Ei Sulkavallakaan aina soudeta

Toisinaan Sulkavalla sukelletaan. Niinkuin nyt, kun ajelimme tiistaina Sinin ja Robin kanssa tapaamaan Lohilahden aktivisteja. Paikalliset ovat innostuneet Markku Jonnisen johdolla kunnostamaan rantoja ja samassa yhteydessä löytyi myös neljä uutta hylkyä. Kesällä löydöstä uutisoitiin näyttävästi kun pitkäaikainen Saimaan hylyt -työryhmän jäsen Ismo Marttinen kävi sukeltamassa alueella. Tuolloin tuli luvattua että mekin tulisimme vielä itäiseen Suomeen kenttäkauden aikana.
Saimme vahvistukseksi Pentti Kokin samaisesta Saimaan hylyt- ryhmästä ja iloinen sukellustouhotus saattoi alkaa. Kävimme ensin Jonnisen veneellä luotaamassa hylkyjä ja merkitsemässä sen 30 metrisen, joka on keskellä veneväylää. Tosin rannimmainen hylky löytyi kun kurkisti veneen perämoottorin vierestä veteen jo laiturissa. Siinähän se oli, laatikon mallinen keksintö, jonka Marttinen oli jo tulkinnut varppausveneeksi.
Tiistai iltapäivän sukellus oli jännittävä kokemus. Vettä ei hylyn päällä ollut montakaan metriä, mutta järven olosuhteet ovat erilaiset. Makea vesi tulee jotenkin eritavalla iholle kuin suolainen merivesi. Päivä oli tyyni, joten aallokkokaan ei häirinnyt, eikä virtauksistakaan ollut muuta kuin iloa. Menimme suoraan kameroiden kanssa veteen ja aloitimme kuvaamisen. Tavoitteena taas tehdä 3D-mallia. Suunnitelma oli sukeltaa ensin hylky ympäri ja sen jälkeen sahata sitä poikittain ees ja taas. Sinin valtasi epäusko jo puolivälissä- onko tämä hylky laisinkaan vai jokin laiturirakenne. Lohduttelin vanhemman virkanaisen äänellä että sitähän tässä juuri selvitellään ja jatkoimme sukeltamista.
Hylyn vieressä on ollut laivanrakennustoimintaa 1500-luvun lopulta eteenpäin ja ajatus oli että tämä voisi olla yksi siellä rakennetuista purjelaivoista. Mitään mastoon viittaavaa ei sikokölistä löytynyt, joten tulkitsimme vankkatekoisen pohjarakenteen kuuluvan proomulle. Alueella on 1800-luvun lopulla säilytetty sahatoimintaan liittyvää laivastoa. Asiakkaamme oli todennäköisimmin yksi niistä. Päätimme siirtyä tutkimaan tarkemmin laatikkomallista hylkyä laiturin vieressä ja sen viereistä proomua.
Kuulimme myös että Lohilahden rannoilla on ollut rimarymejä, joihin laivoja on vedetty maihin. Vastarannalla sellainen pilkottelikin vedestä. Laatikkomallisen varppausveneen vierestä löytyi hirsiarkku. Yritin katsella kumpi oli ensin, mutta niin olivat nätisti vierekkäin ettei voinut päätellä kumpi oli vanhempi. Kuvasimme molempia hylkyjä ja päätimme luopua dendrojen sahaamisesta. Täytyy ensin selvitellä vanhaa kuvamateriaalia alueesta, jospa sieltä löytyisi hylyistä jotain johtolankoja, ettei turhaan ruveta niitä pilkkomaan.
Aamulla saimme vihjeen Kukkarlahdessa sijaitsevasta hylystä. Ajo-ohjeet oli kääntyä paksun männyn kohdalta vasemmalle. Löytyi mänty ja lahukkakin, mutta hylky ei halunnut tulla löydetyksi. Pentti ajeli dronella siksakkia kaikki rannat ympäri, mutta ketään ei näkynyt. Sellaisia ne hylyt just on, ne ei tykkää jos niitä pidetään helppoina nakkeina. Mekin Robin kanssa ryynättiin rantapusikoita, muttei nähty kuin kummallisia kepukoita. Ne eivät päätyneet edes Robinin hampaisiin vaikka keppejä arvostaakin tuo ihastuttava labbis-teini.

