Porkkalan hylkypuisto voimissaan

 Avasimme Itämeren ensimmäisen hylkypuiston vuonna 2000 Helsingin edustalle matkansa päättäneeseen Kronprins Gustav Adolfin hylkyyn. Tuo tykeillä varustettu massiivinen sotalaivan hylky on ollut hyvin suosittu vierailukohde. Perustamistyössä oli mukana nykyinen meriarkeologisen seuran puheenjohtaja Markku Luoto ja hänen mieleensä oli istunut hylkypuistokonsepti. Markku kävi vaimonsa kanssa tekemässä lisää sukeltajia maailmaan ja yhden isä-poika sukelluksen päätteeksi kirkastui kunnianhimoinen suunnitelma luoda Porkkalan hylkyihin puisto. Siihen se olisi varmasti jäänytkin, ellei olisi Markun energiaa ja kontaktiverkostoa. Porkkalaan on muotoutunut aikuisten kesäleiri-perinne, jossa laaja joukko eri tasoisia sukeltajia osallistuu hylkyjen poijuttamiseen, tauluttamiseen ja tutkimiseen.

 Me Museovirastosta ollaan tunkattu vuosien varrella hanketta ja tänä vuonna kävimme viistokaikuluotaamassa alueita ja lainaamassa vedenalaisen paikannusjärjestelmämme käyttöön. Se osoittautui tarpeelliseksi työkaluksi uusien hylkykohteiden kartoittamisessa. Onneksi UWIS laitteen valmistaja Pertti Arvonen oli myös luottosukeltaja Samulin kanssa paikalla neuvomassa laitteiston asennuksessa. Meidän jengissä oli Jesse ja meriarkeologian opiskelija Yann sekä Kalle, joka pyörähti messiin suoraan H2On Jussarön leiriltä.

 Oli erittäin upeaa nähdä innostuneita sukeltajia ja tekemisen meininkiä. Kaksi kokkia, Hanna ja Kati, pyörittivät gourmet-tason laivaruokaa isolle porukalle. Tämäkin armeija marssii mahallaan ja erityistä haastetta toivat vaihtuvat lokaatiot ja kattilan alla keinuva meri.

 Tutkimusta koordinoi brittiläinen vahvistus meriarkeologi David Cleasby, joka on juurtunut suomalaiseen toimintakenttään upeasti. Davidin tontilla on iso vastuu. Hylkyjä ajoitetaan eri menetelmin ja kartoitus lisää myös ymmärrystä alueen hylkypoolista. Tänä vuonna yhdeksi kiinnostuksen kohteeksi nousi Putkinotkoksi nimetty paikka, jossa oli useita eri kokoisia laivatykkejä, osa lavetteineen. Paikan muisti ryhmän seniori Vesa Saarinen 1980-luvun sukelluksilta. Nyt kapulaa saattoi siirtää eteenpäin, olihan ryhmässä myös arkeologian opiskelija Sami Brichkey. Toivottavasti nimi meni kerrasta oikein.

 Merellä saa touhuta lakkaamatta ilman suurempaa vaikutusta, ellei pysty kiinnittämään median huomiota. Tiedotuspäivänä radioon tuli useita haastatteluita ja Keke oli viritellyt lähetysstudion Stellalle, suorat Youtube-lähetykset onnistuivat mereltä hyvin. Myös kommentit veden alta onnistuivat hauskasti.

 Museoviraston puolesta haluan kiittää kaikkia vapaaehtoisia talkoolaisia, tällaisella vapaaehtoistoiminnalla on pitkälle tulevaisuuteen kantavia vaikutuksia!

Hylkyindeksi, siis mikä?

 Se on tässä:

https://www.sttinfo.fi/tiedote/uusi-hylkyindeksi--menetelma-avuksi-vedenalaisen-kulttuuriperinnon-uhanalaisuusluokitteluun?publisherId=69817951&releaseId=69911718

Joulukuussa 2016 meribiologi Ari Ruuskanen halusi tulla tapaamaan meriarkeologeja ja keskustelemaan ideastaan indeksoida hylkyjen suojelua. Olimme heti kiinnostuneita, Ari on meidän keskuudessamme sinnikkään tiedemiehen maineessa ja olimmehan saaneet yhteisjulkaisun Vrouw Mariastakin kansainväliseen julkaisusarjaan läpi. Ari oli siinäkin keskeinen hahmo, toisen ikiliikkujan eli Roope Flinkmanin kanssa. Roopen suostuikin myös Hylkyindeksi- projektin ohjausryhmään, mistä lähetämme lämpimät kiitokset!

