Takaisin alkuun

Meriarkeologin ammatti sopii vaihtelunhaluiselle ihmiselle, joka ei pelkää kolistella omia rajojaan. Riittämättömyyden tunteen kanssa on opittava elämään ja häpeääkin osattava kokea toisinaan. Valmistuin maisteriksi kaksikymmentä vuotta sitten ja hissuksiin olen oppinut olemaan työni kanssa tasapainossa. Viimeiset vuodet ovat ottaneet koville työtehtävien monipuolistuessa henkilöstöleikkausten vuoksi. Siitäkin olisin selvinnyt, ellen olisi kaatunut työkeikalla ja satuttanut selkää. Reilun vuoden vilttiketjussa oleminen sukeltamisesta on jättänyt kotiuttamatta sitä tärkeää iloa ja zen-meininkiä, joka liittyy tutkimussukeltamiseen. Nyt asiaan on tulossa muutos.

Olen harjoitellut sidemount sukeltamista, jossa pulloja ei kanneta selässä, vaan ne roikkuvat yksittäin kyljillä. Tästä etuna on se, ettei tarvitse nostaa raskasta pullopakettia, yksittäisinä puteleina painoa on humanistinkin logiikan mukaan ainakin puolet vähemmän. Lisäksi pullot voi pukea vasta vedessä jolloin yksi riskaabeli vaihe jää väliin, ei tarvitse keikkua veneen kannella painavassa kuormassa. Polarsafetyn Antti on kasannut pakettini ja antanut todella hyviä vinkkejä uuden sukellusstailin aloittamiseen. Mistään ei olisi ehkä tullut mitään, ellen olisi saanut opeksi Cavedivingin Teppo Lallukkaa.

Tepon kanssa aloitettiin treenit Veikkolan Sukellusareenalla. Ryhdyttiin hakemaan oikeaa uintiasentoa ja Teppo ystävällisesti kyseli “miten meni niinku omasta mielestä”. Häpeäksi oli tunnustettava, ettei mennyt yhtääään putkeen, vain pienen hetken homma tuntui zeniltä. Sitten paketti taas levisi jostain kumman syystä. Rohto oli lisää treeniä.

Nokka kohti Veikkolaa aina vaan uudestaan ja samalla päästiin uittamaan tiimimme kolmatta jäsentä Sinikka Kärkkäistä. Sini hyppäsi Meritietoportaalin rakentamisesta kenttätiimiimme Päivin ja minun lisäksi. Oppimiskäyrä on jyrkkä, mutta Sini on rauhallisella ja päättäväisellä luonteellaan ottanut jo oman paikkansa ryhmässä. Enää puuttuu meidän supertaitava kesähessumme Jesse, joka seikkailee maailmalla “oikean” työnsä parissa kuvaamassa dokkarisarjaa.

Takaisin veden alle ja altaaseen. Kun on koko sukellusuransa dyykannut kokokasvomaskilla, aiheuttaa suuhun tungettava hengityskapula oksennusrefleksin. Tunnustan, kertaakaan en ole vielä laatannut, mutta lähellä se on ollut. Sidemountin idea on vaihdella kainaloisten välillä eli ensin hengitellään tovi oikean kainalon pullosta, sitten vaihdetaan kapulaa ja aktivoidaan vasemman puolen pullo. Tyhjentyessään pullot kevenee joten tällä vuorohengittelyllä taataan sukellusasennon tasapaino. Se sopii hyvin ehkäisemään oksennusrefleksiä kun regua vaihtaessa voi vähän nieleksiä kuivaa nielua virkeämmäksi. Onnistuuhan se kun keskityt vaan sukeltamiseen, mutta mitenköhän sitä pärjää kun pitäisi pinnan alla tehdä jotain arkeologisestikin järkevää? Huomaan riittämättömyyden tunteen taas nostavan päätään ;)

Eiliseen treenikertaan leikkasin regun suukappaleita mattoveitsellä pienemmäksi ja asensin liiviin painotaskut. Näillä peliliikkeillä, plus ikivanhan aluspuvun aktivoinnilla, pääsin jo vähän lähemmäksi omaa mukavuusaluetta. Onnistumisen ilo oli Sukellusareenan katossa kun huomasin pystyväni sukeltamaan syvemmälle pelkästään vatsalihaksia jännittämällä. Tuntui kuin lentäisi, tainnoh, vähintään leijuisi... enää kesytettävänä laattaongelma. Tällä motivaatiolla ja veden kaipuulla sekin on vain ajan - ja reenaamisen kysymys.

Minna

Kenttäkauden valmistelua DAN-kurssilla

Kansainvälisen naistenpäivän iloksi pääsimme harjoittelemaan elvytystaitoja. Yhdistimme voimat Suunnon sukeltajien kanssa ja Pasi Lammi hankki kouluttajaksi Janne Joensuun. Tiimimme suuntasi iloisin mielin Suunnon päämajaan Vantaalle. Janne oli viritellyt Anne-nuket valmiiksi ja aloitimme kalvosulkeisilla muistelemaan hapen ensiapua.
 Janne oli tottunut kouluttaja, muttei ollut helppoa paikata edellisen kerran kurssia jota veti LT, dosentti, erikoislääkäri Anne Räisänen-Sokolowski. Annella on sukelluslääketieteen ja ylipainehappihoidon erityispätevyydet. Kahdessa vuodessa unohtaa paljon, samassa ajassa DAN koulutuksen pätevyydet vanhenee. Kertaaminen on todella tarpeellista. Jäin miettimään, onkohan unohtaminen osittain myös tarkoitushakuista- kukapa sitä haluaisi jatkuvasti pohtia ammattinsa riskejä?

