Etätöissä

Korona pisti joukkomme poteroihin ja ison osan meriarkeologin töistä pystyykin tekemään etänä. Sukeltamista ei voi ulkoistaa Teams-alustalle, vaan kevään edetessä tuli ajankohtaiseksi harkita miten voisimme valmistautua kenttäkauteen mahdollisimman virus-turvallisesti. Onnistuihan se, karsimme osallistujamäärän minimiin, käytimme hanskoja ja käsidesiä ahkerasti ja pidimme turvavälejä. Yritimme olla ovelia, mutta tosiasia on että kaikessa toiminnassa on nyt riskejä.
Vähentääksemme sukeltamiseen liittyviä työturvallisuusriskejä, lähdimme torstaina kukin suunniltamme kohti Veikkolan Sukellusareenaa. Pyörähdin ensin Sturenkadun toimistolla poimimassa virka-auton ja kastelemassa kukat. Meidän työhuoneen ikkunalaudalla oltiin henkitoreissa. Juttelin kukkasille mukavia ja annoin niille vettä. Niin vettä, ei ne kukatkaan selviä ilman sitä loputtomiin. Minäkään en selviäisi ilman päivittäistä mahdollisuutta tuijotella merelle, onneksi etätyöpisteeni ikkunasta se näkyy. Se on auttanut jaksamaan eristäytymisessä.
 Kukkien taputtelun jälkeen ajelin Kokoelmakeskukseen Vantaalle, oli jännää olla kuukauteen ensimmäistä kertaa mantereella ja tienpäällä. Päästiin Jessen kanssa testaamaan miten uudet kalustotilat toimivat. Voi sitä onnen määrää kun nyt molemmat näimme ensimmäistä kertaa kaluston aseteltuna paikoilleen. Sini ja Päivi viimeistelivät muuton, mahtava tehokaksikko oli todella pistänyt tuulemaan! Vielä on keskeneräistä, täyttöaseman hankinta toteutuu viiveellä, mutta sillekin on asianmukaiset tilat olemassa.

Kamat autoihin ergonomisesti lastauslaiturin kautta, ei haitannut edes räntäsade sillä meillä on nyt katos jonka alla lastaus tapahtuu. Sukellussäiliöt, alentajat, punttivyöt, valot, kamerat, puhelimet jne jne ja renkaat lutussa kohti Sukellusareenan kahdeksanmetristä allasta. Harjoitustoiminta sielläkin on minimissä ja virusvaara hyvin huomioituna. Treenien tavoitteena oli testata uutta kalustoa ja vanha kalusto huollon jäljiltä. Regu.fi teki jälleen luotettavat keväthuollot alentajille ja kokokasvomaskeille. Samoin tavoite oli testata nostokorien käyttöä tulevia sukelluksia varten.
 Muistatte varmaan miten vuosi sitten treenasin sidemount sukeltamista samassa altaassa kouluttajani Teppo Lallukan kanssa. Olin pitkään pohtinut uuden aluspuvun hankintaa ja Tepon kautta valinta kohdistui Santin sähköiseen aluspukuun. Ensimmäisen kerran pääsin sovittamaan pukua Tiedekulman vessassa. Tämä tapahtui 1,5 kuukautta sitten ennen hollantilaisen vieraamme esitystä. Survouduimme Tepon kanssa vessaan ja puin puvun päälleni. Sen jälkeen Teppo kehotti ottamaan puolipolviasennon molemmille puolille, lattialle vatsalleen ja kädet niskan taakse. Oikeesti, tähän kaikkeen joutuu ihminen jos lämmönsäädin on pielessä ja palelee sukeltaessa! Mutta testipäivänä pääsin vihdoin kokeilemaan miten puku pitää lämpimänä vedessä.
 Rehellisyyden nimissä täytyy todeta että sen minkä lämmössä voittaa, ulkonäössä häviää. Näytän lihotuskoneeseen laitetulta formulakuskilta kun survouduin jäykkään haalariin. Tämä kaikki pitää vielä tunkea uuteen Polarin sukelluspukuun etuvetskarin kautta. Todettiinkin että sidemount pullojen kanssa menee niin kauan ährätessä että päästäkseni joskus veteen, pitää valmistautuminen aloittaa jo kotiovella!
Vedessä homma toimii ja se on tärkeintä. Sähköinen aluspuku tarvii tietysti virtaa ja akkukotelo viritellään takapuolen päälle kiinni haararemmiin. Painotus tietysti muuttuu ja sain vähentää viisi kiloa. Tämä tarkoittaa sitä että voin jättää painovyön kokonaan pois, sillä riittävä määrä painoja menee jo liiviin. Täytyy vielä tarkastaa painotus avovedessä.
 Allastreeneissä nostelimme uuden korin kanssa ”arkeologista aarretta” eli hauleja täynnä ollutta pussukkaa. Jesse, Päivi ja Sini hoitelivat asiaa ihan tyylikkäästi. Minun kiihautteleva luonne ei sopinut ollenkaan nostosäkin hienovaraiseen toimintaan. Tuli aina töräytettyä siihen liikaa ilmaa ja se karkasi pintaan. Kaikki työtehtävät vain eivät sovi kaikille, näin se vain menee! Treenien perusteella sanoisin että nostosäkin avulla voi liikutella painavia asioita meren pohjalla, mutta itse esinenostoon valitsisin nostoköyden. Päivän tärkeä oppi!