Ari kertoi ideastaan ja ryhdyimme jatkojalostamaan ajatusta. Tässä oli jotain uudenlaista ajattelua, josta heti vainusi että asiassa on potentiaalia, mutta asia ei tulisi olemaan helppo. Vuosia vieri, pidettiin tapaamisia, mutta hanke jäi aina muiden juoksevien asioiden jalkoihin. Saimme Weisell- säätiöltä vuodeksi tukea työn edistämiseksi ja Ari hautautui Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle pyörittelemään muuttujia ja eri rekistereiden tietoja.

Ensimmäinen työpaja Suomenlinnassa joulukuussa 2018. Kuva Jenna Karhu.

Pienryhmät jatkoivat asioiden jalostamista. Kuva Jenna Karhu.

Ari Ruuskanen selostaa pienryhmälleen indeksiajattelua. Kuva Jenna Karhu.

Kutsuimme koolle joukon aktiivisia hylkysukeltajia ja pidimme työpajan joulukuussa 2018 Suomenlinnassa. Hylkyjen hyvinvointiin vaikuttavat muuttujat alkoivat hahmottua. Päätimme rajata käsittelyaineiston puulaivojen hylkyihin. Mitkä kaikki vaikuttavatkaan niiden säilymiseen? Luonnontieteistä otettiin soveltuvia painemuuttujia ja tutkailimme vesialueiden käyttöä ihmisen toiminnan vaikutusten näkökulmasta. Saimme luotua luokituksen äärimmäisen uhanalaisesta suhteellisen vakaaseen hylkyyn. Uhanalaisimmassa luokassa laivanhylkyyn kohdistuu äärimmäisen suuri paine, joka uhkaa laivanhylyn niitä ominaisuuksia, joita voidaan tutkia arkeologisin keinoin. Tiedon laadun säilyminen on äärimmäisen uhattuna.

Vrouw Maria -hylky kuuluu parhaiten säilyneeseen luokkaan. Kuva Jouni Polkko, Badewanne 2019.

Erilaisten painemuuttujien indeksoinnissa perusideana on se, että hyvin erilaiset tekijät voidaan muuttaa yhteismitallisiksi ja vertailukelpoisiksi. Samassa indeksissä pyöritellään niin vesialueen avoimuutta kuin väylien läheisyyttä ja sukeltamisen vaikutuksia hylkyihin. Akuuteimmaksi asiaksi nousi ankkuroinnin aiheuttamat stokastiset eli äkilliset vaikutukset. Epäonnisella ankkuroinnilla voidaan hetkessä aiheuttaa korvaamatonta tuhoa. Tämän tiedostaminen käänsi katseemme ankkuroinnin ohjeistukseen- mitäs niille kuuluikaan?

Indeksiajattelussa hylkyä suojaavina toimenpiteinä pidettiin poijutusta, mutta mm. Espoon tuoreimpaan hylkylöytöön ankkuroitiin ikävin seurauksin, vaikka siinä oli jo kiinnittymispoiju. Mites tämän nyt sitten selittää? Ei aina jaksaisi syyllistää kollektiivisesti hylkysukeltajia kun pääsääntöisesti jengi osaa olla ihan asiallisesti ja hylyt säilyvät sukelluskelpoisina- mutta lisää valistusta tarvitaan. Jos huolimaton ankkuroija näkisi tekojensa seurauksen, niin se ehkä pistäisi toimimaan toisin. Pääsääntöisesti vahinko tapahtuu siten, ettei sitä havaita vasta kuin aikojen päästä. Jolloin omista virheistään ei edes voi oppia. Tavoittelemme siis hyvää ohjeistusta, jossa lähtökohta on se, että hylyn lähelle ei ankkuroiduta, vaan sukeltaminen tehdään liikkuvasta aluksesta.

Jos on pakko ankkuroitua ja sukeltaa aluksesta, niin aloitetaan tutkimalla merisää, onko tuulen suunta muuttumassa tai keli nousemassa. Kaiutetaan kohde huolellisesti, jotta ymmärretään miten päin hylky pohjassa lepää. Lasketaan merkkipoiju, jonka on 4-6 kg painava sukkula, joka menee suoraan alaspäin mahdollisimman lähelle hylkyä, mutta ei hylkyyn. Kaiutetaan, jotta nähdään mihin kohtaan hylkyä merkkipoiju osui (pitäisi keksiä painoon kiinnittyvä sopiva heijastava pinta, joka ei vaikuta painon laskeutumiseen).  Ankkuroidutaan mieluiten tuulen alapuolelle, jos ankkuri rekaa niin silloin ei tarvitse pelätä että se tuhoaa hylyn ja palatessa on kiva uida pinnalla myötäaallokkoon. Aluksen päällikön vastuulla on huolehtia riittävän pitkästä ankkuriköydestä ja pohjan laadun tarkastamisesta.

