenee jotain akuuttia niin Päivi on konttorilla vielä 27.7 asti.

Kaislikossa suhisee

Päivä alkoi rivakasti ja heti aamusta suuntasimme kohti Torsörenin hylkyä samalla bändillä kuin eilen. Torsören sijaitsee aika lähellä Ykspihlajaa. Keli ei ollut juurikaan parantunut, harmaan eri sävyt ovat kyllä tulleet tutuiksi, vihmoi vettä ja tuuli riittävän kovaa. Yritimme Torsörenille jo tiistaina, mutta jouduimme luovuttamaan. Nyt mentiin sitten terrieriasenteella: periksi ei perhana anneta eikä sidostesukka katkea, jos vaan tuuli ei puhalla ihan suoraan kohteelle. Kuivapuvut oli jo vedetty päälle, kun jouduttiin kuitenkin toteamaan että veneestä ei kannata sukeltaa, veneiden ankkurit voisivat raahautua hylkyyn ja veneeseen olisi vaikea nousta aallokossa. Aivan hylyn lähellä oli seurakunnan leirikeskuksen laituri, ei muuta kuin kysymään josko laituria saisi hetkeksi lainata. Riparilaiset ja heidän ohjaajansa olivat ehkä hieman hämmentyneitä, kun kaksi sukelluspukuun sonnustautunutta naisihmistä tulee yllättäen eteiseen ja sanoo: Museovirastosta päivää, saadaanko käyttää teidän laituria kun tuolla olisi yksi hylky jota pitäisi kuvata.

Sateinen sää ei houkutellut riparilaisia ulkoilemaan, joten saimme levitellä sukeltimet laiturille ihan rauhassa ja käyttää laituria niin kauan kun oli tarvis. Laituri olikin tämän reissun pelastus, tuuli oli ihan kuin vetänyt hieman henkeä ja alkoi puhaltaa entistä railakkaammin. Vesi olikin sitten sekoittunut pohjaa myöten, aallokko tuntui pohjassa saakka ja näkyvyys oli...no, kyllähän siellä oman kätensä sentään näki ja pohjan ja hylyn osiakin, jos olin noin 20-40 cm päässä niistä. Kuvaaminen sai jäädä toiseen kertaan, mikä oli vähän harmillista. Hylky oli iso ja kaikki näkyvät osat puuta ja sen osia oli yllättävän paljon jäljellä. Jouni teki siellä ihan mielenkiintoisia havaintoja ja löysi suupuhalletun vihreän lasipullon osan. Päivillä oli kuvaamista varten valot, niiden kanssa ei oikein nähnyt mitään ja minä yritin lähinnä väistellä kameran kanssa pohjasta törröttäviä kaaria. Meidän tämän päivän tehtävälistalle kuului myös toinen lähistöllä oleva hylky. Molemmat saivat jäädä omaan rauhaansa, Jouni ja Eero käyvät siellä sitten kun kesä menee taas päälle ja vedet kirkastuu.

Kun veneet oli saatu takaisin laituriin ja sukeltimet ja koko tavaramäärä takaisin autoihin, matka jatkui Soldatskärille, jonka lähistöllä on ollut telakka ja paikalla tiedettiin olevan paljon laivojen osia rannassa ja vedessä. Paikalla on seurakuntayhtymän leirikeskus ja jälleen pääsimme häiriköimään rippileiriä. Meidät otettiin tosi ystävällisesti vastaan ja luvattiin jopa laittaa sauna lämpimäksi, jos kaislikossa kahlatessa tulisi kylmä tai haluamme ihan sukeltaakin paikalla. Ensimmäiseen laivan osaan suunnilleen kompastui heti rannalla, ja kaislikko oli hetkeksi kansoitettu meriarkeologeilla, kun järeitä ja yllättävän hyvin säilyneitä laivojen osia oli rantakaislikossa ja osin maalle vedettyinä. Kaislikon keskeltä löytyi ilmeisesti myös kivistä rakennettu laiturin perusta. Osa laivan osista oli todella hienoja puutappeineen ja veistojälkineen. Rannasta löytyi myös taottu rautanaula ja metallinen pieni ankkurinappi (aika hieno). Soldatskärin alueen historiaa ja vanhoja karttoja täytyy tutkia lisää ja paikalla olisi hyvä myös luodata, jotta mahdolliset veteen jääneet laivan osat voitaisiin kartoittaa. Paikannimistö on aika paljon puhuvaa, vastarannalla on Gamla varvet ja myös teiden nimet viittaavat telakkatoimintaan.