Jesse, Janne ja Riikat asioiden äärellä.
 Siinä Anne-nuken sydäntä startatessa, totesin tiimillemme, että tositilanteessa potilaana on joku meistä. Tuli hiljaisempi laajennettu sekunti. Motivaatio taitojen ylläpitämiseen on kova, vaikka itse kurssituksessa humoristiset välispiikkaukset olivat yleisiä ja tunnelma suuntolaisten kanssa leppoisan rento. Pasi täydensi välillä asiantuntevilla kommenteillaan oppimateriaalia. Janne jakoi omakohtaista kokemusta onnettomuuksista, niihin oli helppo eläytyä. Meissä sukeltajissa elää outo kuolemattomuuden illuusio, niin helposti päivän kunnosta huolehtiminen jää ja on vain pakko päästä veteen. Kun on sukeltanut 30 vuotta niinkuin Janne, osaa jo kuunnella itseään.

Suuntolaisten paketti oli kadehdittavan hyvässä järjestyksessä.

 Sukeltaminen ja kiire eivät sovi hyvin yhteen. Me yritämme lähestyä “asiakkaitamme” eli hylkyjä sillä asenteella ettei ole NIIN kiire, jos on odottanut jo sata vuotta. Mutta kyllä ne aikataulupaineet tuntuu meilläkin ja tekemistä hylkyjen parissa riittäisi. Kunpa vaan löytyisi aina osaavia tyyppejä meidän tiimiin.

Huumorintaju ei ole pakollinen luonteenpiirre, mutta siitä on paljon apua jos haluaa tulla maailman mukavimpaan duuniin parhaimpien työkamujen kanssa.

 Tällä hetkellä rekryämme huhtikuun alusta vuoden loppuun meriarkeologia. Ilman luottamusta tämäkin työ muuttuu pykälän vaarallisemmaksi. Toistaiseksi Luksian tutkimussukelluskoulutus on taannut tietyn lähtötason ja työturvallisuuden, mutta kyseisiä kursseja ei

ole järjestetty useaan vuoteen. Sitä pätevyyttä ei voi siis edellyttää. Ehkä täytyy järjestää uuden ihmisen kanssa parin päivän testikausi Kaatialassa.

Aikamatkailua hylkypuistoissa

BALTACAR- projektissa tiedon välittäminen on yksi keskeinen asia. Hylkypuistojen kehittämiseen suunnatut voimavarat tuotiin viikoksi Venemessuille ja loppuhuipennus tapahtui lauantaina seminaarin muodossa. Virolaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset projektilaiset kertoivat mitä eri maissa oli tavoiteltu ja jo toteutettukin, hankkeen lähestyessä loppumistaan. Bonusraitoina ohjelmistossa kuultiin Hylyt.netin kehitystarina ja Helsingin yliopiston uuden meriarkeologian apulaisprofessorin Kristin Ilveksen visio vedenalaisen kulttuuriperinnön tulevaisuudesta. Menneisyys ja tulevaisuus kohtasivat kiinnostavalla tavalla, avaten samalla uusia yhteistyömahdollisuuksia.
Suomen meriarkeologinen seura teki myös näyttävän esiinmarssin Porkkalan hylkypuistoa käsittelevässä esityksessä. EU-rahoitteisen BALTACAR-projektin opit ovat tulleet hienosti hyödynnettyä ja jalkautettua kansalaisaktivismilla, intohimolla ja suurella sydämellä tehdyssä Porkkalan hylkypuisto-projektissa. Alueen hylkypuistojen kehitystyö jatkuu, sillä Suomen kulttuurirahasto myönsi eri hylkyjen ajoittamiseen 35.000 euron rahoituksen.
Kansalaistieteellä on hylkyhommissa pitkät perinteet. Uskomatonta miten Sukeltajaliiton “toimintatonni” on vuosikymmenet edesauttanut Hylyt.netin kehittymisen ja hengissä selviämisen. Päivi Vaherin kertomus huippusalaisten hylkytietojen päätymisestä ensin monisteeksi, sitten kirjaksi ja lopulta eläväksi verkkosivustoksi oli todella arvokas. Pääsimme kurkistamaa kulissien taakse ja näkemään mihin asialle omistautuneiden ihmisten yhteistyö voi johtaa, tilkiten jokaisen suomalaisen hylkyhartaan tiedonjanoa. Vesa Kankkunen esitteli nykyisen työprosessin josta mikä tahansa organisaatio voi ottaa mallia, ketterää meininkiä Trellon ja Slackin tahdissa. Kiitokset myös Teppo Kurjelle ja Risto Sajaniemelle työpanoksesta vuosien saatossa.
Hylyt.net jatkaa kehittymistä, uutena ominaisuutena mm. säätietojen saaminen sukelluskohteelle turvallisen tutustumisen takaamiseksi. Hylyissä sukellettaessa ei saa ottaa riskejä, ei ihmisten eikä hylkyjenkään näkökulmasta, molemmat ovat korvaamattomia. Jos lauantainen seminaari pitäisi kiteyttää yhteen ajatukseen, niin kyllä se edelleen olisi se, miten tajuttoman hieno resurssi meillä on veden alla.
Sitten on vähän itsekin mentävä memory lanelle. Miten Museovirasto lähti mukaan BALTACAR hankkeeseen? Se oli osoitus yksittäisen viranomaisen sitoutuneisuudesta ja päättäväisyydestä joilla saatiin esimiesten ja johdon tuki virolaisten ehdotukseen osallistumiselle. Siihen meni yhden pitkän pääsiäisen verran vapaa-aikaa ja lukuisia iltoja työpäivien lisäksi. Hakemus vain piti pusertaa eteenpäin komissiolle, ja sen jälkeen lukuisat talousraportit. Tämä terrieri on triomme tärkeä ihminen  Riikka Alvik. Terrierimme siirtyi helmikuun alusta kahdeksi vuodeksi Helsingin yliopistolle viimeistelemään väitöskirjaansa. Onnea matkaan Riikka, tutkimisen iloa ja iso kiitos BALTACAR-projektista!
Minna <3