Ohjeistuksen päivitystä meillä hoitaa tiimimme uusin jäsen meriarkeologi Kalle Virtanen. Laittakaapa Kallelle kokemuksia ja näkemyksiä kalle.virtanen@museovirasto.fi.

Ehkä se on tämä meidän yläpuolisen maailman kiire, joka vaikuttaa myös hylkyihin. Sukellusretkillä pitäisi olla asenteella- sukeltamaan päästään, jos ollaan onnekkaita, ei väkisin! Olosuhteita tulee kunnioittaa ja jättää asioille riittävät aikaikkunat. Ihan kaikkea ei kannata vetää suorittaja-mentaliteetillä. Sillä ei tehty Hylkyindeksiäkään vaan annettiin sen kypsyä rauhassa. Vieläkin löytyy parannettavaa, mutta sehän se on meidän ajan ilmiö- mikään ei lopulta koskaan valmistu! Opetellaan siis nauttimaan matkanteosta <3

Suuret kiitokset Ari Ruuskaselle, kiitos kun olet sinnikkäästi vienyt Hylkyindeksiä eteenpäin ja suhtautunut ymmärtävällä lempeydellä kiireisiimme.

Hahtiperän prinsessa ja Katariina

 Teksti Katariina Vuori, tietokirjailija ja arkeologi (sekä ketterä jääpalloilija)

Agatha Christie oli naimisissa arkeologin kanssa. Hän on kuulemma joskus sanonut arkeologimiesten olevan puolisoista parhaita: ”Mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä kiinnostuneempi arkeologi hänestä on.” Tai jotenkin noin se meni. Olen itse saavuttanut puolen vuosisadan virstanpylvään, ja ajattelin, että se on juuri oikea ikä viedä loppuun muinaistutkijaopinnot. Vielä samanlainen kimpale elämää, ja olen laillistettu muinaismuisto itsekin.

Opintoni olivat aikoinaan jääneet kanditutkintoon, enkä ollut ajatellut gradun tekemistä 20 vuoteen. Minulla ei oikeastaan ollut mitään tarvetta saada maisterititteliä tittelin vuoksi. Joskus kyllä huvitin itseäni ja lapsiani sillä ajatuksella, että he voisivat sanoa äitinsä olevan arkeologi. Heistä se olisi mahtavaa, mutta olin ajautunut aivan toisenlaiselle urapolulle, kirjoittamisen pariin, ja sillä tiellä oli hyvä olla.

Jostakin syystä heinäkuussa 2019 mieleeni kuitenkin ilmaantui ajatus, että olisipa hauska taputella opinnot loppuun, ja tehdä gradu jostakin pohjoissuomalaisesta hylystä. Laitoin Museovirastossa meriarkeologina työskentelevälle Minnalle sähköpostia, ja kyselin, olisiko Oulun tienoilla joku hylky, jota voisi tutkia. Olimme Minnan kanssa pelanneet jääpalloa samassa joukkueessa mustavalkotelevision aikana, mutta emme olleet juuri sen jälkeen nähneet. Taisin mainita myös, että olin valmis suorittamaan jonkinlaisen laitesukelluskurssin, vähän vaikeahan hylkyjä muuten on tutkia. Edellisestä sukelluskerrasta alkoi olla aikaa 30 vuotta, enkä pitänyt itseäni alkuunkaan turvallisena sukeltajana.

Sain viikon päästä Minnalta vastauksen: ”Mulla on sulle hylky, se on Vaakunan takapihalla.”

Ajoitus oli melkein yliluonnollisen osuva, ja se, että oululaishotellin takapihalta löytynyttä hylkyä saattoi tutkia ilman snorkkelia.