Tohinaa laiturilla

Kaislikossa suhisee

Ison laivanosan ihmettelyä

Ankkurinappi, sinun takistasi jäi (tänne rantsuun)

Halkokarin kahakan muistomerkki, aika vaikuttava kivipömpeli

...jonka päällä variksenpoikasten on hyvä hämmästellä.

Päivä alkoi olla jo pulkassa, mutta kävimme vielä katsamassa Krimin sodan taisteluun liittyvän muistomerkin. Halkokarin kahakassa (1854) peitottiin englantilaiset, mikä oli merkittävä tapahtuma Suomessa ja Venäjällä. Yksi englantilainen tykkibarkassi jäi kiinni hylkyyn ja otettiin sotasaaliiksi. Tykkibarkassi on edelleen tallella, sen tarinaan voi tutustua mm. täällä: http://khrenlunds.blogspot.fi/2014/11/loytoretkella-lontoossa-englantilaista.html

Meidän kenttäreissu alkaa olla lopuillaan. Pakettiautollinen erittäin märkiä kenttävarusteita matkustaa huomenna kotiin Helsinkiin ja niitä sitten pestään ja kuivatellaan seuraavaa reissua varten. Täällä Kokkolan, Luodon ja Pietarsaaren alueella olisi tekemistä vaikka kuinka, mutta onneksi täällä on jo kääritty hihat ja hommat jatkuu paikallisvoimin vielä tänä kesänä. Jouni ja Eero käyvät kuvaamassa Soldatskärin kopterikameralla ja tarkistamassa niitä paikkoja, joihin emme nyt kelin takia päässeet. Kun kaikki tieto kootaan yhteen, voidaan miettiä seuraavia askelia - ja sukelluksia näihin karuihin ja kivikkoisiin, mutta niin hienoihin vesiin. Ja tietenkin Ykspihlajan kahvila Sahaan me halutaan myös uudestaan. Sauna ja kesäteatteri jäi vielä kokematta, joten takaisin kannattaa vaikka ihan omalla ajalla. Sitä vaan ihmettelen, että mistä ihmeestä tätä tuulta ja sadetta riittää?!

Kesäsateisin terveisin, Riikka

Kahvila Sahan ikkunapöytä

Kuvat: Minna Koivikko, Päivi Jantunen, Riikka Alvik

Muumilimsalla keli sileeks?

No heti on pakko todeta: vaikka rakas kollegani Minna oli varustautunut meripäivään mm. muumilimpparilla, sillä ei vedetty keliä sileäksi tänään(kään). Aamu valkeni harmaana, tihkuisena ja tuulisena, oli siis aika tyypillinen kesäpäivä. Mars Makalös- projektissa työskentelevät kollegat ja tuttavat Ruotsissa postasivat jo aamulla, että sukelluspäivä vietetään Karlskronan merimuseossa, eli samassa veneessä ollaan näin vertauskuvallisesti. Meillä Suomen puolella keli ei ollut ihan yhtä kamala, Tankarin eiliset lähes 18 m / s puuskat olivat laantuneet hieman ja päätimme lähteä Öjan saarten suojista kohti Larsmon (Luodon) ulkosaaristoa. Pakkasimme kuivumassa olleet sukeltimet Roosin talolla autoon ja huristelimme autolla Öjaan, Jouni kävi nostamassa veneen trailerille ja tuli myös sinne ja Eero tuli veneellä Ykspihjalasta. Oli kuulemma ollut varsin pomppuisaa kyytiä. Pakkauduimme kahteen veneeseen, minä ja Päivi Jounin veneeseen, Minna Eeron veneeseen ja sitten merelle. No, olihan tästä yksi etu. Merellä ei tullut muita vastaan ja pystyimme luotailemaan ja pyörimään samoissa paikoissa ympyrää ihan rauhassa.