BALTACAR messuosaston näkymä, sukeltajanukke rentoilee kattorakenteissa.

Messuviikko vedettiin pääasiassa virolaisvoimin, Suomen vahvistuksena Jenna Karhu.

Dalarön hylkypuiston sivut on avattu, paikka sijaitsee tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta.

Pernilla Flyg teki lentävän sisääntulon suoraan Ruotsinlaivalta.

Suomen BALTACAR äiti-hahmo Riikka vauhdissa.

Kristin Ilves inspiroimassa sukeltajia tulevaisuuden visiolla.

Esittelyssä Viron sukelluskohteet.

Meri on vielä paikoitellen jäässä, mutta kohta on avovesikausi ja taas sukelletaan!

Muutosten tuulia

Voisi kuvitella Museoviraston edustavan pysyvyyttä monella eri tavalla, mutta meriarkeologiaan asti staattisuus ei ole koskaan ulottunut. Tontti on hyvin muuntuva ja värikäs, välillä tylsyyttä oikein toivoisi, jotta olisi hetki aikaa saada kiinni asioista ja itsestäkin. Kyllin hyvä on riittävää, sillä hieromiseen ei ole aikaa. Koko ajan surffataan aallon harjalla. Välillä tulee sukellettua myös aallon läpi. Joskus sieltä laudalta myös tipahtaa ja silloin vasta huomaa kuinka kauas rannasta on ehtinyt.

Meidän kenttäkausi meni vauhdikkaasti, hoideltiin pääasiassa isoja projektisitoumuksia. BalticRIM merialuesuunnitteluprojektin puitteissa temmellettiin vielä Jussarössä. Löydettiin yksi uusi hylky, jota Suomen Kuvalehti raportoi ansiokkaasti useamman aukeaman jutulla. Baltacar projektissa oltiin Hangossa kehittämässä sukelluspuistoja hylkyihin.

 Helsingin yliopiston kanssa yhteistyössä hoidettu Lost Inland Landscape (LIL-projekti) kantoi hedelmää viimeisessä kenttätyössä, kun hukkunut kivikausi viimein löytyi mesoliittisen liedenpohjan muodossa Savitaipaleen Kammarlahdelta. Yliopiston toimeliaan tiedotuksen ansiosta uutinen levisi maailmalle myös Suomen ulkopuolelle. Projektin tieteellinen johtaja arkeologi Satu Koivisto säteili valoa pitkälle syksyyn.

 Meriarkeologeja paikalla olikin sitten iso liuta- NMG:n Eveliina Salo ja Jens Lindström, sekä tanskalaisvahvistuksena juuri täysin palvelleena eläköitynyt Jørgen Dencker. Porukan puuhakkaat Maija Huttunen (NMG) ja Jesse olivat hyvin aktiivisia veden alla. Kivojen ihmisten kanssa on kivaa tehdä yhteistyötä, mutta karkasin silti puolessa välissä Dubrovnikiin opiskelemaan fotogrammetriaa. Siellä se hurahti juhannuskin tieteilyn merkeissä.

 Meidän kolmihenkinen tiimi oli poikkeuksellisesti sukellustyöhön sopimatonta, sillä Päivi oli ns. pieniin päin (Baby Boy syntyi myöhemmin syksyllä <3) ja loppujengi sukelluslääkärin asettamassa sukelluskiellossa. Sukelluslekuri Tikkinen on tosin kannustavasti ollut sitä mieltä, että selkävaivat sopivat sukeltajille, mutta pitää antaa välilevyn pullistuman kuivua rauhassa.

 Riikka sai onneksi loppukesästä jo viheriää valoa ja tarvittaessa lainattiin naapurihuoneesta toista Riikkaa ja uitettiin Jesseä. Keikkamiehinä tontilla pyörähtivät Pasi ja Tero. Vapaaehtoisten kanssa yhteistyössä käytiin mm. tarkastamassa St. Mikaelin hylky Borstössä. Eli hommat on hoidettu rajoituksista huolimatta.