Vähän ennen kyyneleitä

Koronan kynnyksellä saimme vih-doin-kin asianmukaiset toimitilat. Sen jälkeen kun muutimme pois Hylkysaaresta vuonna 2016, olemme pyörineet kalustomme kanssa Kokoelmakeskuksen tulityötiloissa, jotka eivät ole soveltuneet laisinkaan meriarkeologisen sukellus- ja tutkimuskaluston ylläpitoon.
Tähän tuli muutos. Pääsimme itse suunnittelemaan Koken laajennusosaan toimivat tilat, joissa paineastia- ja pesutilat ovat asianmukaisesti ns. olemassa. Meillä on myös oma sisäänkäynti, jossa emme ole kenenkään tiellä. Jihuu!

Päivi ja Sinikka muutos tiimellyksessä.

Kuvaus- ja valokalusto vanhenevat myös nopeasti.

Ennen kun meidät määrättiin etätöihin, kävimme läpi koko kaluston ja teimme runsaasti poistoja. Päivi ja Sinikka kyselivät tarkkaan minkälaisia tunnesiteitä minulla liittyy vanhaan kalustoon. He niin mielellään olisivat pistäneet poistoihin asioita, joita minä olisin säästänyt.

Onhan se hauskaa tajuta että tänä keväänä tulee 20 vuotta siitä kun siirryin meriarkeologiaan kokonaan ja jätin maapuolen kaivaukset. Kahdessakymmenessä vuodessa teknologia on ottanut aikamoisia harppauksia. Sukellus ja dokumentointitavat ovat muuttuneet totaalisesti.

Niinpä museon kokoelmiin tarjotaan vanhaa digikameraa koteloineen ja ROV:ia eli robottikameraa. Se suloinen pieni keltainen touhottaja, joka hankittiin vuonna 2001. Vain Tom Cruisella oli samanlainen, jota hän käytti vähemmän tutkimuksellisissa tarkoituksissa uima-altaissaan. Me sentään tutkimme omallamme mm. Vrouw Marian sisätiloja. Se oli jännää se!

Eniten tunnesiteitä hiersi ensimmäinen virkakuivapukuni. Se oli Polarin 905 sarjalainen kiinteällä Loitokarin hupulla ja rukkasilla. Se oli minulle kuin toinen iho. Pidin pitkän halihetken sen kanssa ennenkuin käärin sen takaisin pussiin ja poistoihin. Yön yli asiaa mietittyäni ajattelin että pitäähän sitä kuitenkin tarjota Merimuseon kokoelmiin. Onhan se kuitenkin Suomen ensimmäisen meriarkeologian tohtorin ensimmäinen valtiollinen työasu.

Teinipoikani mielestä tuossa ei ole mitään ihmeellistä. Hän kertoo mieluummin kavereilleen äitinsä olevan ”Kuolleiden miesten merten menopelien tutkinnan ammatin mestari¨, ei minulla ole mitään sitäkään nimitystä vastaan. Siitä pitäisi varmaankin kehitellä toimiva lyhenne niin voidaan lopettaa iänikuinen keskustelu siitä onko tämä vedenalaisarkeologiaa vai meriarkeologiaa vai ihan vain arkeologiaa. Ehkä tämä on ihan vain elämää. Nautitaan sitten siitä!

T. Kuolleiden miesten merten menopelien tulkinnan ammatin mestari

Unescon suojeluksessa

Tämä on se kevät kun ylivirittynyt planeettamme löysi jarrupolkimen. Kaikki on ajateltava uusiksi. Jos Korona ei ole muuttanut elämääsi, et ole tehnyt tarpeeksi. Näin se vain on. Näkymätön vihollinen on keskuudessamme ja turvallisin tapa toimia on ajatella, että kannat virusta ja sinun tulee pitää turvavälit kunnossa. Kaikilla meillä on läheisiä riskiryhmässä, joten muistakaa merikotkan siipienväli.

Yksi Koronan uhreista oli IKUWA7 kongressimme, jota suunniteltiin pidettäväksi Helsingissä touko-kesäkuun vaihteessa. Huhuja alkoi kiiriä kollegoilta eri puolilla maailmaa toteutetuista matkustuskielloista ja odottelimme milloin asia rantautuu meille. Se oli kummallinen viikko. Maanantaina pidimme vielä Tiedekulmassa tilaisuuden, jossa hollantilainen vieraamme Wouter Waldus kertoi IJsselkoggin nosto-operaatiosta. Paneelissa keskustelivat Museoviraston ja Kansallismuseon edustajat yhdessä IKUWA7 vetäjän Kalle Virtasen kanssa. Sukeltajaliiton Sari Nuotio luotsasi keskustelua ja lopputulema lienee ollut se, ettei hylyn nostamista ja museointia Suomessakaan pidetä ihan utopistisena. Promosimme IKUWA7 tapahtumaa, joka oli pääsyy tapahtuman järjestämiselle.

Perjantai olikin sitten kolmastoista päivä ja vedimme hätäjarrua! Ilmoitimme 240 osallistujalle kongressin peruuntumisesta. Onneksi meriarkeologiassa tulokset eivät happane vuodessa ja ihmiset ovat ylipäänsä tottuneet muuttuviin olosuhteisiin toimiessaan meriympäristöissä.

Maanantaina meillä oli jo tarjota uudet päivämäärät. Siirtyminen tasan vuodella ei onnistunut, sillä kyseinen ajankohta oli jo varattu. Kongressi pidetään Helsingin yliopiston tiloissa, joten kilpailu tilojen käytöstä on kovaa. Löysimme elokuusta 2021 uudet päivämäärät. Saman viikon lopulla saapuikin sitten tieto että Unesco suojelee kongressiamme. Toimimme siis Unescon ”patronagessa” ja pohtiessamme sanalle sopivaa käännöstä tuli ”suojelus” mieleen. Ollaan siis turvassa ja suojeluksessa muutoinkin. Pidetään huoli kaikkien jaksamisesta kriisiaikojen yli.