Ensimmäinen tarkastettava paikka (johon näillä keleillä pääsimme) oli Stockön edustalla oleva hylky, joka oli osin pinnassa. Aika vaikuttava noin 30 m puuhylky sieltä löytyikin, ja Minna kävi ottamassa siihen lähikontaktin - tosin ilman laitteita koska vettä oli niin vähän. Ilma oli niin viileää, että merivedessä oli lämmin lillua vähän aikaa. Hylyn tarinaa ei oikein tuntenut kukaan, joten tässä on jatkotutkimuksen paikka. Sen jälkeen luotasimme saman saaren rantavesiä, sieltä olisi pitänyt löytyä toinenkin hylky, mutta yksittäisiä puunkappaleita lukuunottamatta mitään hylyltä näyttävää ei löytynyt. Sen jälkeen matka jatkui kohti Köbersgrundia, todella vaikuttavaa kivikkoista saarta, jonka rantavesistä on vuosien varrella löytynyt 1700-luvun esineistöä. Jouni kertoi, että pojat olivat joskus heitelleet rannassa leipäkiviä, ja ne olivatkin sitten kolikoita...Esineet ovat nyt kahden eri museon kokoelmissa Kokkolassa ja Pietarsaaressa. Köbersgrundet näytti todellakin siltä, että tänne ei ole tulemista. Lounaistuuli puhalsi sen verran kovaa, että tyydyimme katsomaan löytöpaikkaa kauempaa. Harmi että nyt kävi näin, mutta toisaalta tässä hommassa on ihan turha ottaa kierroksia säästä, sille ei vain voi mitään ja sitten otetaan käyttöön suunnitelma B, C, D tai E. Me mentiin tänään ehkä sillä suunnitelmalla C.

Köbersgrundetin hurjien kivikoiden jälkeen suuntasimme kohti Olavinsaarta. Saarella olevaa autiotupaa käytimme viime vuonna. Se oli vallan huikaiseva paikka missä olisi hienoa joskus saunoa. Emme rantautuneet sinne, vaan jatkoimme Hamnskärille, jonka rannalla olevaa suojaisaa poukamaa
on käytetty suojasatamana. Paikalla oli myös sukellettu aikaisemmin ja siitä oli kerrottu löytyneen mm. liitupiippu. Pohja oli varsin tasaista hiekkaa, joten toiveissa oli että hylyn kappaleet erottuisivat kaiun näytöllä hyvin. Mitään ei kuitenkaan tällä yrityksellä löytynyt ja matka jatkui jälleen. Tässä vaiheessa muistutimme jo uitettuja koiria ja varpaat olivat lukuisista villasukista jo hieman kohmeessa sormista puhumattakaan, mutta siitä huolimatta olosuhteet kuitattiin huumorilla. Tätä voi sitten tylsänä konttoripäivänä muistella eikä paikan kauneus ja vaikuttavuus vähentynyt kelin takia yhtään, päin vastoin tuulen tuiverruksessa oli helppo ymmärtää miksi täällä on kolisteltu kiville.

Muutaman tunnin veneessä istumisen jälkeen rantauduimme Remmargrundetillle, jolla on myöskin autiotupa, grillikatos ja vessa (mahtavaa luksusta). Autiotuvalla kohmetus hieman helpotti ja eväät voitiin syödä ilman, että ne on kyllästetty sadevedellä. Saari on todella kaunis ja siellä olisi hienoa yöpyä. Hieman haastavasta rantautumisesta ja kiinnittymisestä huolimatta tässä kohtaa päätettiin tehdä pieni sukellusekspeditio, Jouni oli saanut tietoa Remmargrundetin ohi kulkevan väylän vieressä olevasta hylystä tai hylyn osasta ja kaiussa näkyikin jotain, mitä ei ihan selkeästi osattu tulkita. Eero ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja meni tarkastamaan paikkaa sukeltamalla. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt mitään muuta kuin niitä huikeita kiviä, jotka nousevat pohjasta kuin peikon hampaat. Ei muuta kuin takaisin Remmargrundetille hakemaan saarelle jätettyä Minnaa, loppuja tavaroita ja toista venettä, ja kohti Öjaa. Nyt pitäisi vielä purkaa tämä päässä ja vedenkestävässä vihossa oleva tieto sanoiksi ja purkaa kuvat kameroista ja kännyköistä. Tässä päivän tunnelmia kuvien välityksellä!