 Jotakin pysyvää meidän tontilla kuitenkin on. Ne ovat ihmiset, jotka ovat kuulleet hylkyjen kutsun. Haluaisinkin onnitella eilen (3.12.2018) 60-vuoden rajapyykin ylittänyttä Roope Flinkmania, meribiologia, joka on sellainen renesanssi-taituri hylkytontilla, ettei paremmasta väliä. Roopella on pitkän sukellushistoriansa ansiosta henkilökohtainen kontaktipinta lukuisiin merkittäviin Itämeren sotahylkyihin. Hän on mm. Badewanne sukellustiimin perustajajäsen. Roope on ollut mukana myös Vrouw Maria -hylyn tutkimuksissa ensimmäisenä tekniikkasukeltajana jo vuonna 2000. Siitä eteenpäin olemme tehneet monenlaista yhteistyötä, eikä me vielä olla aikeissa lopettaa. Onnea ja iloa siis Roopelle <3

Roope vauhdissa kuvaamassa Vrouw Marian tarkastusmatkalla vuonna 2002 VL Telkällä. Kuva Minna Koivikko

Suuntolaiset Suokissa

Keväällä vedessä tapahtuu epämiellyttävä samentuminen, joka johtuu useammasta tekijästä. Siihen liittyvät erilaiset leväkukinnot ja lumen sulamisvesien virtaamiset kohti suurempia vesistöjä. Sulamisveteen sekoittuu kiinteää maa-ainesta, joka tekee vedestä pahimmillaan maitokahvin väristä. Siihen ei auta mikään määrä lamppuja ja keinovaloa, on vain odotettava että partikkelit asettuvat ja laskeutuvat pohjalle. Suomenlinnan vesialue on erittäin herkkä tälle ilmiölle, sillä Vantaanjoki tuuttaa vesimassansa ulos juurikin Suokin huudeilla. Talvi onkin sukelluksen sesonkia ja tälle talvikaudelle ehdimme hätäseen järjestämään yhden sukellustapahtuman. Kutsuimme Suunnon testiryhmän siivoustalkoisiin.

Ammattisukeltajat kiinnittivät sopivasti laitureita Tykistölahdella, joten sain vedenalaisesta näkyvyydestä ns. ensikäden tietoa veden alta.

Ison Mustasaaren rantapaalutuksessa näkee veden samentumisen läpikin leveän laudan, joka kuuluu rakenteeseen. Rantaeroosio tuo kiinnostavia asioita esiin.

Alunperin tarkoitus oli mennä poistamaan hirsiarkkupadolta satavuotis-synttäreille viritetty opaspolku. Maitokahvi ennätti ensin, joten siirsimme sukelluksen meren puolelle. Susisaaren hylky, sen viereinen tykki ja lavetti olivat vielä kohtuullisen kirkkaassa vedessä. Tämä tarkoitti että näkyvyyttä oli enemmän kuin käsivarren mitta. Suomen olosuhteissa tämä on kelpo saavutus. Sukelsin kerran Helsingin edustalla miettien “olenkohan tajuton?” Silmissä näkyi pelkkää mustaa. Sävy vaihtui ruskeaksi, jolloin viimeistään ymmärsin kyseessä olevan keskimääräistä synkemmän mutapilven. Sittemmin en ole niin synkkiin pilviin törmännytkään, olen nääs oppinut laskeutumaan mutapohjalle ilman pommi-efektiä.

Mudasta ja pimeydestä ei ollut tietoakaan kun aurinkoinen kevätpäivä koitti ja Suunnon testiryhmä saapui Pasi Lammin luotsaamana Susisaarelle. Konttorilta olivat päässeet irtautumaan kolme reipasta ja rohkeaa sukeltajaa Jari Palviainen, Ila Tokola ja Timo Piironen. Edellisistä sukelluksista oli jokaisella kulunut tovi, joten oli tärkeää koota laitteet rauhassa. Ensimmäinen yllätys tuli Ilan kaulamansetista, se oli tuntemattomasta syystä muuttunut kumipurkaksi, joka päättäväisesti liimautui takatukkaan. Vaihtopuku kehiin ja varustautuminen saattoi jatkua.

Pasi huolehtii kirjanpidosta muiden valmistautuessa sukellukseen. 

Suomenlinnassa sukellustoiminta herättää aina kiinnostusta ohikulkijoissa.

Orkneyn matkalla aktivoitunut selkäkipu esti minua toimimasta sukeltavana oppaana, joten esittelin sukellusalueen kuvien ja piirustusten avulla. Tutkimussukeltajien kurssit olivat työnäytteinään dokumentoineet kohteita, joten niistä oli mukavasti materiaalia kyppi.fi portaalissa. Tykkiä ja lavettia dokumentoivat tusulaiset vuonna 2009. Nyt tarkoitus oli poistaa tutkimusvälineistöä hylystä. Kyseessä on Susisaaren hylky ID1292 ja se esitellään lyhyesti:

Kuvaus: Hiekkaan hautautunut puulaivan hylky. Näkyvissä on pääasiassa kaarien päät. Hylky on limisaumainen, noin 15 metriä pitkä. Hylkyä on dokumentoitu kuvaamalla ja piirtämällä syksyllä 2011 Luksian tutkimussukelluskurssilaisten työnäytteenä.

Hämmennyin itsekin, joko siitäkin kurssista on noin pitkä aika? Itseasiassa tutustuin tuolloin tiimimme kolmanteen jäseneen eli Päiviin. Hän oli silloin oppilaana kurssilla. Muistan Päivin istumassa vesirajassa täydessä turvasukeltajavalmiudessa lukemassa Hesaria. Sittemmin olemme aamukahvilla useasti jakaneet Hesarin lukuhetken. Nyt oli kuitenkin tavoite poistaa hylystä sinne jääneet mittavälineet. Hylystä piti kurssin jälkeen ottaa dendronäytteet, jonka vuoksi välineistöä jätettiin hylkyyn. Luksialta loppui kuitenkin tutkimussukeltajien koulutus, eikä seuraavaa ryhmää koskaan tullut.