Huomenna jatkamme Lappeenrantaan. Lisää kuvia löytyy Instagramista sunkenheritage_fin Ryhtykääpäs toki seuraamaan.

Kiitokset Lohilahden porukoille, erityisesti Markku Jonniselle, löytäkää lisää hylkyjä niin me tullaan taas :) 

Kylmää kaakaota ja kainaloiset Kotkassa

Koitti sekin päivä kun Sidemount koulutus päättyi ja oli aika siirtyä työsukelluksiin. Tiimimme oli korvamerkitty jo rahoituksen hakuvaiheessa tekemään tutkimusta Ruotsinsalmen meritaistelualueella.  Ensi vuonna merikeskus Vellamossa avautuu iso näyttely vuoden 1790 tapahtumista ja meidän rooli Kordelin säätiön rahoittamassa projektissa liittyi yhden hylyn mallintamiseen. Sitten Merivartiosto otti yhteyttä ja järjesti alueella harjoitusleirin, jonka tuloksena asiakkaiksemme tuli pari viikkoa sitten kolme uutta hylkyä. Eihän se työ tietenkään tekemällä lopu :) Päivi oli mukana Merivartioston koulutusleirillä ja hänellä oli syvä into palata Ruotsinsalmeen uusi tavoittein.
 Aikaisin maanantaina käynnistimme huollosta palanneen Wellamon Jessen kanssa Mustikkamaalla. Tuuliennuste oli nousemassa iltapäivällä, eikä toipilas-selällä tehdä urotekoja. Matkalla kuuntelimme kauhulla miten Ville Haapasalo matkusti Tallinnaan saunalautalla. Pääsivät ehjinä perille, onneksi :) Wellamon kiitäessä 26 solmun vauhdilla kohti Kotkaa, Päivi ja Sini pakkasivat pakettiauton ja treffasimme lopulta Merikeskuksen autotallissa. Kotipesämme seuraavat kaksi viikkoa.

Satamanäkymä Kotkasta. Kuva Jesse Jokinen.

Lisää kuvateksti

 Tänään päästiin sitten mereen. Merivartioston löytämä hylky Ämpyrin rannassa tulkittiin viistokaikukuvan ja robottikamerakuvan avulla tykkisluupiksi. Kordelin-säätiön projektitutkija Marcus Lepola kehoitti meitä bongaamaan hylystä “soutajan penkkejä” mutta tehtävä ei ollut mitenkään yksinkertainen. Aamun ensimmäisenä parina sukelsimme Päivin kanssa “recceemään” hylyn eli tekemään työmaan tiedusteluretken (https://fi.wikipedia.org/wiki/recce) . Veimme samalla mittakaavapalkkeja helpottamaan mallinnuskuvausta. Vaikka olimme tutustuneet Merivartioston materiaaliin hylystä, oli se silti vaikeaa. Tuntui kuin olisi työntänyt päänsä kylmään kaakaolasiin. Kainaloisten kanssa sukeltaminen sujui ihan mallikkaasti pintautumiseen asti. Tarkoitus oli irrottaa vasen pullo ja klipata se kiinni veneestä roikkuvaan köyteen. Juu, klippasin toki pullon, mutta samalla myös itseni. Onneksi Sini huomasi turaamiseni ennenkuin ehti riuskasti vetäistä minut kainaloisten kanssa kannelle. Siinä hässäkässä maskista irtosi pintapuhelimen kuunteluyksikkö, jota sainkin sitten etsiskellä iltapäivän sukelluksella :D Reilu vuosi vilttiketjussa, mikään pieni epäonnistuminen ei himmentänyt sukeltamisen tuottamaa iloa. Oli hienoa olla takaisin vedessä!
Minna