Tässä lisätietoa kongressista:

https://www.helsinki.fi/en/conferences/7th-international-congress-for-underwater-archaeology

Minna

Havaintoja Hylkysukellusseminaarista

Yhtäkkiä olikin helmikuu ja Venemessut. Tämä tarkoitti sitä, että talven odottaminen vaihtui lennosta kesän odottamiseksi ja sukeltajat kokoontuivat Pasilan Messukeskukseen. Immi oli jälleen onnistunut kokoamaan kiinnostavan kattauksen erilaisia esitelmiä ja ne herättivät ajatuksia, jotka eivät jätä rauhaan ennen kuin saan ne pujotettua sanoiksi.

Hylkysukellusseminaariin oli jälleen lunastettu 400 lippua eli sali täyteen.

Maija aloitti Museoviraston kuulumisilla ja virastomaailmassa tapahtuu just nyt yllättävän paljon isoja muutoksia. Muinaismuistolain uudistus on yksi merkittävämpiä asioita, samoin kuin alueelliset vastuumuseot. Sen uudistuksen myötä on maakuntiin tullut useita uusia arkeologin vakansseja. Hyviä kontakteja sukeltajille!
Valtakunnallisesti merkittäviä arkeologisia kohteita listataan parhaillaan ja näitä ns. VARK- kohteita poimitaan myös vedestä. Päästäkseen listalle pitää edustaa edustavasti jotain ”ryhmää” eli aikakautta ja jäännöstyyppiä. Kyse ei kuulema ole missikisoista, mutta siltä se helposti maistuu. Mitenköhän käy hylkyjen missikisoissa? Jokaisella sukeltajalla on taatusti omat suosikkinsa!
Jatkoin heti Maijan jälkeen ja välissä vilahti timelaps-video Oulun Hahtiperän hylyn kaivauksilta. Videolla näkyvät katselijat olivat taukoilevia raksatyömiehiä, sillä hylky löytyi 80 henkeä työllistävältä hotellirempan takapihalta. Hylky kaivettiin ja dokumentoitiin neljän arkeologin voimin, mikä on tosi kova suoritus parille viikolle.Videosta jäi ehkä sellainen fiilis että siellä vain nojailtiin lapioihin runsaan katselijajoukon vuoksi.
Aina vaan se oli yhtä jännää kiivetä sukeltavan yleisön eteen avautumaan, mutta jännitteet Museoviraston ja sukeltajien välillä ovat selkeästi sulaneet Hylkyseminaarin historian aikana. Esityksessäni kerroin meidän kenttätiimin toimintatavoista ja tulevaisuuden visiona kannustin meriarkeologista tutkimusinstituuttia kasvamaan haaveista todellisuudeksi.
Jorma Karvonen avasi seuraavaksi tuntemuksiaan Höyryhinaaja Dianan löytöhistoriasta. Hän sukelsi ensimmäisenä Jussi Rekolan löytämään hylkyyn Jaska Virkkalan kanssa. Urheilusukeltajat ry ottikin hyvin vastuuta hylyn säilymisestä. On vain raaka totuus että huolimaton ankkurointi on tuhonnut hylkyjä käsittämättömän paljon. Sen vuoksi Diana-aktiivien hoitama hylyn poijuttaminen oli todella viisas teko ja he osasivat tehdä sen fiksusti riittävälle etäisyydelle hylystä. Päivi piti Museovirastolta pyydetyn kommenttipuheenvuoron Dianan historiallisesta merkityksestä. Hylyn ainutlaatuisuutta ei voi tarpeeksi korostaa ja arvokas työ yhteisöllisen ja vastuullisen sukellustavan luomisesta hylyn ympärille sai ansaitsemansa aplodit. Tästä vielä kiitokset Sami Paakkariselle, sillä oli hänen ideansa luoda FB-sivut Dianalle ja saada sukeltajayhteisö jakamaan alustalla kuviaan ja kokemuksiaan. Kokemukset ovat ensimmäisen kauden perusteella hyviä, kunhan saadaan FB-sivut selkeämmiksi ja Karvonen huutelikin esityksessään apuja tähän puoleen.
Sykeen puheenvuoron piti Markus Santasalo ”Vaikuta vesiin”- projektista, jonka puitteissa hoidetaan erittäin vaativia öljynpoisto-operaatioita uudemmista hylyistä. Lisätietoa löytyy www.syke.fi/hankkeet/hylkysaneeraus. Uudemmistakaan hylyistä ei aina löydy piirustuksia, joten fotogrammetrinen mallinnus on ollut apuna öljynpoistoa suunniteltaessa mm. Ruoppaaja Velistä, joka upposi hinauksen yhteydessä vuonna 1987.

Fotogrammetria auttaa myös öljynpoiston suunnittelussa. Mallissa ruoppaaja Veli.