Jari ja Timo varustautumassa.

Suunnon sammakkomiehet testattavine tietokoneineen pääsivät veteen tympeästä rantakivikosta huolimatta. Rantakallion laelta oli helppo seurata kolmikon kuplia. Parikontrolli näytti pelaavan hyvin, niin lähekkäin kuplat pintaantuivat. Puolen tunnin sukelluksen jälkeen takaisin maalle ryömi tyytyväisen, mutta kylmettyneen oloista porukkaa. Mukana tuli näkin valtaamia keltaisia merkkaustikkuja ja vähän elämää nähnyt rullamitta. Hyvä saalis päivän ensimmäiselle sukellukselle!

Vähän käytetty rullamitta, ei jatkoon!

Siivous tuotti tulosta.

Putsasin tikut ja palautin ne käyttöön. Myöhemmin kuulin nykyisin BalticRIM projektissa työskentelevältä Riikka Tevalilta, että Särkän salmen väyläesteeseenkin on tutkimuksen jäljiltä jäänyt mm. rullamitta. Periaate on, ettei välineistöä jäisi muinaisjäännöksiin, joten täytyy kutsua suuntolaiset toistamiseen Suokkiin siivoustalkoisiin. Tästä ensimmäisestä yhteistyökerrasta jäi aurinkoinen muisto.

Minna

PS. Suokissa sukeltamiseen tarvitaan lupa vesialuuen omistajalta eli Suomenlinnan hoitokunnalta.

ECSD4 Stromess- tutkimussukeltajia Orkneyllä

Vuosi sitten olimme Riikan kanssa edellisessä Euroopan tutkimussukeltajien konferenssissa Madeiralla. Tuolloin seuraavaksi pitopaikaksi valikoitui Orkney ja isännäksi paikallinen Heriot-Watt yliopiston kampus Stromness nimisessä pienessä kylässä. Siinä Madeiran auringossa tuli sukkela tunne, tuonne on osallistuttava! Reilu vuosi myöhemmin istuin Ferry Inn nimisessä pubissa, jonka ylemmässä kerroksessa nukuin paremmin kuin hyvin. Pubin puheensorina oli sopivasti turvallisen unettavaa.
Matka perille oli vähintäänkin kiinnostava. Heräsin aamulla klo 4:25 kun aivoni muodostivat kuvan passista, joka oli unohtunut kotiin. Pienten peliliikkeiden jälkeen ehdin koneeseen ajoissa. Hymyilytti kun kentällä viereiselle tiskille tuli mies kyselemään seuraavaa lentoa koska... noh, passi oli kotona. Taisi olla kansallinen, unohda-passi-päivä! Lennon vaihto oli Edinburgissa, astuessani lopulta ulos koneesta keskellä Orkneytä, katselin vain maisemia ja hymyilin. Oli juuri niin kaunista kuin olin kuvitellutkin, ehkä vähän kauniimpaakin, mutta hiivatin kylmää. Hyppäsin jättiläskin laukkuni kanssa taksiin ja huristelin Kirkwallin kentältä hotelliin. Taksikuski oli paikallinen, aksentti oli himppasen haastava ja jouduin miettimään kaikki kiertoilmaisut termille ”Täh?” kun yritin pysyä kärryillä- Excuse me, Sorry, What´s that…
Oma esitelmäni Shiptrap Jussarö- Citizen Science- projektina herätti kiinnostusta ja hyvää keskustelua heti ensimmäisenä konferenssipäivänä. Yleisö oli vaikuttunut tavastamme yhdistää vapaaehtoisten työpanos tieteellisiin tavoitteisiin. Citzen Science teeman alle oli kertynyt eniten esitelmiä, tuntuu olevan kuumapottu juurikin nyt. Yleisössä oli useampia vapaa-ajallaan sukeltavia ihmisiä tiukkojen tieteilijöiden seassa. Sukellusosaaminen on hyvinkin painottunut asialle vihkiytyneille harrastajille ja sukelluskouluttajille, tiukat säädökset pidättelevät tutkimussukeltajia. Yhteensä konferenssivieraita oli nelisenkymmentä. Kaukaisin osallistuja tuli Amerikasta asti, minä ja puolalainen Piotr Balazy edustimme Itämeren aluetta.
 Esitelmät oli teemoitettu mukavasti ja konferenssin ohjelmaan kuului myös arkeologinen tutustumisretki paikalliseen kulttuurimaisemaan. Klassikkopaikoista kävimme tutustumassa Skara Brae nimiseen asuinpaikkaan, joka on rantatörmällä vaarassa huuhtoutua mereen. Katselimme myös pohjoisia versioita Stonehengin kivikehistä ja mietimme niiden keskellä, miksi ne on rakennettu? Opas oli aika kärkäs arvostelemaan arkeologien tulkintoja, jolloin otin puheenvuoron ja totesin että ”there is a difference between imagination and fantasy”. Hän tuntui hyväksyvän kommenttini, eikä hän enää niin aktiivisesti kritisoinut arkeologien ammattikuntaa loppuretken aikana.