 

Siinä me sitten seisoimme. Edessämme oli valtava monttu. Se oli muodoltaan hieman soikea, ja aina kun ajattelen sitä, mieleeni tulee halkaistu papaija, sellainen, josta on poistettu siemenet. Tuon papaijamontun pohjalla oli tummansävyistä puuta pitkin ja poikin. Aivan kuin monttu olisi vuotanut, ja se oli pitänyt saada äkkiä tukittua, ja niinpä sinne oli heitelty kiireen vilkkaa hirsiä ja lautoja tulpaksi. Mutta hylky se oli, kolmisensataa vuotta vanhan proomutyyppisen aluksen hylky.

Ryhdyin kirjoittamaan gradua vanhasta hylystä syksyllä 2019. Käytän mieluummin termiä ”kirjoittaa” sen sijaan, että kehuskelisin tutkineeni hylkyä. Toki yritin ohjaajani ja akateemisten instituutioiden mieliksi olla jonkinlaisessa jäykässä vuorovaikutuksessa tutkimusaineiston kanssa. Läträsin lähdemerkintöjen parissa ja yritin tulla muodollisesti toimeen. En kuitenkaan voinut sille mitään, että enimmäkseen tieteellinen ankkuri oli vinssattuna kannelle ja mennä huljahtelin virran mukana. 

Halusin Hahiperän hylylle elämän. Halusin, että se oli ollut jollekin tärkeä. Halusin ajatella, että se oli ollut omistajalleen tärkeä, ehkä sille oli annettu nimi, joku kaunis ja suussa pyöreä. Ja kun se toi omistajansa turvallisesti satamaan tyrskyisen matkan jälkeen, sen mäntypuista laitaa taputettiin kiitokseksi niin kuin hevosta, joka oli kaula hiessä kiskonut auraa kivisellä pellolla. 

Sen sijaan että olisin miettinyt tutkimusmetodejani, saatoin kuvitella jonkun seisomaan aluksen kannelle – minusta oli mukava ajatella, että aluksessa oli ollut kansi, vaikka sellaista ei kaivauksissa löytynyt – polttelemaan liitupiippua. (Hylystä todellakin löytyi liitupiipun varren pätkiä.) Joskus, kun sää oli oikein suotuisa, piippumies otti merelle mukaan poikansa. Tai ehkä tyttärensä, joka oli syntynyt vuoden 1699 paikkeilla, ja joka oli luonteeltaan raisu ja ajalleen epätyypillisesti haaveili tervakauppiaan tai laivakapteenin urasta. 

Siinä he iltaisin istuivat Vaakunan parkkipaikalla, joka heidän aikanaan oli ollut Hahtiperän satama, katselemassa auringon laskua. Aiemmin päivällä kauemmaksi merelle oli ankkuroitu mauste- ja kahvilastissa ollut itäintiankulkija. Piipunpolttaja ja tyttö olivat hakeneet proomulla lastin satamaan. Säkit, tynnyrit ja laatikot oli kyössätty makasiineihin, mutta aluksessa saattoi vieläkin tuntea tervan tuoksun seassa häivähdyksen muskottia ja kardemummaa. Tyttö oli saanut vieraskielisiltä merimiehiltä kimpaleen sokeria, ja hän imeskeli sitä ja toivoi ettei tuo päivä milloinkaan päättyisi.

 

Jonakin päivänä tuo kaikki kuitenkin loppui, ja Hahtiperän proomun annettiin upota. Miksi siinä niin kävi? Unohdettiinko se? Oliko se kolhaissut kiveä ja alkanut vuotaa? Oliko omistaja ollut krouvissa, hoiperrellut pimeässä laiturille, molskahtanut satama-altaaseen ja hukkunut eikä vanha alus kiinnostanut enää ketään? Tai ehkä silloin oli isovihan aika, ja sokeritytöstä oli tullut äiti ja piippumiehestä isoisä. Venäläiset olivat riehuneet Pohjanmaalla ja lähestyivät nyt Oulua. Piippumies ja sokerityttö olivat varhain aamulla tulleet satamaan, aikoneet viedä perheen turvaan, Ruotsiin tai jonnekin. Vaan vihulaiset sattuvat paikalle, he tappoivat miehen ja veivät sokeritytön ja tämän lapset orjiksi itään, upottivat aluksen…

 

Plumps. Akateeminen ankkuri pyllähti pohjaan ja kaivautui raajoillaan pohjasedimenttiin. Toista vuotta siinä meni, mutta nyt se on tehty. Gradu on jätetty ja hyväksytty.