Hymyile, olet kamerassa!

https://m.youtube.com/watch?v=T35-BFagsLw

Suljetun kierron laitteella sukeltaminen on ihan eri planeetalta kuin avoimen kierron laitteella puhkuminen. Pintahenkilökunnalle se tarkoittaa lisää jännityskerrointa, sillä sukeltajista ei tule laisinkaan hengityskuplia pintaan. Ei ole mitään mitä tuijotella ja seurata veden pinnalla, pelkkää aaltojen leikkiä ja oranssi poiju. Pintautumisaikakin on arvio, sillä lopulliset dekompressioajat määrittää kone. Mitä pidempään pohjalla, sen pidempään kestää myös nousu. Hengityskaasun määrä ei enää rajoita samalla tavalla kuin aikaisemmin, sillä se kiertää luupissa välillä puhdistuen ylimääräisestä hiilidioksidista. Aloittaessamme Vrouw tutkimuksia 2000-luvun alussa, oli paineilmasukeltajilla käytännössä 12 minuuttia tehokasta työaikaa pohjalla. Nyt aikarajoituksen sanelee kameroiden ja valojen akkujen kesto. Hämmentävää!

Jouni Polkko valmiina kuvauskeikalle.

Juho Lappalainen onnistuneen kuvauskeikan jälkeisissä tunnelmissa.

Harri Laakso keskittyy reben testaamiseen.

Jouni Polkko viimeistelee varusteita.

Kamerakalusto on vedessä lähes neutraali, patjan näköiset vermeet on kelluketta.

Bailout pullot laitetaan lopuksi roikkumaan sukeltajan kyljille.

Roope Flinkman on luonteva kipparinkin tontilla.

Pasi Lammi odottaa vuoroaan, menossa Harrin bailout pullojen rigaus.


Tommi ojentaa kameraa Jounille. Yksi sukelluksen vaarallisimmista vaiheista kovassa aallokossa.

Siis oikeastaan hämmentävän hienoa. Kamera- ja valokalusto ovat myös ihan eri planeetalta kuin 20 vuotta sitten. Nyt saamme tarkkaa kuvaa sekä sisätiloista että hylyn ulkopuolelta. Tekniikka ei selitä tietenkään kaikkea, vaan tarvitaan pätevät ja osaavat ihmiset käyttämään kalustoa. Ja Badewannen miehet osaa! Heitä yhdistää intohimo sukeltamiseen ja vanhoihin hylkyihin. Parhaiten ryhmä on tunnettu maailmansotien aikaisten hylkyjen dokumentoinnista. Heidän töitään on saatu ihailla National Geographicin telkkarisarjasta lähtien aina museonäyttelyihin. Helsingin sanomien kuukausiliite on näyttävästi julkaissut ryhmän tutkimustuloksia vuosien varrella. Vanha pullukkamme Vrouw Maria oli siis osaavissa käsissä.

Kelien vuoksi ajauduimme aikakapeikkoihin. Leiripäivä numero kuusi ja kolmas sukelluspäivä. Herätys taas aamulla aikaisin, sillä tuuliennusteen mukaan puoliltapäivin merellä olisi jo liian kova keli sukellustoiminnalle. Vedessä ei tietenkään ole mitään hätää, mutta veteen meno, ja erityisesti sieltä ylös kampeaminen ei ole kevyttä puuhaa täydessä varustuksessa. Myös herkkää kuvauskalustoa ei sovi kolautella tukialuksen rakenteisiin, jos haluaa että ne toimisivat suunnitellusti.