Projektissa riittää vielä tekemistä ja vuoden 2020 tavoitteissa on myös laatia alustavat suositukset/ehdotukset hylkyjen tarkkailuohjelmaksi öljyvuotojen varalle. Öljyä sisältävät laivatankit tulee tietysti tyhjentää, ettei ympäristö pilaannu. Se on erittäin vaativaa ja kohteita on paljon. Hyvä että työtä taas tehdään, päätä ei tosiaankaan voi laittaa pensaaseen tämänkään ympäristöongelman kanssa.
Kuohuttavin, mutta samalla hyvin viihdyttävä puheenvuoro tuli pitkän linjan syväsukeltaja Leigh Bishopilta. Kun omat arvot ovat vahvasti ristiriidassa esitelmän pitäjän arvojen kanssa, se herättää- noh, tunteita. Bishop tuntui olevan hyvin tietoinen mm. erilaisesta suhtautumistavasta hylkyjen esineistöön. Hän edustaa brittiläistä yksilön vapaus perinnettä, jossa vitsin voi vääntää hylyn loppumattomasta esinevarastosta, josta saa tiskikoneen kestäviä astioita helpommin kuin Ikeasta.

Leigh Bishop on syvän meren explooraaja, joka osaa viihdyttää yleisöä.

Stachuran uusi kirja Road of Death on must-read.

Kuitenkin sisuskaluja eniten käänsi suhtautuminen ihmisjäännöksiin, olipa ne sitten kuvissa esiintyviä pääkalloja tai menehtyneitä sukelluspareja. Kuolemantapauksiin ja vainajiin tulisi suhtautua kunnioituksella. Suomalaisten esitellessä hylkyjä joissa on ihmisen luita, kuvat jätetään näyttämättä yksinkertaisesti kunnioituksesta menehtyneitä kohtaan. Tästä on pakko tehdä suora leikkaus puolalaisen Tomasz Stachuran esitykseen, jossa useammassa kuvassa näkyi sama menehtynyt sukeltaja. Jostain kumman syystä näiden kuvien näyttäminen tuntui hyvin perustellulta. Tarina kuvien takana oli taas surullinen kuvaus ihmisluonnosta. Sukelluspari oli raportoinut katoamisesta, mutta väärään lokaatioon, sillä heillä ei ollut ollut lupaa sukeltaa kyseiseen hylkyyn. Niinpä menehtynyttä oli turhaan yritetty etsiä toisaalla. Kuva muistutti erittäin konkreettisesti sukellukseen liittyvistä riskeistä. Ne ovat jokaisella sukelluskerralla samat. Ihminen hukkuu hyvin nopeasti. Ja täysin turhaan jos se tapahtuu hylkyjen vuoksi! Hylyt ovat haaksirikkoutuessaan vieneet mennessään jo riittävän määrän ihmishenkiä. Näitä kuvia näkyi Stachuran esityksessä, mutta kerrottaessa maailman pahimmasta merikatastrofista ne jotenkin puolsivat paikkaansa, uhrien määrää alleviivautuu hyvin konkreettisesti. Nämä menehtyneet riittäköön. Se mitä opimme merionnettomuuksissa kuolleista merkityksellistää heidän elämänsä. Samoja virheitä ei tarvitse toistaa, ei sukellettaessa eikä sodittaessa.
Stachura osoitti omalla esityksellään miten erittäin vaikeistakin menneisyyden tapahtumista voi kertoa asiallisesti ja kirkastaen Take home messagea- sota on aina järjetöntä. Hän on juuri julkaissut uuden kirjan operaatio Hannibalista (1944-1945) jossa kahden miljoonan ihmisen evakuoinnit sadalla aluksella muuttuivat maailman historian suurimmaksi merionnettomuuksien sarjaksi, 20 000 menehtynyttä. Iso osa lapsia.
Stachura osoitti myös puheenvuorossaan miten ristiriitaisia ovat sukelluskiellot hylyille, sillä silloin ryöstäjät pääsevät mellastamaan ilman valvontaa, joka tapahtuisi parhaiten hylyn ollessa aktiivisessa seurannassa sukeltajilla. Vaikeita kysymyksiä, vain jakamalla kokemuksia ja avoimella keskustelulla päästään eteenpäin hylkyjen suojelutyössä.

Tuurin vedenalaiskuvat ovat täysin omaa luokkaansa.

En voi kylliksi korostaa miten tärkeän esityksen piti vedenalaiskuvaaja Pekka Tuuri. Hänen projektinsa 13 wheels näytti monta tärkeää puolta. Kun tavarat ovat paikoillaan hylyissä, kertovat kuvat paljon tehokkaammin menneisyyden tarinan. Yksityiskohdat kuuluvat hylkyyn, kukaan ei halua sukeltaa kohteilla jotka on ryöstetty. Erityisesti laivan ruoreilla on symbolinen merkitys. Tuurilla oli haasteita löytää hylkyjä, joissa ruorit olisivat edelleen paikoillaan. Ei se suojelutyökään aina onnistu. Virossa Akula-sukellusveneelle asennettu kiinnittymispaino oli kettingillään saanut merkittävät vahingot aikaiseksi ajautuessaan kiinni hylyn rakenteisiin. Tämäkin tuli hyvin esiin Tuurin kuvissa.
Huolimattomasta ankkuroinnista hyvän kuvasarjan näytti Stachura, ehjänä löydetty Wilhelm Gustloff aluksen pelastusvene oli seuraavalla kerralla pirstaleina, ankkuri oli mennyt keskeltä läpi. Siihen loppui keskustelu nostamisesta ja museoimisesta. Olisi pitänyt reagoida ripeämmin.
Mikhail Ivanov kertoi meille pitkäjänteisestä etsintätyöstä mitä Venäjällä harjoitetaan Itämereen jääneiden sukellusveneiden paikantamiseksi ja tunnistamiseksi. Työtä on tehty useampi vuosi ja enää on neljä sukellusvenettä paikantamatta. Toisen maailmansodan sukellusveneistä kaksi on uponnut lentokoneen tai laivan pommeista, muut ovat ajaneet miinakenttiin. Tätä Ivanov kutsui venäläiseksi ruletiksi, miinakenttien läpiajo oli hengenvaarallista puuhaa. Ivanovin edustamalla työryhmällä oli hyvin kunnioittava suhtautuminen näihin sotahautoihin. Jokaisen paikannetun sukellusveneen miehistön omaiset pyrittiin jäljittämään merellä pidettävään muistotilaisuuteen.