Riikka

Kun on marinoitunut riittävästi voi vaikka naamioitua hylyn kaareksi. Etsi kuvasta yksi meriarkeologi!

Kaikuluotainkin oli välillä täynnä kiviä.

Stemuset on vaan niin niin vaikuttavia.

Rantautuminen voi olla varsinaista joogailua liukkailla rantakallioilla. Veneessä logistikoimassa yhteistyökumppanimme Jouni ja Eero.

Luonnon monimuotoisuus niin mukavasti esillä. Iik ja Nuusk.


Kuvat Riikka Alvik, kuvatekstit Minna Koivikko.

Sukellus oluttynnyriin

Päivän ensimmäisenä missiona oli Törsörenin saaren luoteisrannikolle uponneen purjelaivan videokuvaus. Tuuli oli aamupäivän kuluessa noussut kymmeneen metriin sekunnissa ja sekä ankkuroituminen että veteen meno (ja etenkin ylös könyäminen) arveluttivat. Hytkyttyämme hetken valkovaahtoisessa aallokossa päätimme luopua suunnitelmasta - ja kehittää sen tilalle uuden. Niinpä Jouni siirtyi navigoimaan meidät suojaisempien väylien ja sulkujen kautta Åkö strömmenin salmeen, josta lähdimme etsimään osittain tuhoutuneen tuntemattoman hylyn jäännöksiä.

Kaislikoituneen, sumusateisen salmen rantaa pilkuttivat lumpeet, ulpukat, vesilinnut ja kesämökit. Itämeren vihreistä vivahteista ei ollut tietoakaan, vaan meri kuohui veneen potkureissa ruskeana kuin kalja. Päässä alkoi välittömästi pimputtaa virolaisen PS Troikan biisi, jossa meren muuttuessa olueksi laulaja lupaa itse muuttua delfiiniksi - ja meren muuttuessa viinaksi vastaavasti sukellusveneeksi.

Kaljankeltaista tai ei, koordinaatit esille ja ei kun oluttynnyriin! Hypättyäni paljastui, että Åkö strömmen olikin tynnyri täynnä suodattamatonta olutta: sameaa niin, että käteni suoraksi ojentaessani en nähnyt enää edes sormiani. Kun silmistä ja lampuista ei hylyn etsinnöissä ollut juuri hyötyä, parhaimmaksi metodiksi osoittautui vanha kunnon käsikopelo. Virkistävän rantalillikkoräpiköinnin lomassa törmäsin ensitöikseni neljään sakasta nousevaan kivenmurikkaan. Juuri kun olin luovuttamassa ja kääntymässä takaisin, tunsin sen räpylöissäni.

Niin. Siinä se hylky nyt oli. Taputtelin ja silittelin kaaria urakalla vakuuttuakseni, että olin löytänyt kohteelle. Kyllä. No, entä nyt? Olosuhteet eivät millään muotoa suosineet videokuvausta, 3D-mallinnosta tai ylipäänsä oikeastaan juuri mitään. Siis sijainnin tarkistus, koordinaatit ja äkkiä ylös. En missään vaiheessa onnistunut näkemään hylystä edes vilausta.

En kuitenkaan muuttunut matkalla delfiiniksi, enkä sukellusveneeksi, mitä pidettäneen ihan hyvänä juttuna. Ehkä se johtui siitä, etten  kokokasvomaskin läpi saanut koskaan maistettua itse oluttynnyrin sisältöä. Kiipeiltyäni takaisin veneen kannelle Jouni lähti ajamaan meitä kohti museota, kuivatushuonetta, saunaa, iltapalaa sekä huomista uutta yritystä.

tyrskyisin terveisin, Päivi

Lähestymme Palman sulkua joka on rakennettu 1960-luvulla erottamaan makean veden alue merestä.

Narusta vetämällä aukeaa luukku.

Padon sisällä on jännä olla.

Päivi tutkailee rakenteita.

Opastaulut neuvovat sulun käytössä..