Kuvauksessa suunnitelmallisuus onkin tärkeä asia. Edellisenä iltana istuimme Bodön vierasvenesataman olohuoneessa ja kävimme läpi seuraavan päivän protokollaa. Kuka valaisee, kuka kuvaa ja kuva toimii mallina? Missäpäin hylkyä ollaan, mihin vaiheeseen jäi mallinnuskuvaus ja mistä jatketaan? Aamulla kaikilla on toimenkuva selvillä ja riittää kun ottaa paperisen eväspussin pöydältä ja muistaa laittaa vaatteet päälle. Kaikki muu on jo valmiiksi pakattu veneeseen. Bodön porukan pakkaamat eväspussit herättävät syvää onnellisuutta, meistä pidetään huolta. Aamaria voi rapistella matkalla ulkomerelle. Roopen työntäessä paakit eteen modernit dieselkoneet nostavat helposti ja pehmeästi meikäläisellä, kuudella sukeltajalla ja kaikella yllä kuvatulla varustuksella lastatun veneen plaaniin reilun 20 solmun vauhtiin. Ajanmukainen naviotiikka eli sähköiset navogointinnin apujärjestelmät helpottavat turvallisen reitin löytymistä Vrouw Marian uppoamispaikalle, jonne pääsemme noin kolmessa vartissa. Jos Konrad Lourenzilla olisi ollut vastaavaa laitteistoa käytössään, ei meillä olisi hylkyä mihin sukeltaa.

Sukeltajat valmistautuvat. Aluspuku, nallepuku, lämpöliivi, kuivapuku, rebe ja bailout-pullot. Maskit, räpylät, valoakut, reelit ja silleesti. Ihmeellistä että porukka on ylipäänsä saman vuorokauden aikana vedessä, kun puettavaa ja muistettavaa on niin paljon. Yritän pysyä poissa tieltä ja kuvaan videolle pintatoimintaa. Siihenkin on kova motivaatio, sillä Tukholmaan avautuva uusi näyttely ”Itämeren aarteet”, joka haluaa esitellä myös Vrouw Mariaa. Toivoivat näyttelyyn kuvamateriaalia myös pintatoiminnasta. On hauskaa löytää itsestään pieni dokumentaristi ja taltioida pinnanpäällistä touhua. Olisihan sieltä Tukholmasta lähetetty ammattilainenkin hoitamaan hommaa, mutta meillä ei tilat antaneet myöden, kun kuitenkin liikutaan kevyellä kalustolla. Näin sitä pääsee taas itse oppimaan jotain uutta ja hyödyllistä. Onneksi Jesse tulee kohta takaisin maailmalta, joten sitten ei enää tarvitse keskustella siitä kuka kuvaa.

Aamun sukellukset hoituvat hienosti. Juho ja Tommi kiertävät hylyn ympäri kuvaten malliin rungon alinta osaa ja pohjaan levinneitä rakenteita. Toisessa ryhmässä Jouni kuvaa, Harri valaisee ja Pasi leijuu zen-asenteella paikallaan. Syntyy kuvamateriaalia uuteen kirjaan. Näkyväisyys ei ole paras mahdollinen, mutta tehdään kaikki se mikä on inhimillisesti mahdollista. Ehditään alta pois ennen tuulen nousemista. Vetäydytään Bodön turviin, katsellaan video- ja kuvasaalista, mallinnetaan ja pistetään dataa eteenpäin maailmalle. Joukostamme löytyi myös innokas videoeditoija Harri Laakso ja hänen käsissään meidän työpäivä kutistetaan teidän iloksi muutaman minuutin pätkiin. Enjoy! Niin mekin tehdään, seuraavaksi onkin sitten sauna J

Mitä kuuluu Marjalee... eikun Vrouw Maria?