Ivanov vastaa yleisökysymyksiin. Hän oli erittäin odotettu puhuja, sillä suomea puhuvalle venäläisten asiakirjojen tulkitsijalle löytyy kysyntää!

Enää neljä WWII sukellusvenettä paikantamatta. Lisäinfoa: www.uwex.org

Suomen meriarkeologinen seura on kasvattanut toimintaansa merkittävästi ja kuulumisia avasi Panu Hänninen puheenjohtaja Markku Luodon ollessa estynyt. Seura etenee useammalla rintamalla, tärkeimpinä pitkäaikaisen kirjahankkeen loppusuora, jossa NAS (Nautical Archaeological Society) meriarkeologian käsikirja käännetään suomeksi ja sovitellaan meidän oloihin sopivaksi. Seura on myös avannut Porkkalaan hylkypuiston, joka on todella kova näytös erilaisesta vapaaehtoistoiminnan yhteensovittamisesta. Viime kesän yhteistyö Helsingin yliopiston kanssa toi myös uusia tuloksia hylkyjen ajoituksista ja meillä on kyllä Porkkalassa huikea historiallinen potentiaali Itämeren merellisen historian avaamiseen. MAS on vahvasti mukana järjestämässä IKUWA7 kongressia Helsinkiin toukokuun alussa, josta ensimmäinen Spinoff koetaan jo maaliskuussa kun 9.3.2020 Tiedekulmassa on keskustelutilaisuus hylkyjen nostamisesta.

Keskiaikainen hylky on osissa meren pohjalla.

Porkkalan alueelta löytyy jatkuvasti uusia hylynosia.

SMAS veti yllätyspuheenvuoron.

Tilaisuuden lopuksi Panu otti vielä yllätyspuheenvuoron ja palkitsi Ari Kapasen ja Immin MAS:in pronssisella ansiomerkillä. Minustakin palkitseminen on tärkeää, se on yksi tapa rakentaa hyvää yhteisöä hylkytutkimuksen ja -sukelluksen ympärille. Kiitos siis Immi jälleen kerran onnistuneesta tilaisuudesta ja kiitos myös kaikille yleisössä viihtyneille. Meillä Museovirastossa arvostetaan teidän panosta vedenalaisten vehkeiden parissa.

Sukeltakaa kuitenkin turvallisesti!

Minna

Hahtiperän hylky, 1600-luvun proomu Oulusta päivää!

Entisen Vaakuna-hotellin takapihalta löytyi elokuussa remonttityömaan yhteydessä maakaivannosta -ylläripylläri- puulaivan jäännökset. Arkeologista valvontaa olivat hoitamassa maapuolen kollegat Arkeologisista kenttäpalveluista, Matleena ja Terhi. Yllätys oli aikamoinen kun kuopasta ilmiintyi laivan hylky kaikkien aiempien kunnallistekniikan putkien lomasta. Tarkemmin kun aatteli, oli löytöpaikka ihan potentiaalinen, sillä alueella oli sijainnut Oulun vanha satama 1500-luvulta eteenpäin, kunnes maankohoaminen mataloitti kulkemisen paikalle.

Tutkimusalue oli kuitenkin naurettavan pieni maapläntti, hotellin työntekijöiden parkkipaikka, joka oli myös esitutkimuksissa koekuopitettu huolellisesti. Elokuussa 80 hengen remonttityömaan logistiikka kulki alueen halki ja oli tärkeää saada hylky arvioitua, jotta voitaisiin valita oikeat työ- ja dokumentointimenetelmät. Maapuolen kollegat pyysivät apua sähköpostilla.
Se oli ensimmäinen viesti, jonka avasin palattuani kesälomalta tietokoneen ääreen toimistolle. Muu tiimi jatkoi voimien keräilyä, joten minulla oli mahdollisuus tehdä 112-keikka vanhoille kotikonnuilleni Ouluun. Lähtöpäätöstä helpotti naapurihuoneen aina kannustava Maija, arkeologisten kenttäpalveluiden pomo Manna ja osastonjohtaja Mikko, sillä kaikkien mielestä oli tärkeää käydä arvioimassa tilannetta paikan päällä.

Pääsin kurkkaamaan itsekin miltä kaivaus näyttää kaivurin kopista. Pisti harkitsemaan alanvaihtoa ;)

Mun tärkein Pikkuapulainen esittelee juuri sahattua dendronäytettä.

Hotellirakennus on heti kaivurin takana eli to-del-la ahdas tontti sovittaa hylyn kaivaus.

Siihen se olisi varmaan jäänytkin, ellei meillä olisi niin hyvää vapaaehtoisten verkostoa. Kallea ei tarvinnut paljoa houkutella mukaan ja löysin itseni tiistaina iltapäivällä jo kuopan reunalla Pikkuapulaisen ja pitkälaippaisen moottorisahan kanssa tutkailemassa hylkyä yhdessä huolestuneen hotellityömaan johdon kanssa. No, eihän se ole edes maailmanloppu kun “keittiöremontti”muuttuu arkeologiseksi kaivaukseksi, mutta tietysti sillä on vaikutusta työmaan logistiikkaan ja aikatauluun.
Muinaismuistolaki velvoittaa rakennuttajaa, samoin kuin meitä viranomaisia. Neuvotteluasenteella päästään pitkälle kun tunnustetaan tosiasiat- tuplataan arkeologien määrä, kaivetaan kahdessa vuorossa, dokumentoidaan rivakasti ja kaivetaan kaivinkoneilla aina kuin voidaan.