Åkö strömmenin hylkyalue.

 

Jaahas. Päivi ekana ja vikana vedessä!
Näkyväisyysolosuhteet vastasivat oluttynnyriin tupsahtamista. Mitn ei nää!

Ilman Jounin paikallistuntemusta me oltaisiin oltu NIIIIN hukassa.

Paluu lähtöpisteeseen, kas puvusta kuoritui ihan Riikan näköinen Riikka!

Pehmeä, lämmin ja KUIVA paita päälle!
Kuvat ja kuvatekstit Minna Koivikko

Kokkolasta kajahtaa

Maanantaina meidän kolmen naisen tehotiimi siirtyi Kokkolaan. On pakko tunnustaa, että Pohjanlahti on jäänyt hieman tuntemattomaksi ihmemaaksi, mutta viime vuoden kenttäreissu Kokkolan ja Luodon ihmeelliseen (ja hyvin kivikkoiseen) saaristoon oli todella mielenpainuva reissu ja sovimme silloin Keski-Pohjanmaan maakuntamuseon moniosaajan, konservaattori Jouni Mustosen kanssa, että jatketaan meriarkeologian kenttätöitä ja saariston inventointia yhdessä myös tänä kesänä. Viime vuonna mukanamme oli myös dokumentaristi Eero Mäenpää, joka on myös aktiivisesti tutkinut alueen merihistoriaa ja merellistä kulttuuriperintöä ja tehnyt aiheesta dokumenttejakin. Keskiviikkona hänenkin on tarkoitus liittyä joukkoomme ja siirrymme avomerikohteisiin, mikäli tuo tuuli tuosta tyyntyisi. Se voi kyllä jäädä haaveeksi, mutta töitä riittää suojaisemmillakin kohteilla.

Miksi sitten olemme täällä? Kokkola oli aikanaan Pohjanlahden laivanrakennuksen keskusalue. Täältä tunnetaan laivanrakennuspaikkoja ainakin 1600-luvulta saakka. Kokkola ja monet muut Pohjanmaan kaupungit olivat tärkeitä satamapaikkoja, mutta vedet ovat suorastaan pirullisen karikkoisia eikä edelleen noin 6-8 mm vuosivauhtia jatkuva maankohoaminen helpota asiaa. Ei voi muuta kuin ihmetellä Jounin ja Eeron paikallisvesien tuntemusta, jos itse lähtisimme seikkailemaan tänne veneellä päätyisimme todennäköisesti kiville alta aikayksikön. Viime kesänä kävimme katsastamassa Luodon Koppargrundetin, jonka rantakivikosta löytynyt 1700-luvulle ajoittuvaa esineistöä, kuten rahoja, liitupiippuja, lusikoita ja vaatteiden hakasia. Koppargrundetin kivikoista löytyy myös edelleen kattotiilen palasia, jotka ovat mitä ilmeisimmin peräisin haaksirikkoutuneesta laivasta. Jo vuosikymmeniä sitten ilmestyneessä Pedersöre - lehdessä julkaistiin traaginen tarina: Isovihan aikana (1713-1721) Pohjanmaalta lähti ihmisiä Ruotsiin sodan kauheuksia pakoon. Venäläiset olivat miehittäneet Suomen, ja taloja ryöstettiin ja poltettiin erityisesti Pohjanmaalla. Sodan ja miehityksen päätyttyä ihmiset halusivat palata kotiin, mutta joidenkin osalta tämä ei toteutunut. Luodon Koppargrundetille haaksirikkoutui alus, jonka jäänteet paikalliset hylkeenpyytäjät löysivät vuonna 1723 mukaan lukien neljä vainajaa. Kyseessä oli ilmeisesti torniolaisen raatimies Bjurmanin alus, joka oli kattotiililastissa. Kattotiiliä ja hylyn osia löytyi meren pohjasta myös meidän viime kesän reissulla. Käynti syrjäisellä luodolla oli koskettava. Saarelta löytyneiden esineiden alkuperää ei voi sadan prosentin varmuudella todentaa, mutta on paljolti mahdollista että asiakirjalähteet ja arkeologiset todisteet kuuluvat samaan tarinaan. Voi vain kuvitella miten hirveää olisi ajaa karille ja jäädä kiinni syrjäiselle ulkoluodolle marraskuussa vailla mitään toivoa toisten alusten tai kalastajien kohtaamisesta. Tarinassa on vielä täydennettävää ja inventointia jatketaan mm. Köbersgrundetilla ja Koppargrundetin pohjoispuolella. Köbersgrundetiltakin on löytynyt mahdollisesti samaan kokonaisuuteen kuuluvia esineitä. Miten ne ovat päätyneet usean kilometrin päähän toisesta löytöpaikasta on vielä epäselvää.