Vieläkin tulee mietittyä, miksi päätin nähdä vaivaa jonkin maisteritutkinnon takia. Paljon hauskempaa on huvittaa mielikuvitusta. Olen vuosikymmenten varrella opiskellut kaikenlaista, fysioterapeutiksi ja personal traineriksi ja lasketteluopettajaksi. Muutama vuosi sitten suoritin kirjallisuusterapiaohjaajan opinnot. Graduani työstäessäni ja Hahtiperän hylkyä ajatellessani olen monesti huomannut, että arkeologiassa ja kirjallisuusterapiassa on paljon samaa. Meillä on pakottava tarve luoda esineille ja tapahtumille tarina, mahdollisimman kokonainen ja ehjä jatkumo. Samaa me teemme oman elämämme kanssa kirjallisuusterapiassa: luomme itsellemme helminauhan lailla juoksevan elämäntarinan. Jos ei muuten, niin sepittämällä osan.

Kun aloitin graduni kirjoittamisen syksyllä 2019, etsin inspiraatioksi hylkyihin tai mereen liittyvää runoa. Löysin netistä anonyymin kirjoittaman säkeistön, ja siinä se oli, niin kauniisti ja täydellisesti sanottuna:

HA! pimeään uponnut..
hiljaa paikalleen lahoava
ei valosta niin välittävä..
tästähän minä puhuin 
kun itsestäni..

 

Tajuan heijastaneeni itseni tuohon vanhaan vettyneeseen lotjaan: toivottavasti se oli joskus jollekin tärkeä.

Nyt gradun jälkeen olen jatkanut työtä nyt jo niin rakkaan Hahtiperän hylyn parissa. Työstän hylystä tietokirjaa, ja mielessäni on myös alkanut elää näytelmäkäsikirjoituksen aihio, tragedia, jossa pääosassa on kauan sitten elänyt laivanrakentaja ja hänen poikansa. Tai ehkä tytär. Ja nyt vasta minä sen tajuan, mikä juju tässä koko hommassa oli! Se, että kannattaa lähettää nuoruusajan ystäville sähköpostia. Sehän voi muuttaa koko elämän!

Aikaisempi teksti Hahtiperän hylystä http://haavitauki.blogspot.com/2019/

Kanonbra!

Ajattelin kirjoittaa nopeasti sellaisen piristävän tekstin, sillä arvelen että muillakin ottaa koville tämä toinen Koronakevät. Sitten huomaan, että eipä se niin helppoa olekaan ilman että kuulostaa todella omituiselta. Aina voi tehdä niinkuin tähtitieteilijät ja vaihtaa perspektiiviä. Tällaisen rohkaisevan tekstin kirjoitin yläasteen vanhempainyhdistyksen FB- sivuille:

"Vaihda perspektiiviä! Miltäköhän tämä touhu näyttää Alfa Centaurista käsin? Jos pandemia piimityttää, niin etäisyyttä huoliin voi ottaa ajattelemalla itsensä Kentaurin tähdistön kirkkaimmalle tähdelle. Olet silloin 4,4 valovuoden päässä huolista ja yötaivaan kolmanneksi kirkkain tähti. Yhtenä päivänä tämä aika on vain muisto. Minkälaisia tsemppiterveisiä sinä lähettäisit nykyitsellesi taaksepäin tulevaisuudesta, vaikkapa vuodesta 2025?"

Tietenkin ainut tsemppitervehdys kommenttiketjussa oli itseni kirjoittama, teinien vanhempia on aika vaikeaa aktivoida :D Tuon tekstin jälkeen ajattelin että arkeologille olisi luontevampaa leikkiä aikaperspektiivillä ja miettiä miltä tämä aika näyttäisi vaikka sadan vuoden takaa? Tai jotenkin ehkä kivointa miettiä, miltä tämä aika näyttää sadan vuoden päästä, sillä tulevaisuusvisiot vaativat eniten rohkeutta ja mielikuvitusta. Tulevaisuusvisiot ovat kuitenkin keskittyneet ilmastonmuutokseen, joten siitäkin voi herkimmät saada vain lisää ahdistusta, joten mitäpä jos vain keskittyisi kivoihin uutisiin?

Kivoja uutisia ovat esimerkiksi se, että Suomen tutkimussukelluskoulutus etsii koordinaattoria ja saamme käyntiin Helsingin yliopiston siipien alle Suomen tutkimussukellusakatemian. Se on kova juttu, toivottavasti pätevä ihminen saadaan luotsaamaan homma maaliin, Weisell- ja AMPS- säätiöt turvaavat kolmen ensimmäisen vuoden rahoituksen.