Poistuin kuopasta jo saman viikon lopuksi ja maapuolen kollegat jatkoivat urakointia vahvistettuna Katariinalla ja Johannalla. Sahatut dendronäytteet menivät analysointiin ja pikaisesti tulikin jo Tuomas Aakalan hyppysistä alustavat tulokset- Hahtiperän hylky on mäntyä ja ajoittuu 1600-luvun lopulle (lopullisissa tuloksissa viimeisin vuosirengas ajoittui vuoteen 1684).

Tuomas pääsi myöhemmin katsomaan hylkyä Vantaalla dendrospesialistin silmin.

Mutta Hahtiperän hylyn kanssa yhteinen taival oli vasta avattu. Kaivausten loputtua hylky nostettiin palasina ylös montusta, laitettiin kuormalavoille, rekkaan ja kohti etelää. Oulussa ei ollut mahdollisuutta konservoida noin massiivisia rakenteita, joten tyo siirtyi Vantaalle Museoviraston uuteen Konservointi- ja kokoelmakeskukseen. Sielläkin kuukatta aikaisemmin aloittaneen uuden konservaattorimme Liisan henki salpautui, kun kävi ilmi millaisesta projektista voisikaan olla kyse. Ihan hyvä noin lähes ekaksi virkaduuniksi valtion ainoana vettyneen materiaalin spesialistina. Liisalla on kova kansainvälinen ura takana, joten ohjakset oli nopeasti käsissä!

Vähälän kyytiin ja etelään!

Liisa taputtelee Prinsessaa kylpyä varten.

Sitten kokousteltiin, laskettiin budjettia, mietittiin dokumentointitapoja ja pohdittiin, miten hitossa voidaan purkaa osiin laiva, vielapä niin, että sen saa viela takaisin kasaan konservoinnin jälkeen ja vieläpä näytille Pohjois-Pohjanmaan uusittavaan museoon? Museomiehet Pasi ja Mika ovat olleet hyvin tomerasti hylyn asiamiehinä Oulun kaupungin suuntaan. Hylystä on säilynyt käytännössä puolesta puolet. Eli leveyssuunnassa puolet on vienyt ahneet mikrobit, puu on hiljaa maatunut pois. Perä ja keula ovat kadonneet viisikymmenentä vuotta aikaisemmin vedettyjen kunnallistekniikoiden yhteydessä.

Onneksi Museovirastosta löytyy erilaista osaamista. Seurasaaresta ja Merimuseosta kaiveltiin esiin parivaljakko Jaffe ja Juha, joiden kanssa tehtiin ensin purkukokeilu ja sen jälkeen purettiin parhaimmaksi havaitulla tekniikalla konservointiin tuleva neljän pohjatukin levyinen osa hylkyä, koodinimellä Lohkopala tai Prinsessa. Kappale on ihan näyttävä, mutta mahdotonta konservoida yhtenä osana pakastekuivaimessa.

Lentävä Lohkopala matkalla ositettavaksi.

Juha ja Jaffe täydessä vauhdissa purkuhommissa.

Mikään ei ole ollut suoraviivaista ja yksinkertaista, olemme oppineet hylyn kanssa jo paljon. Kuvakokoelmien Ilari kuvasi hienot 3D mallit kokeilumielessä yhdesta kaaresta ja koko Prinsessan. Katso vaikka itse:

https://sketchfab.com/3d-models/5ac7a95863804bf69b1a1b2d811315ac

Vielä on lopullisesti päättämättä mitä tapahtuu lopuille kappaleille ja miten ne ylipäänsä dokumentoidaan. Nehän on toki dokumentoitu arkeologisesti silloin kun ne olivat vielä löytöpaikallaan, mutta nyt osista saisi vielä enemmän dataa irti laivanrakennustutkimus-näkökulmasta.

Niinpä joulun välipäivät olikin yllättäin pyhitetty Hahtiperälle. Metropolian opettaja Ale kävi keskustelemassa yhteistyöstä oppilasprojektina- voitaisiin testata mikä olisi paras dokumentointitekniikka ja miettiä digitaalisia ennallitustapoja. Helsingin yliopistoonkin on tulossa keväällä käsiskanneri, jonka kanssa voitaisiin myös tehdä kokeiluja. Dendrospesialistin kanssa tutkimusyhteistyö on vasta avattu, puusta saa vielä vaikka ja mitä tietoa irti, minkalaisia runkoja käytettiin, missä ne olivat kasvaneet, oliko niitä erityisesti kasvatettu laivanrakennuspuuksi... ja yliopiston kanssa vielä monititetieista tutkimusta puun säilymisestä, tässä avainhenkilönä on meribiologi Ari, yhteistyö jatkuu Hylkyindeksi-projektin jälkeenkin. Ja kyllä tässä vielä konservointimenetelmiäkin päästään vertailemaan.

Kaksi pohjatukkia onnellisesti omassa Raimon valmistamassa altaassaan matkalla kohti konservointia.