 Konferenssi jatkui vielä torstain sisätiloissa, jolloin kuulimme esitelmiä sukellusfysiologiasta, kylmän veden testisukelluksista ja saimme esittelyn useammalle suljetun kierron sukelluslaitteelle. Ne ovat todella kovaa vauhtia tulossa tutkimussukellukseen, sillä niiden avulla voidaan sukellusaikoja pidentää merkittävästi. Eri laitevalmistajien edustajat kehuivat kilpaa omiaan, Suomessa suosituin on tanskalaisten tekemä ”JJ” ja Orkneyltäkin löytyy kyseisen laitteen suosijoita.
 Kylmien vesien testit olivat relevanttia tietoa pohjoisen alueen sukeltajille, suoritus laskee kylmässä noin 30%. Sukelluksen johtajalla ei ole niin paljon ongelmia kylmän sietämisen kanssa kuin muilla. Tämä kertoo motivaation tärkeydestä, myös muun ryhmän tsemppaamisella oli iso merkitys kylmänkestolle. Päivä lopeteltiin sukellusturvallisuutta pohtivaan työpajaan. Kokoonnuimme pienryhmiin miettimään asiaa ja jakamaan kokemuksia. Joitakin juttuja kuunnellessa loppui omakin hengittäminen hetkittäin. Aika hurjistakin paikoista sukeltajat ovat selvinneet. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousi kommunikaatio, on erittäin tärkeää puhua itsestäänselvyydetkin aina läpi. Rutiininomaisia laitetarkastuksiakaan ei saa ohittaa. Inhimillisiä virheitä kuitenkin sattuu, meille kaikille, niinpä niin- minullekin!

 Perjantaina pääsimme merelle sukeltamaan ja testaamaan käytännössä mitä opimme turvallisuustyöpajasta. Sukelsimme tukialus Haltonilta, jota operoi Bob Anderson alati reippaan miehistönsä kanssa. Bob briiffasi meidät valmiiksi Karlsruhen (cruiser) hylylle, jonka vieressä pohjalla oli valtava ”Horse mussel pelto”. Meribiologit olivat suuntaamassa sinne. Omaksi sukellusparikseni tuli erittäin kokenut sukelluskouluttaja Tim Clements, joka ei hätkähtänyt kun kerroin, etten ole suorittanut vielä avovesiä Nitrox-kurssista. Aluksen reipas henkilökunta oli tuutannut tankkini täyteen Nitroxia, olettaen että hallitsen homman. Nitrox on happirikasta paineilmaa, jonka kurssi meillä on juuri meneillään. Analysoitiin kaasusta hapen osuus Timin kanssa yhdessä ja onnistuin siinä ylösalas pullon ympärillä loikkiessani niksauttamaan selkäni. Kerroin tästäkin sukellusparille, joka totesi vain, että otetaan rauhallisesti.

 Arvuuttelin tarvitsemaani lyijymäärää ja pistin 10 kg painoliiveihin kamaa. Tämä osoittautui täydellisen riittämättömäksi, sillä sinkkupullolla ja takkiliivillä sukellettaessa tuntuu nostetta olevan enemmän kuin pienessä pitäjässä. Rakasta aluspukua ei käy syyttäminen, vaikka Weezlellä oli taatusti oma osuutensa painon tarpeeseen. Niinpä sain sukeltaa Timin kanssa vain lyhyen hetken, sillä vedin itseni alasmenoköyttä pitkin hylylle 26 metriin, ajatellen että paine kyllä puristaa ylimääräisen ilman puvusta ja liivistä ja noste asettuu. Ei asettunut, joten tutkailimme hylkyä vain niiltä osin, kun pystyin puristelemaan kiinteitä rakenteita vahingoittamatta niitä, niissä kiinni olevia biologisia tyyppejä tai sukelluspariani. Omaksi riskiksi mietin alasmenoköyden pitävyyden, erityisesti siinä vaiheessa kun se muuttuu ylöstuloköydeksi ja siinä on pakko roikkua tiiviisti, ettei tapahdu tahaton pintaantuminen liian aikaisin ja liian nopeasti. Heti kun saimme Timin kanssa päät pinnalle, aloitin vuolaan anteeksipyytelyn, oli virhearvio minulta lähteä sukeltamaan liian vähillä painoilla. Huomaan että motivaatio päästä näkemään kuuluisat Scapa Flown saksalaisen laivaston hylyt ylitti terveen harkintakyvyn. Onneksi mitään erityisempää ei tapahtunut, sukelluksesta tuli vain todella lyhyt verrattuna Timin normaaleihin rebe-sukelluksiin. Hän on kolunnut Scapan hylyt vuosien varrella useasti, joten turaamisestani ei jäänyt hänelle huono mieli.

Pakollisen itseruoskinnan jälkeen päätin minäkin rauhoittua, selkä kipuili vielä enemmän eikä mikään asento ollut enää hyvä. Niinpä jätin päivän toisen sukelluksen väliin ja päästyämme rantaan kiiruhdin paikalliselle osteopaatille hoitoon. Osteopaatti Paula moitti minua lempeästi, ei olisi pitänyt mennä sukeltamaan niksahtaneella selällä. Tunnin käsittelyn jälkeen hän antoi kuitenkin vihreää valoa seuraavan päivän sukelluskeikalle. Säteilin onnesta, sillä lauantain workshop oli varsinaisesti se, johon olin ilmoittautunut etukäteen.