Olin itse kurssilaisena ensimmäisellä tutkimussukelluskurssilla vuonna 1995 ja näin "muutamaa kuukautta" myöhemmin voin vain todeta miten merkityksellinen tuo kurssi oli Suomen meriarkeologian kannalta. Siellä luotiin hyvät pohjat monitieteiselle yhteistyölle, joka edelleen poikii hedelmää. Nytkin meillä on tekemisen meininki Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistyksen (eli STOY) hallituksessa. Keväällä pidämme kaksi webinaaria, toisessa avautuu Pauliina Ahti "Kun pintaraapaisu ei riitä" ja toisessa ensimmäinen kunniajäsenemme Roope Flinkman. Kaivakaapa linkit STOY:n FB sivuilta tai uusilta verkkosivuiltamme https://www.tutkimussukellus.fi/ joista muuten saamme kiittää Niko Nappua (kurssikaveri 25 vuoden takaa).

Lisää kivoja uutisia on "Unohdettu laivasto"- projektin alkaminen. Sopimuksia vielä kirjoitellaan, mutta nyt vaikuttaa siltä että siirryn projektiin kuudeksi vuodeksi jo ensi kuun alussa. Arvatkaapa miten jännää on olla ainoa ulkomaalainen projektissa? Tietysti vaadin että palavereissa puhutaan ruotsia. Just se kouluaine johon en koskaan jaksanut motivoitua. Yritän samalla olla teinipojilleni elävä esimerkki siitä että kannattaa hanskata kyseinen kieli nuorena. Tässäkin elämänvaiheessa vielä ehtii, mutta onhan se nyt vaan jotenkin niin hitsin noloa olla tajuamatta toisten spontaaneja vitsejä Zoom-palavereissa. Pitää vaan uskaltaa tehdä virheitä ja mennä omalle epämukavuusalueelle.

Projektin tutkimukselliset tavoitteet onkin sitten taas toisen tason juttu. Kun lopetin väitöskirjan tekemisen Suomenlinnan aineistosta niin ajattelin että huh- nyt saa joku muu jatkaa. Suomenlinnan hylyt jaksavat leikkiä vaikeasti tavoitettavia. Milloin on Vantaan kuravedet niskassa ja milloin kaikki hurjapäiset veneilijät. Tänäänkin olisi pitänyt olla sukeltamassa, mutta peruttiin meno eilen illalla kun tajusimme, että pakkanen ja kova itätuuli eivät ehkä ole se kaikkein rapein yhdistelmä sukelluskalustolle, saatikka henkilöstölle. Pari sukellusta ollaan ehditty tekemään nyt talvikauden aikana, mutta laihoin tuloksin. Jatketaan siis harjoituksia silläkin saralla ja toivotaan parempia näkyväisyyksiä.

Parempia näköaloja myös pinnan päälliseen maailmaan! Katsellaan kiva-linsseillä tätä uutta maailmanaikaa ja otetaan siitä parhaat puolet heti käyttöön osaksi omaa arkea. Itselleni se on kylmävesiuinti ja nykyisin, sattuneesta syystä, hoidan uintikeikat puhellen ruotsia. Det är kanonbra!

Kauden viimeinen (joulutarina)

 

Riitta avustaa sinisiä lateksihanskoja paksujen villahanskojeni päälle. Vahdin kärsimättömänä miten kumireunus asettuu suoraan sukelluspuvun mansetin yli. Jokainen ryppy tarkoittaa merivedelle tietä puvun sisään. Vesi on kuin valo. Tarvitaan vain hiuksen paksuisen halkeama panssareissa ja se tulvii läpi. Nyt kun vesi on pohjalla neljä asteista sen pitäisi pysyä ulkopuolella. Sillä muistan elävästi miltä tuntuvat kylmettyneet kädet, ensin tuntuu kuin kynsiä vedettäisiin irti. Sitten ei tunnu enää miltään. Pelkät tököttävät nakit joilla ei tee mitään.

- Hyvä, kiitos. Oikaisetko vielä tuon kohdan. Sanon keskittyneesti ja korostuneen rauhallisesti, pidätellen hitauden nostamaa ärtymystä.

- Ai, tämänkö? Riitta kysyy ja nipistelee samalla lämpimillä käsillään hanskan reunoja sileiksi.

- No nyt on hyvä, aika fakiiri saa Itämeri olla jos meinaa päästä näiden suojausten läpi.