Kaivetaan vielä erilaista osaamista ja innostusta, yksi arkistoihminen olisi hyvä saada penkomaan historialliset taustat, mutta vaikuttaa siltä että Hahtiperän ympärille saadaan aito tutkimusprojekti kiinnostavien kysymysten kanssa. Onhan Oulu vanha meri- ja teknologiakaupunki- mikä olisi kiinnostavampaa kuin törmätä näin vanhaan laivaan?

Vielä on ratkaisematta osittain myos konservoinnin rahoitus. Osa hylyn kappaleista halutaan näytille hotelliin remontin valmistumisen jälkeen. Heille syttyi suuri lukkarin rakkaus hylkyyn ja tarjosivat museolle yhteistyötä- he voisivat toimia sisäänheittäjinä kertomalla hylyn olemassaolosta aitojen kappaleiden avulla. Erittäin kannatettava idea, museonäyttelyt eivät aina kaikkia ihmisiä tavoita ja historia on kuitenkin meidän yhteista omaisuutta. Vireillä on joukkorahoituskampanja, jossa myytäisiin tutkimuksista kertoavaa kirjaa. Kirjan tekstin luomiseen on innostunut hylkyä kaivamassa ollut Katariina, joka juuri palkittiin myös tietokirjailijana elämäntyöstään <3 Saataisiin Hahtiperän avulla tunnetuksi myös nykyarkeologian mahdollisuuksia ja tehdä myös konservointityötä tutuksi ihmisille. Eihän jengi edes tiedä että märkä puu pitää käsitellä laboratorio-olosuhteissa, erikoiskemikaaleilla, erikoisvälinein, erikoishenkilökunnan toimesta käsityönä, jotta se säilyisi alkuperäisen näköisenä. Materiaali prosessissa kyllä muuttuu, sillä osa kadonneesta puusta korvataan nestemäisellä muovilla eli Polyetyleeniglygolilla. Toistaiseksi paras konservointimenetelmä, jolla esim. Vasa laiva Tukholmassa on käsitelty.

Välipäivinä kylpyyn menevät kappaleet.

Vuoden viimeinen päivä ja saatiin jäähileiseen veteen uimaan lähes kaikki loput hylyn kappaleet. Onneksi on pätevät kaivinkonekuskit ja nosturikuskit, ilman sellaista asiantuntemusta nämä kappaleet eivät liikkuisi mihinkään, ei Oulussa eikä Vantaalla <3




Tämä jännä vuosi kääntyy loppua kohden, paluumatkalla Vantaalta Sturenkadun pääkallopaikalle, jouduin vielä hylkäämään virka-auton Suunnon parkkikselle- käsittämättömällä tavalla renkaaseen oli iskeytynyt metallinpalanen viiltäen sellaisen ventin kumiin, ettei siellä enää mikään kaasu pysynyt. Hetken meinasi alahuuli väpättää, olin nääs kylmissäni, märkä ja kurainen möyrittyäni koko päivän ulkona liinottamassa nostoa varten kuormalavoille pakattuja hylyn rakenneosia. Oli niinsanotusti kaikkensa antanut olo, onneksi Suunnon Pasi oli automiehenä aallon päällä ja auttoi ratkaisemaan tilanteen! Samoin monesta virka-auto-tilanteesta pelastanut Jukka, joka vastasi kännykkään vielä vapaapäivänä ja selvitti mihin auto pitää kyörätä.
Kiitos kaikille Blogin lukijoille kun olette seuranneet meidän jengin edesottamuksia! Tästä on hyvä ponnistaa vuoteen 2020! Siispä toivotan kaikkea hyvää kaikille! Me ollaan meriarkeologeja, eikä meillä aina ole itku kurkussa ;)


Halauksin, Minna

Helkutin Iso Melkutin

Sunnuntai on oivallinen päivä körötellä testisukelluksille Isolle Melkuttimelle. Muistatte varmaan sidemount kouluttajani Teppo Lallukan? Teppo oli menossa sukelluskavereidensa Susannan, Siirin ja Jarin kanssa pikkujouluilemaan ja joviaaleina sukeltajina nappasivat minut mukaan. Sukeltaminen kun lasketaan tässä hötkyilevässä elämässä lähinnä mindfullness terapiaksi, hyväähän se tekisi.
 Ja niin tekikin. Vetäessäni limenvihreillä somisteilla modattua Polarsafetyn 901 testiretro-versiota päälle, nousi lammesta kolmen hengen sukellusseurue. He ilmoittautuivat tämän blogin seuraajiksi, joten pakkohan on hehkua tämä kiitollinen palaute tekstimuotoon asti. Nämä ihanat ihmiset olivat myös hyvin avuliaita, sillä testaamassani puvussa ei ollut kuivahanskoja ja piukkojen märkäpuvun hanskojen kanssa on apu enemmän kuin tarpeen. Hankin hanskat Orkneyn keikalla ja jo silloin niiden erityispiirteiksi kehuttiin työlästä pukemista. Ovat nääs paksut ja napakat, mutta helkutin Melkutin oli jäähtynyt kolmiasteiseksi, joten ei siitä kovin kummoista sukellusta tullut kaikesta napakkuudesta huolimatta.