 Lauantai oli Bobin ja Andrew Huntin suunnittelema. Hänen käyntikortissa lukee BSAC National Instructor/Expeditions Officer, jossa roolissa hänet oli kutsuttu mukaan konferenssiin. Andy kommentoi erittäin aktiivisesti esitelmiä ja piti itsekin loistavan puheenvuoron kansalaistieteen mahdollisuuksista. Alempaa Britanniasta oli saapunut Andyn vanhoja sukelluskavereita tuoden mukaanaan RIBin, jolla vapaaehtoisten tiimi sukelsi jo perjantaina. Katselin heitä suurella arvostuksella Haltonin kannelta pienen kumiveneen pomppiessa perjantain kohtuullisen kovassa aallokossa, sateesta nyt puhumattakaan. Lauantaina oli tarkoitus käydä kuvaamassa Cöln (assistant cruiser) fotogrammetrista mallia varten ja tarkastaa viistokaikuanomalioita. Vaikka Scapa Flowta on sukellettu ja tutkittu aktiivisesti, löytyy sieltä siltä aina jotain uutta. Nyt haaviin saatiin etsintävalojen alustoja ja pari ankkuria, kaikki ilmeisesti ensimmäisen maailmansodan saksalaisesta laivastosta.

 Mietin kukakohan suostuu lähtemään kanssani hylylle perjantaisen keventelyn jälkeen. Andy ilmoittautui reippaana vapaaehtoiseksi, totesin että olin salaa toivonutkin häntä sukellusparikseni. Andy on erittäin kokenut rebe-sukeltaja ja kouluttaja, joten tiesin, että hänen kanssaan on helppoa olla vedessä. Lisäsin kuusi kiloa lyijyä varusteisiin, eikä sekään meinannut riittää, mutta sillä sentään pärjäsi. Hylky makaa pohjassa kyljellään, sukelsimme katsomaan sen kansirakenteita 30 metrin syvyyteen ja kuvasin kyljessä näkyviä rakenteita mallinnusta varten. Niiden alkuperäistä tarkoitusta vielä mietittiin. Andy viestitti valoillaan että on aika jatkaa matkaa ja lopetin kuvauksen. Matkalla nousuköydelle sukellusparini katosi hylyn sisälle, väläyttelin hänelle valoja, ettei löisi päätänsä kansipalkkeihin. En mennyt perässä, sillä avoimen kierron laitteella sukellettaessa ilmakuplat eivät tee hyvää metallirakenteille. Pystyin seuraamaan Andyä kyljen aukoista, ja tiesin ettei hän menisi kovin syvälle hylkyyn sisälle. Eihän me siitä oltu etukäteen puhuttu, eikä sovittu, mutta sukellus hylyn sisään näytti leikkisältä päähänpistolta. Näin jälkikäteen arvostellen, ei nyt ehkä kuitenkaan viikon viisain teko. Vaikeaa selittää, mutta toisten ihmisten kanssa vain syntyy intuitiivisesti luottamussuhde. Toisten kanssa se ei synny edes yhteisten kokemusten jälkeen.

Sukellusten välissä kiinnittäydyimme vanhan sotasataman laituriin, joka toimii nykyisin museoalueena. Museo on kiinni uudistusta varten, sillä vuonna 2019 tulee kuluneeksi sata vuotta saksalaisalusten uppoamisesta. Scapa Flow on kuuluisa tästä maailman suurimmasta alusten ”itsemurhasta”, jonka Ludwig von Reuter (Rear Admiral) määräsi tapahtuvan aluksille, jotka olivat jääneet brittien sotavangeiksi ja saksalaiset eivät halunneet luovuttaa heille täydellistä laivastoaan. Niinpä salainen operaatio alusten upottamiseksi hoidettiin kesäkuussa 1919. Aluksia nostettiin pelastustoimissa mm. 1920-luvulla, ne jotka ovat jääneet jäljelle toimivat nykyisin sukellusturismin vetonauloina. Niihin siis kannattaakin panostaa uusimalla museon näyttelyä.

 Sunnuntaina ei ollut enää virallista konferenssin ohjelmaa ja minunkin piti ottaa jo taukoa sukelluksista maanantain kotiinpaluun vuoksi. Viimeisen sukelluksen ja lennon väliin on hyvä jättää vuorokausi, ettei sukeltajantauti iske kesken lennon typen alkaessa kuplimaan veressä.  Niinpä sopivaa jäähdyttelyä sunnuntaille oli väyläestehylkyjen snorklaaminen. Ihan niin kovaa jäähdyttelyä en tosin kaivannut kuin nyt sain, sillä vedin kuivapuvun vetokejun huolimattomasti kiinni ja jääkylmä meri survoutui pukuuni sisälle. Vetskari kiinni ja snorklaus sai jatkua. Uimme Andyn kanssa koko vallitien matkan kuvaten blokadilaivoja muun ryhmän sukeltaessa samoja kohteita. Snorklaaminen oli yllättävän kivaa myös märällä kuivapuvulla.

Rannan lähtöpaikka sijaitsi lammasaitauksessa. Vaeltaessani puskapissalle oli ensimmäinen sopiva kuoppa jo varattu. Siellä makasi kuollut lammas. Kunnioituksesta vainajaa kohtaan jatkoin vähän kauemmaksi. Kysyin paikallisilta mitä tehdään kun spottaa kuolleen lampaan ja vastaus oli, ettei tehdä yhtään mitään. Niin yleisiä laiduntavien lampaiden ennenaikaiset lähdöt ovat. Rauha hänenkin sielulleen sitten vaan.