Koppargrundetilla tapahtunut onnettomuus ei todellakaan ole ainoa, alue on täynnä hylkyjä ja niiden osia sekä muita muistoja alueen merellisestä historiasta. Tankarin majakkasaari on todella upea ja edelleen erittäin tarpeellinen. Täällä olisi töitä niin vuosikymmeniksi vaikka kuinka monelle meriarkeologille. On tosi hienoa olla mukana inventoimassa ja tutkimassa tätä aluetta ja tehdä yhteistyötä innostuneiden ja osaavien ihmisten kanssa, jotka tuntevat paikallisen historian ja myös nämä karikkoiset vedet ja ihan käsittämättömän kapeat väylät. Suuret kiitokset Jounille tästä päivästä, aika hurjasta kelistä huolimatta päästiin kuitenkin merelle ja nähtiin aika ihmeellisiä paikkoja, kuten Palman sulku, jonka jälkeen merivesi muuttuukin makeaksi vedeksi. Vesi oli omituisen ruskeaa - vastaavan väristä voisi löytyä vaikka oluttuopista tai ehkä pikemminkin sahtitynnyristä...siitä lisää Päivin kirjoituksessa!

- Riikka

KOP KOP. Täällä olisi kolme pientä meriarkeologia tulossa kylään!

Kokkolan edusta on topografialtaan hyvin monimuotoinen ja edelleen haastava navigoida.

Koppargrundetin haaksrrikkopaikka oli kivasti esillä museossa.

 

Riikka ja Päivi ihastelevat Köbersgrundetin haaksrikkopaikan kellarilöydöistä tehtyä vitriiniä.

Jouni mkana ihmettelemässä.

Haaksirikkopaikan löytöihin kuuluu myös erilaisia kolikoita. Yksi oli kultainen, ei silti syytä lähteä aarrejahtiin :-)



Me päästiin jännän äärelle museon kellariin... lisää kuvia kellarilöydöistä myöhemmin...


Lue lisää Burmanin laivasta: http://www.lokistories.fi/entry/show/154



Kaljuuttien kotiinpaluu

Suomenlinnan venekerhon aallonmurtaja rakennettiin uudelleen 1980-luvun alussa. Tuolloin paikalla tehtiin pikainen meriarkeologinen inventointi ja alueelta löydettiin useita puulaivojen hylkyjä. Osa niistä oli pitkän hirsiarkkurakenteen alla. Hylkyjen tutkimustyö tehtiin haastavissa talviolosuhteissa huonossa näkyväisyydessä ja erilaisia rakenneosia nostettiin tarkempaan analyysiin.

Tuolloin ei kuitenkaan onnistuttu identifioimaan aluksia ja osat jäivät odottelemaan tietoa kohtalostaan Hylkysaareen.

Palikat nousivat keskusteluun Suomenlinnan vedenalaisinventoinnin yhteydessä lähes 30 vuotta myöhemmin. Onnistuin väitöskirjatutkimuksissani yhdistämään nämä kappaleet Saaristolaivaston ensimmäisiin aluksiin joilla oli kiinnostava menneisyys.

Harmillisesti rakenneosat olivat päässeet huonoon kuntoon, eikä niitä enää voitu pelastaa konservoimallakaan osaksi kokoelmia. Kappaleet dokumentoitiin soveltuvin osin, ajoitettiin dendrokronologisella analyysillä ja jäätiin vielä miettimään mitä niille tulisi tehdä.