Saaristomeren pohjassa aika kuluu hitaammin kuin pinnalla. Leevi and the Leavingsin biisi soi korvamatona päässä lähestyessämme Saaristomeren uloimpia luotoja. Kymmenen vuotta on hurahtanut siitä kun olin edellisen kerran tarkastusmatkalla Vrouw Marian hylyllä. Tuolloin heitin Vrouw-pallon Riikka Alvikille, joka otti komeasti kopin Veden alla- projektin muodossa. Kymmenessä vuodessa tapahtuu paljon asioita ihmisten elämissä, hylky ottaa rauhallisemmin. Pötköttelee savipatjallaan ja odottelee tyytyväisenä päätöstä tulevaisuudestaan. Hylyn löytymisestä tulee kesäkuussa kuluneeksi jo 20 vuotta. Todellakin, aika on merkillinen asia.
Nyt lähdimme keikalle yhteistyössä Badewannen sukeltajien kanssa. Tiimin kaksi perustajajäsentä, Roope Flinkman ja Jouni Polkko, olivat avainasemassa keikkaa valmisteltaessa. Kevään mittaan palaveerattiin, logistikoitiin, valmisteltiin kalustoa sekä sopimuksia ja budjettia, kunnes tavoitteet oli selvillä ja nimet papereissa. Lähdimme tavoittelemaan fotogrammetrista mallia koko hylystä sekä uusia valokuvia Itämeren puuhylyistä kertovaan kirjaan. Jossain vaiheessa hoksasin, että hylyn löytymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Juhlistamisen arvoinen asia sekin.
 Vrouw Marian löytyminen kesäkuussa 1999 oli ahkeraa yhteistyötä merihistoroitsija Christian Ahlströmin ja Rauno Koivusaaren välillä. Tärkeässä roolissa oli myös Mikael Martikainen, joka on ollut mediassa näkyvillä myös viimeisimmän kohulöydön kanssa, kun 50 vuotta sitten uponnut m/s Irma löytyi. Vrouw Marian löytymisestä alkoi Suomen meriarkeologiassa vauhdikas kehitysvaihe, joka toi mukanaan joukon isoja muutoksia ja huomiota korkeimmalla poliittisella tasolla. Nousukausi vaihtui ennenpitkää taantumaan ja puheet Vrouw Marian nostamisesta museoesineeksi eivät enää päätyneet otsikoihin. Itse olen ollut nostamisen kannalla, vaikkei sitä aina ehkä ole tohtinut ääneenkään sanoa ;)

 Lauantai meni siirtyessä Saaristomerelle. Roope ja Jouni ajoivat tukialuksen Helsingistä, loppujengillä treffattiin Nauvon Kirjaisissa. Laskettiin Pasin Lammin ja Harri Laakson kanssa RIB-kumivene veteen trailerilta ja lastattiin se täyteen tavaraa. Onneksi Bodön vierasvenesatamasta tuli myös venekyyti meitä vastaan. Janne Tirkkosen vanhaan kalastusveneeseen mahtui kaasupullo poikineen ja Jannen perässä oli turvallista ajaa perille Bodöseen. Majoituimme paikassa jo aikaisempina tutkimuskesinä 2000-luvun alussa kun Merivartiosto oli hiljattain hylännyt aseman tarpeettomana. Vuonna 1968 rakennettu asemarakennus on herännyt uuteen kukoistukseen Nina Liski-Tirkkosen käsissä. Oli hienoa tulla puoliltaöin tuttuun lahdenpoukamaan kun aseman valot lupasivat lämmintä ruokaa ja pehmeän sängyn. Puolentoistatunnin RIB kyydin kylmyys hiipi hissuksiin ulos syvistä kerroksista. Olimmehan päätyneet Vuoden vierasvenesatamaksi 2019 valittuun paikkaan.
 Sunnuntaina pidettiin tuulipäivää ja valmisteltiin sukelluskalustoa. Badewannen tiimiläiset ovat kokeneita suljetun kierron laitteella sukeltajia. Menetelmä tekee vasta tuloaan tutkimussukellukseen. Olin keskeneräisen sidemount koukutukseni kanssa suoraan vilttiketjussa kun puhutaan 40 metrin sukelluksesta keskellä avointa merta.

Takaisin alkuun

Meriarkeologin ammatti sopii vaihtelunhaluiselle ihmiselle, joka ei pelkää kolistella omia rajojaan. Riittämättömyyden tunteen kanssa on opittava elämään ja häpeääkin osattava kokea toisinaan. Valmistuin maisteriksi kaksikymmentä vuotta sitten ja hissuksiin olen oppinut olemaan työni kanssa tasapainossa. Viimeiset vuodet ovat ottaneet koville työtehtävien monipuolistuessa henkilöstöleikkausten vuoksi. Siitäkin olisin selvinnyt, ellen olisi kaatunut työkeikalla ja satuttanut selkää. Reilun vuoden vilttiketjussa oleminen sukeltamisesta on jättänyt kotiuttamatta sitä tärkeää iloa ja zen-meininkiä, joka liittyy tutkimussukeltamiseen. Nyt asiaan on tulossa muutos.