Vedän suupieliä ylöspäin. Se on tarkoitettu hymyksi, mutta muistuttaa lähinnä irvistystä. Ojennan samalla molemmat käsivarteni Riittaa kohti. Hän tulkitsee elekieltäni oikein, tarttuu käsiini ja vetää minut seisomaan.  Sukellusvarusteiden kanssa paino lähes tuplaantuu ja massa on enimmäkseen selässä. Kun istuu varustelun ajan, kaipaa apua liikkeelle lähtöön. Nuoremmat eivät tarvitse, minä tarvitsen.

Hengitykseni korisee oudosti, kaasu tulee säiliöistä paineenalentajan kautta kokokasvomaskiin. Se on samanlainen savusukelluslaitteisto kuin palomiehillä tulipaloissa. Nyt ei sammuteta mitään vaan mennään tarkastamaan vanhaa puulaivan hylkyä.

Päästyäni pystyyn tassuttelen päättäväisesti räpylöillä alumiinikantta pitkin tarvittavat askeleet kohti keulaa. Liikun kömpelösti. Veneen keularamppi on laskettu valmiiksi odottamaan veteen menijöitä. Pysähdyn partaalla ja tartun toisella kädellä kiinni maskista. Astun eteenpäin, pelottomasti kuin  pingviini. En ole aito merieläin ja pelottomuus jää veneeseen, nyt ollaan ihmiselle vieraassa ympäristössä pelkän teknologian ja oman kokemuksen varassa.

Vihreä viileys ympäröi minut ja nopea puristava paineen tunne herättää aistit. Vesi tuntuu tänään kovalta, rajani piirtyvät selkeästi. Noste pamauttaa minut nopeasti takaisin pintaan. Näytän OK merkin kannella odottavalla Riitalle. Hän huomaa eleen, kuittaa sen ja kääntyy poispäin hakemaan kameraa. Lisään napin painalluksella nostoliiviin ilmaa ja jään kellumaan kasvot alaspäin.

Olen humanisti, pidän ihmisistä enemmän kuin hylyistä. Ihmisrakkauteni ilmeni halussa jakaa tarinoita vedenalaisesta maailmasta, että ihmiset näkisivät mitä jälkiä aiempi elämä oli jättänyt merenpohjaan. Näkemällä nämä jäljet, yhteys mereen väistämättä muuttui. Yhteys hylkyyn, yhteys aiempiin sukupolviin ja lopulta yhteys luonnon kiertokulkuun kaikessa elollisessa ikuisesti kiertävän veden kautta. Tätä tavoittelin. Työni oli niin koukuttavaa, että unohdin ensimmäisenä ihmisistä läheisimmän. Itseni.

Painan hanskojen vuoraamalla etusormella kokokasvomaskin tangettia ja testaan puhelinta.

- Kuuleeko pinta, tässä Maikki.

- Pinta kuulee, kuuleeko Maikki?

- Maikki kuulee hyvin, kuitti.

Henkäisen helpottuneesti, puhelin toimii taas.

Odotan vielä kameraa. Riitta ojentaa paketin veneen keulasta lyhyen köyden varassa. Tartun kiinni sen kahvasta. Canon on koteloitu vedenpitävästi. Olen valmis sukeltamaan ja tapaamaan hylyn. Sen nimi on Pohjoinen Kotka.

Odotan kelluen poijun lähellä sukellusparikseni Paulaa. Tuuli on asettunut, eikä pinnassa tunnu virtauksia, pysyn vaivattomasti paikoillaan. Käynnistän kameran. Paksuilla hanskoilla pienten nappien vääntäminen on pinsettiotteellekin haaste myös lämpimillä sormilla. Kamera surahtaa käyntiin ja painan näytön päälle.

Olimme Paulan kanssa saaneet tutkimussukelluskoulutuksen ja se teki vedenalaisesta käsialastamme samankaltaista. Olin urani aikana sukeltanut lukuisten ihmisten kanssa, mutta Paula oli ykkönen. Sukellustyön sujuvuus perustui luottamukseen ja jos ei pystynyt itse hoitamaan tilannetta, saattoi parilta pyytää apua.

Vilkaisen veneeseen ja huomaan että Paula on juuri astumassa keularampilta veteen. Pyörittelen ranteita ja tarkastan hanskojen pitävyyden. Ei tunnu kylmää. Hanskojen huolellinen asettelu kannatti.