Rakenneosia esiteltiin yleisölle Suomenlinna museossa olleessa näyttelyssä 2011-2013 "Näkin kengissä, Suomenlinnan vedenalainen kulttuuriperintö". Yksi kansipalkki(?) on Kotkassa Merimuseon "Oivallusten olohuoneessa" esillä.

Hylkysaaren muuton yhteydessä oli aika tehdä ratkaisuja. Soitin Merimuseon kokoelmavastaavalle Timo Kuntulle ja näimme molemmat loogisena pisteenä osien paluun Suomenlinnaan. Suomenlinnan hoitokunnan arkkitehti Tuija Lind suhtautui palautukseen suurella sydämellä. Timon kanssa ajateltiin  että osille kunniakas loppu olisi polttaa ne seuraavan vuoden juhannuskokossa. Mereen niitä ei voi enää palauttaa, sillä ne ovat niin ravistuneita ja kuivuneita etteivät ne enää edes uppoa.

Asiasta nousi kuitenkin keskustelua Tuijan kanssa, ehkä muitakin vaihtoehtoja voisi olla olemassa? Mietin ympäristötaideteosta jossa osat voisivat muistuttaa kaiken katoavaisuudesta, luonnossahan kaikki kiertää...

Minna

Kotiinpaluu alkoi pakukyydityksellä ja tukevilla kanto-otteilla Jessen kainalossa. Kuva Minna Koivikko.

Laiturilla Jesse ja Päivi vielä harjasivat osia ennen veneeseen asettumista. Kuva Minna Koivikko.

Melkein kuulee niiden kiljahtelevan kun tuttu aallonmurtaja tulee näkyviin. Osa hylyistä on vielä aallonmurtajan alla.  Kuva Minna Koivikko.

Erikoiskuljetuksen veneosuus päättyy. Kuva Minna Koivikko.

Seuraavaksi traktori (kiitos Linkki). Kuva Minna Koivikko.

Tuija Lind hiljentyy kaljuutin kappaleiden äärellä. Turvallinen välisijoituspaikka löytyi Suomenlinnan hoitokunnan hoitamasta luolastosta. Nyt voi taas hengittää. Kuva Minna Koivikko

Hei hei Hylkysaari!

Luopumista Hylkysaaresta on tehty NIIN kauan että on melkein mahdotonta uskoa että ovi meni nyt toistaiseksi lopullisesti kiinni. Pallo on nyt Senaatilla. Toivottavasti uutta innovatiivista toimintaa löytyisi näihin hienoihin tiloihin. Paikat kaipaavat uutta isäntää ja reipasta remontointia.

Meriarkeologinen toiminta muutti Hylkysaareen 1970-luvun lopulla ja vuosien varrella paikalle kertyi monenlaista aarretta. Joskus on vain osattava päästää asioista irti jotta jotain uutta voisi tapahtua. Nyt on sen aika Hylkysaaren kohdalla.

Kokonaisuuden purkutalkoot kestivät kauan, siirtyihän Merimuseo Kotkaan jo 2007. Viimeisten joukossa muutti vedenalainen konservointi uuteen kokoelmakeskukseen Hakkilaan, johon sille on suunniteltu loistavat toimitilat yhdessä muun Kansallismuseon konservointitoiminnan kanssa. 

Meriarkeologiselle kalustolle ei löytynyt järkevää tilaa rannikolta, joten lopulta Kokeen muuttaminen yhdessä konservaattoreiden kanssa oli nopea järkiratkaisu. Koeponnistimme jo Koken toimivuuden perjantaina iltapäivällä pakatessamme ensi viikon Kokkolan keikkaa varten.

Iso kiitos muuttoprojektiin osallistuneille. Erityisesti Jesse ja Päivi olivat hyvin valovoimaisia välillä epätoivoseltakin tuntuneen urakan keskellä <3

Sitten vaan kohti uusia seikkailuja!

Minna

Jesse ja Päivi ihmettelevät tyhjiä tiloja. Kuva Minna Koivikko.

Verstaassakaan ei ollut enää edes pölyä. Kuva Minna Koivikko.

Ovi kiinni ja uusille ideoille tilaa. Löysin pihalta muovisen meritähden. Toivottavasti se siivittää Hylkysaaren uuteen merelliseen nousuun. Kuva Minna Koivikko.