Olen harjoitellut sidemount sukeltamista, jossa pulloja ei kanneta selässä, vaan ne roikkuvat yksittäin kyljillä. Tästä etuna on se, ettei tarvitse nostaa raskasta pullopakettia, yksittäisinä puteleina painoa on humanistinkin logiikan mukaan ainakin puolet vähemmän. Lisäksi pullot voi pukea vasta vedessä jolloin yksi riskaabeli vaihe jää väliin, ei tarvitse keikkua veneen kannella painavassa kuormassa. Polarsafetyn Antti on kasannut pakettini ja antanut todella hyviä vinkkejä uuden sukellusstailin aloittamiseen. Mistään ei olisi ehkä tullut mitään, ellen olisi saanut opeksi Cavedivingin Teppo Lallukkaa.

Tepon kanssa aloitettiin treenit Veikkolan Sukellusareenalla. Ryhdyttiin hakemaan oikeaa uintiasentoa ja Teppo ystävällisesti kyseli “miten meni niinku omasta mielestä”. Häpeäksi oli tunnustettava, ettei mennyt yhtääään putkeen, vain pienen hetken homma tuntui zeniltä. Sitten paketti taas levisi jostain kumman syystä. Rohto oli lisää treeniä.

Nokka kohti Veikkolaa aina vaan uudestaan ja samalla päästiin uittamaan tiimimme kolmatta jäsentä Sinikka Kärkkäistä. Sini hyppäsi Meritietoportaalin rakentamisesta kenttätiimiimme Päivin ja minun lisäksi. Oppimiskäyrä on jyrkkä, mutta Sini on rauhallisella ja päättäväisellä luonteellaan ottanut jo oman paikkansa ryhmässä. Enää puuttuu meidän supertaitava kesähessumme Jesse, joka seikkailee maailmalla “oikean” työnsä parissa kuvaamassa dokkarisarjaa.

Takaisin veden alle ja altaaseen. Kun on koko sukellusuransa dyykannut kokokasvomaskilla, aiheuttaa suuhun tungettava hengityskapula oksennusrefleksin. Tunnustan, kertaakaan en ole vielä laatannut, mutta lähellä se on ollut. Sidemountin idea on vaihdella kainaloisten välillä eli ensin hengitellään tovi oikean kainalon pullosta, sitten vaihdetaan kapulaa ja aktivoidaan vasemman puolen pullo. Tyhjentyessään pullot kevenee joten tällä vuorohengittelyllä taataan sukellusasennon tasapaino. Se sopii hyvin ehkäisemään oksennusrefleksiä kun regua vaihtaessa voi vähän nieleksiä kuivaa nielua virkeämmäksi. Onnistuuhan se kun keskityt vaan sukeltamiseen, mutta mitenköhän sitä pärjää kun pitäisi pinnan alla tehdä jotain arkeologisestikin järkevää? Huomaan riittämättömyyden tunteen taas nostavan päätään ;)

Eiliseen treenikertaan leikkasin regun suukappaleita mattoveitsellä pienemmäksi ja asensin liiviin painotaskut. Näillä peliliikkeillä, plus ikivanhan aluspuvun aktivoinnilla, pääsin jo vähän lähemmäksi omaa mukavuusaluetta. Onnistumisen ilo oli Sukellusareenan katossa kun huomasin pystyväni sukeltamaan syvemmälle pelkästään vatsalihaksia jännittämällä. Tuntui kuin lentäisi, tainnoh, vähintään leijuisi... enää kesytettävänä laattaongelma. Tällä motivaatiolla ja veden kaipuulla sekin on vain ajan - ja reenaamisen kysymys.