 Uusi puku sen sijaan oli vedessä hyvin miellyttävä kaveri. Ainoa haaste oli uudenlainen täyttöventtiili. Aikani tökkäiltyäni venan keskustaa, tajusin sen toimivan reunasta painamalla. Okei, Teppo saattoi vähän vinkata oikeaa kohtaa kun huutelin ihmetystäni ääneen. Sitten vaan kainaloiset paikoilleen ja veden alle. Voihan wiileys!
  Joulukuusi sai uusia pallokoristeita ja sukellusseurue poseeraili tonttulakit päässä. Kaikkea pientä ihmeteltävää oli radalle kertynyt. Vähän aikaa piti tuijotella yhtäkin objektia, ennenkuin tajusin sen olevan keraaminen säästöpossu. Siihenkin liittyy varmasti jokin omituinen tarina, joita me sukeltajat arvostamme.
 Muu seurue jatkoi retkeä, mutta minä kömmin ylös vedestä. Jos olette joskus lapsena luistelleet liian pitkään, niin muistatte varmaan miltä tuntuu kun veri alkaa taas kiertää varpaissa? Jep, tuntuu siltä kuin kynsiä vedettäisiin irti. Sama! Mutta sormissa. Ei haittaa vaikka olisin itkenytkin, sillä pinnalla ei just silloin ollut ketään muita. Mutta en kuitenkaan vuodatellut lämpimiä kyyneliä, ei niitä olisi edes irronnut, mutta muutaman voimasanan saatoin ehkä mainita.

Ei Sulkavallakaan aina soudeta

Toisinaan Sulkavalla sukelletaan. Niinkuin nyt, kun ajelimme tiistaina Sinin ja Robin kanssa tapaamaan Lohilahden aktivisteja. Paikalliset ovat innostuneet Markku Jonnisen johdolla kunnostamaan rantoja ja samassa yhteydessä löytyi myös neljä uutta hylkyä. Kesällä löydöstä uutisoitiin näyttävästi kun pitkäaikainen Saimaan hylyt -työryhmän jäsen Ismo Marttinen kävi sukeltamassa alueella. Tuolloin tuli luvattua että mekin tulisimme vielä itäiseen Suomeen kenttäkauden aikana.
Saimme vahvistukseksi Pentti Kokin samaisesta Saimaan hylyt- ryhmästä ja iloinen sukellustouhotus saattoi alkaa. Kävimme ensin Jonnisen veneellä luotaamassa hylkyjä ja merkitsemässä sen 30 metrisen, joka on keskellä veneväylää. Tosin rannimmainen hylky löytyi kun kurkisti veneen perämoottorin vierestä veteen jo laiturissa. Siinähän se oli, laatikon mallinen keksintö, jonka Marttinen oli jo tulkinnut varppausveneeksi.
Tiistai iltapäivän sukellus oli jännittävä kokemus. Vettä ei hylyn päällä ollut montakaan metriä, mutta järven olosuhteet ovat erilaiset. Makea vesi tulee jotenkin eritavalla iholle kuin suolainen merivesi. Päivä oli tyyni, joten aallokkokaan ei häirinnyt, eikä virtauksistakaan ollut muuta kuin iloa. Menimme suoraan kameroiden kanssa veteen ja aloitimme kuvaamisen. Tavoitteena taas tehdä 3D-mallia. Suunnitelma oli sukeltaa ensin hylky ympäri ja sen jälkeen sahata sitä poikittain ees ja taas. Sinin valtasi epäusko jo puolivälissä- onko tämä hylky laisinkaan vai jokin laiturirakenne. Lohduttelin vanhemman virkanaisen äänellä että sitähän tässä juuri selvitellään ja jatkoimme sukeltamista.
Hylyn vieressä on ollut laivanrakennustoimintaa 1500-luvun lopulta eteenpäin ja ajatus oli että tämä voisi olla yksi siellä rakennetuista purjelaivoista. Mitään mastoon viittaavaa ei sikokölistä löytynyt, joten tulkitsimme vankkatekoisen pohjarakenteen kuuluvan proomulle. Alueella on 1800-luvun lopulla säilytetty sahatoimintaan liittyvää laivastoa. Asiakkaamme oli todennäköisimmin yksi niistä. Päätimme siirtyä tutkimaan tarkemmin laatikkomallista hylkyä laiturin vieressä ja sen viereistä proomua.
Kuulimme myös että Lohilahden rannoilla on ollut rimarymejä, joihin laivoja on vedetty maihin. Vastarannalla sellainen pilkottelikin vedestä. Laatikkomallisen varppausveneen vierestä löytyi hirsiarkku. Yritin katsella kumpi oli ensin, mutta niin olivat nätisti vierekkäin ettei voinut päätellä kumpi oli vanhempi. Kuvasimme molempia hylkyjä ja päätimme luopua dendrojen sahaamisesta. Täytyy ensin selvitellä vanhaa kuvamateriaalia alueesta, jospa sieltä löytyisi hylyistä jotain johtolankoja, ettei turhaan ruveta niitä pilkkomaan.
Aamulla saimme vihjeen Kukkarlahdessa sijaitsevasta hylystä. Ajo-ohjeet oli kääntyä paksun männyn kohdalta vasemmalle. Löytyi mänty ja lahukkakin, mutta hylky ei halunnut tulla löydetyksi. Pentti ajeli dronella siksakkia kaikki rannat ympäri, mutta ketään ei näkynyt. Sellaisia ne hylyt just on, ne ei tykkää jos niitä pidetään helppoina nakkeina. Mekin Robin kanssa ryynättiin rantapusikoita, muttei nähty kuin kummallisia kepukoita. Ne eivät päätyneet edes Robinin hampaisiin vaikka keppejä arvostaakin tuo ihastuttava labbis-teini.

Huomenna jatkamme Lappeenrantaan. Lisää kuvia löytyy Instagramista sunkenheritage_fin Ryhtykääpäs toki seuraamaan.

Kiitokset Lohilahden porukoille, erityisesti Markku Jonniselle, löytäkää lisää hylkyjä niin me tullaan taas :)