 Liekö korvani jo tottunut paikalliseen aksenttiin, mutta paluumatkan taksikuskin kanssa pystyin jo jutustelemaan täydellisen sujuvasti. Hän oli aitoakin aito paikallinen ja sukujuuret ulottuivat 1400 luvulle. Hän kertoi löytäneensä ystävänsä kanssa arkistolähteitä Norjasta, jossa heidän esi-isänsä esiintyivät samassa yhteydessä. Oli jokseenkin liikuttavaa ymmärtää että ystävyydetkin voivat periytyä. Toivon että konferenssin aikana solmimani uudet ystävyydet kestäisivät tästä edes murto-osan. Uskon kansainväliseen yhteistyöhön todella lujasti.

Saan siis olla todella kiitollinen Museovirastolle siitä, että minut päätettiin lähettää kyseiseen konferenssiin. saan olla kiitollinen kaikista uusista opeista ja tapaamistani ihmisitä. Tällaiset pienet konferenssit ovat ihania, siellä tapaa ihmisiä, joiden kiinnostuksen kohde ei välttämättä ole ollenkaan arkeologiassa. Uusia ajatuksia syntyy helpommin eri alojen rajapinnoilla. Erityisesti silloin kun ihmiset pääsevät rauhassa tutustumaan ja vaihtamaan kokemuksia. Meitä kaikkia osallistujia yhdisti kiinnostus vedenalaiseen maailmaan ja halu edesauttaa sen hyvinvointia.

Stressikevät?

Kevät on jännää aikaa ihmisen ja meriarkeologinkin elämässä. Edellinen kenttäkausi tulisi olla prosessoitu talven pimeinä ja pitkinä tunteina, samalla kun tuleva sesonki jo nostelee päätään. No näin teoriassa, käytännössä tilanne on vähän toisenlainen. Uusia jänskiä asioita puskee sisään ovista ja ikkunoista, eikä me osata olla innostumatta. Pari päällekkäistä EU-projektia, yliopiston pari tutkimusprojektia ja talon omat ziljoonat projektit ovat iso kakku hallittavaksi kenelle vaan. Siispä pystyäkseen pysymään laudan päällä ja aallon harjalla, on otettava mindfullness harjoitteet käyttöön. Kannattaa olla siellä missä on, niin fyysisesti kuin henkisestikin. On turha pohtia mitäkaikkeevieläpitäisiehtiä kun voi keskittyä siihen asiaan mikä on akuuteimmin työn alla. Miten arvottaa asiat oikeaan järjestykseen? Se onkin vaikeampi kysymys!
 Viime aikoina meillä on ollut monenlaisia tapaamisia ja palavereja. Toisinaan mietitään hylkyindeksin muuttujia, sitten budjettia, välillä brainstormataan arkistolähteistä asiantuntijoiden kanssa ja ehkä kerran eläessä askarrellaan posket punoittaen Nitrox-kurssin kurssin 50 kohtaista kysymyslomaketta -enkuksi. Humanisteille matikkaa :) Läpi meni, mutta pääkopan puolikas herne kävi hetken ylikierroksilla. Primus oli Päivi, joka tosin oli käynyt kurssin jo aiemmin tutkimussukelluskoulutuksen yhteydessä. Toisin kuin me dinosaurukset, nitrox oli hädintuskin keksitty kun me opiskeltiin sukeltamisen saloja Riikan kanssa.
 Kevään erottaa siitäkin että Jesseä näkee enemmän. Kaluston kanssa on paljon huolto- ja säätöhommia ennenkuin päästään merelle. Wellamo on isossa huollossa, odotamme uuden navigointilaitteiston käyttöönottoa innolla. RIBin bensaletkukin saadaan toivottavasti uusittua ennen katsastusta. Suuntaamme ennen juhannusta Perämerelle, niin kauaksi kaikesta ettei RIBin katsastusaluekaan ulotu sinne. Saa nähdä miten ratkaisemme tuonkin logistikoinnin. Perämerellä on kuitenkin hiljattain löydetty uusi potentiaalinen hylkyloukkualue, jota olisi tarkoitus mennä dokumentoimaan ja sahaamaan ajoitusnäytteitä.
 Toinen kysymys liittyy henkilökunnan sukelluskelpoisuuteen. Viime kesäinen kaatuminen työkeikalla johti selän välilevyn pullistumaan, jota on talvi nyt paapottu. Selkä kestää jo kymmenen tunnin istumisen lentokoneessa, sukeltamisen lämpimissä vesissä ja mopon kyydissä nököttämisen, mutta tanssiminen aiheuttaa viiden päivän buranakuurin. Tuosta lämpimän veden sukeltamisesta tekisi mieli kertoa enemmänkin, mutta se oli kuitenkin lomaa ja luontosukeltamista, joten todettakoon että tiedän miltä näyttää mantarauskut kun niitä liihottaa useampi ohi kosketusetäisyydeltä! Lukekaa matkatoverini Maijan juttu tulevasta Sukeltaja-lehdestä.
 Nyt viikonloppuna pidämme BalticRIM-projektin workshopin Tammisaaressa. Osallistun myös Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistyksen työpajaan, jossa rustataan sukeltamiselle turvallisuusohjeita. Riikka puolestaan pitää Göteborgissa esitelmää Marinarkeologiska Sällskapetin 40-vuotis juhlaseminaarissa. Vilkas ja produktiivinen viikonloppu! Maanantaina lähdenkin sitten edustamaan Suomea ECSD4 konferenssiin Orkneylle eli Skotlantiin. Täytyy yrittää pitää sielusta kiinni ettei se eksy kaikessa tässä vauhdikkuudessa. Leppoisaa viikonloppua, pitää elää niin ettei tarvi vanhainkodissa valehdella! (Tämän viisauden opin reissun sukellusoppaalta).
Minna