Minna

Kenttäkauden valmistelua DAN-kurssilla

Kansainvälisen naistenpäivän iloksi pääsimme harjoittelemaan elvytystaitoja. Yhdistimme voimat Suunnon sukeltajien kanssa ja Pasi Lammi hankki kouluttajaksi Janne Joensuun. Tiimimme suuntasi iloisin mielin Suunnon päämajaan Vantaalle. Janne oli viritellyt Anne-nuket valmiiksi ja aloitimme kalvosulkeisilla muistelemaan hapen ensiapua.
 Janne oli tottunut kouluttaja, muttei ollut helppoa paikata edellisen kerran kurssia jota veti LT, dosentti, erikoislääkäri Anne Räisänen-Sokolowski. Annella on sukelluslääketieteen ja ylipainehappihoidon erityispätevyydet. Kahdessa vuodessa unohtaa paljon, samassa ajassa DAN koulutuksen pätevyydet vanhenee. Kertaaminen on todella tarpeellista. Jäin miettimään, onkohan unohtaminen osittain myös tarkoitushakuista- kukapa sitä haluaisi jatkuvasti pohtia ammattinsa riskejä?

Jesse, Janne ja Riikat asioiden äärellä.
 Siinä Anne-nuken sydäntä startatessa, totesin tiimillemme, että tositilanteessa potilaana on joku meistä. Tuli hiljaisempi laajennettu sekunti. Motivaatio taitojen ylläpitämiseen on kova, vaikka itse kurssituksessa humoristiset välispiikkaukset olivat yleisiä ja tunnelma suuntolaisten kanssa leppoisan rento. Pasi täydensi välillä asiantuntevilla kommenteillaan oppimateriaalia. Janne jakoi omakohtaista kokemusta onnettomuuksista, niihin oli helppo eläytyä. Meissä sukeltajissa elää outo kuolemattomuuden illuusio, niin helposti päivän kunnosta huolehtiminen jää ja on vain pakko päästä veteen. Kun on sukeltanut 30 vuotta niinkuin Janne, osaa jo kuunnella itseään.

Suuntolaisten paketti oli kadehdittavan hyvässä järjestyksessä.

 Sukeltaminen ja kiire eivät sovi hyvin yhteen. Me yritämme lähestyä “asiakkaitamme” eli hylkyjä sillä asenteella ettei ole NIIN kiire, jos on odottanut jo sata vuotta. Mutta kyllä ne aikataulupaineet tuntuu meilläkin ja tekemistä hylkyjen parissa riittäisi. Kunpa vaan löytyisi aina osaavia tyyppejä meidän tiimiin.

Huumorintaju ei ole pakollinen luonteenpiirre, mutta siitä on paljon apua jos haluaa tulla maailman mukavimpaan duuniin parhaimpien työkamujen kanssa.

 Tällä hetkellä rekryämme huhtikuun alusta vuoden loppuun meriarkeologia. Ilman luottamusta tämäkin työ muuttuu pykälän vaarallisemmaksi. Toistaiseksi Luksian tutkimussukelluskoulutus on taannut tietyn lähtötason ja työturvallisuuden, mutta kyseisiä kursseja ei

ole järjestetty useaan vuoteen. Sitä pätevyyttä ei voi siis edellyttää. Ehkä täytyy järjestää uuden ihmisen kanssa parin päivän testikausi Kaatialassa.

Aikamatkailua hylkypuistoissa

BALTACAR- projektissa tiedon välittäminen on yksi keskeinen asia. Hylkypuistojen kehittämiseen suunnatut voimavarat tuotiin viikoksi Venemessuille ja loppuhuipennus tapahtui lauantaina seminaarin muodossa. Virolaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset projektilaiset kertoivat mitä eri maissa oli tavoiteltu ja jo toteutettukin, hankkeen lähestyessä loppumistaan. Bonusraitoina ohjelmistossa kuultiin Hylyt.netin kehitystarina ja Helsingin yliopiston uuden meriarkeologian apulaisprofessorin Kristin Ilveksen visio vedenalaisen kulttuuriperinnön tulevaisuudesta. Menneisyys ja tulevaisuus kohtasivat kiinnostavalla tavalla, avaten samalla uusia yhteistyömahdollisuuksia.
Suomen meriarkeologinen seura teki myös näyttävän esiinmarssin Porkkalan hylkypuistoa käsittelevässä esityksessä. EU-rahoitteisen BALTACAR-projektin opit ovat tulleet hienosti hyödynnettyä ja jalkautettua kansalaisaktivismilla, intohimolla ja suurella sydämellä tehdyssä Porkkalan hylkypuisto-projektissa. Alueen hylkypuistojen kehitystyö jatkuu, sillä Suomen kulttuurirahasto myönsi eri hylkyjen ajoittamiseen 35.000 euron rahoituksen.
Kansalaistieteellä on hylkyhommissa pitkät perinteet. Uskomatonta miten Sukeltajaliiton “toimintatonni” on vuosikymmenet edesauttanut Hylyt.netin kehittymisen ja hengissä selviämisen. Päivi Vaherin kertomus huippusalaisten hylkytietojen päätymisestä ensin monisteeksi, sitten kirjaksi ja lopulta eläväksi verkkosivustoksi oli todella arvokas. Pääsimme kurkistamaa kulissien taakse ja näkemään mihin asialle omistautuneiden ihmisten yhteistyö voi johtaa, tilkiten jokaisen suomalaisen hylkyhartaan tiedonjanoa. Vesa Kankkunen esitteli nykyisen työprosessin josta mikä tahansa organisaatio voi ottaa mallia, ketterää meininkiä Trellon ja Slackin tahdissa. Kiitokset myös Teppo Kurjelle ja Risto Sajaniemelle työpanoksesta vuosien saatossa.
Hylyt.net jatkaa kehittymistä, uutena ominaisuutena mm. säätietojen saaminen sukelluskohteelle turvallisen tutustumisen takaamiseksi. Hylyissä sukellettaessa ei saa ottaa riskejä, ei ihmisten eikä hylkyjenkään näkökulmasta, molemmat ovat korvaamattomia. Jos lauantainen seminaari pitäisi kiteyttää yhteen ajatukseen, niin kyllä se edelleen olisi se, miten tajuttoman hieno resurssi meillä on veden alla.
Sitten on vähän itsekin mentävä memory lanelle. Miten Museovirasto lähti mukaan BALTACAR hankkeeseen? Se oli osoitus yksittäisen viranomaisen sitoutuneisuudesta ja päättäväisyydestä joilla saatiin esimiesten ja johdon tuki virolaisten ehdotukseen osallistumiselle. Siihen meni yhden pitkän pääsiäisen verran vapaa-aikaa ja lukuisia iltoja työpäivien lisäksi. Hakemus vain piti pusertaa eteenpäin komissiolle, ja sen jälkeen lukuisat talousraportit. Tämä terrieri on triomme tärkeä ihminen  Riikka Alvik. Terrierimme siirtyi helmikuun alusta kahdeksi vuodeksi Helsingin yliopistolle viimeistelemään väitöskirjaansa. Onnea matkaan Riikka, tutkimisen iloa ja iso kiitos BALTACAR-projektista!
Minna <3

BALTACAR messuosaston näkymä, sukeltajanukke rentoilee kattorakenteissa.

Messuviikko vedettiin pääasiassa virolaisvoimin, Suomen vahvistuksena Jenna Karhu.

Dalarön hylkypuiston sivut on avattu, paikka sijaitsee tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta.

Pernilla Flyg teki lentävän sisääntulon suoraan Ruotsinlaivalta.

Suomen BALTACAR äiti-hahmo Riikka vauhdissa.

Kristin Ilves inspiroimassa sukeltajia tulevaisuuden visiolla.

Esittelyssä Viron sukelluskohteet.

Meri on vielä paikoitellen jäässä, mutta kohta on avovesikausi ja taas sukelletaan!