En huomaa syksyisen veden viileyttä. Sähköinen aluspuku on ollut vasta yhden kauden käytössä. Ei tarvitse murehtia kylmyyttä, sitä ei ehdi tulla tunnin sukelluksella kunhan puvun akussa vain riittää virtaa. Sen minkä lämmössä voittaa, ulkonäössä häviää. Tikatussa aluspuvussa näytän pullealta rallikuskilta, mutta meriarkeologia ei olekaan kauneuslaji, vaikka naistutkijalle ulkonäköpaineet ovat aina olemassa. Niistä ei vain voi välittää kun ollaan töissä merellä.

Huomaan Paulan ehtineen poijulle ja olevan valmis sukellukseen.

- Eiköhän mennä?

Painan tasapainotusliivin poistoventtiiliä ja kelluttava ilmamäärä rynnii ulos haitariletkusta. Asetun laskuvarjohyppääjän asentoon. Alaspäin suuntautuva liike kiihtyy paineen puristaessa puvun kasaan. Lisään rintakehän keskellä olevasta painonapista ilmaa pukuun ja vajoaminen hidastuu. Leijun.

Kokokasvomaski riitelee hupun reunojen kanssa. Ilma karkaa ja kuplat kolisevat kiitäessään ylöspäin. Puhelimen kuunteluyksikkö vahvistaa niiden äänen ja olen kaukana zen-mäisestä hiljaisuudesta. Kovat äänet häiritsevät tavallista enemmän, loppukaudesta omatkin akut on jo vähissä ja huomaan sen häiriöherkkyytenä. Eniten ärsyttää kaikki.

Olin tottunut kääntämään huomioni pois epämiellyttävistä äänistä. Lapsuus isossa perheessä oli opettanut käyttämään kuuloaistia valikoivasti. Yritän silti kiristää maskin hihnoja. Kuplatulva rauhoittuu edes vähän. Keskityn hengitykseen. Se tasoittuu ja rauhoitun. Tätä tunnetta kaipaan eniten sukeltamisessa.

Seuraan katseella oranssia köyttä, jonka päässä on viisikiloinen paino. En tarkalleen tiedä mihin kohtaan hylkyaluetta se on asettunut. Terävä valokiila halkoo meren vihreyttä lasermiekan lailla. Uusi lamppu on todella tehokas, muttei sekään kykene halkomaan maitomaista lumisadetta johon hylky oli kietoutunut.

- Eilinen myrsky on sekoittanut pohjasedimentin, eihän täällä näe yhtään mitään, puuskahdan puhelimeen.

- Elä nyt vielä hermostu, Paula kuittaa, se voi olla ohimenevä pilvi äskeisen tankkerin jäljiltä.

Saavumme pohjalle ja oranssi köysi näyttää katoavan suoraan tukevien kaarien väliin.

- Ainakin osuttiin kohdalle, totean lakonisesti.

- Yritän kuitenkin mallinnusta.

- Kuitti, otan lähikuvia rakenteista.

Arvelen sen onnistuvan ihan hyvin surkeista olosuhteista huolimatta. Kuvauksessa olisi kaikkein tärkeintä kirkas vesi, mutta sitä osui kohdalle aina vain harvemmin. Pirun ilmastonmuutos. Se lisäsi sateita ja sen myötä valumavesiä. Ne tulivat yleensä peltolietteen sakeuttamina värjäten veden läpitunkemattomaksi.

Paula lähtee uimaan päättäväisesti linjoja pitkin kohti hylyn keulaa. Mallintamisessa on keskeistä maalata kuvilla kattava peitto koko hylystä. Paulan valojen kadottua näkyvistä jään kahdestaan hylyn kanssa. Asettelen kärsivällisesti kameran säätöjä vähän liian kauan, sillä huomaan Näkin koputtavan olkapäälle. Näkillä on huijarisyndrooma ja se hihkuu ”Kuvitteletko olevasi joku valokuvaaja vai?” 

En nyt jaksa alkaa vääntämään Näkin kanssa, näytän sille kieltä ja käännän kameran asetukset automaatille ja luovun tarkemmista säädöistä. Innostun kuvaamaan paksuja tammisia rakenneosia, jotka sojottavat merenpohjassa kuin romahduksen jäljiltä. Niin, romahduksen. Näkki valpastuu taas ja kommentoi ”Elä nyt romahda!” Aivojen työpöytä on täynnä, mentaalinen ruuhkatunti, ei se aiemmin ole tullut mukaan veden alle.

Matkamääräykset, hankinnat, työajanseuranta, kellokortti, palaverit, raportoinnit, esitelmät, hankkeet ja projektit, veneen pohjanpesu, vessan tyhjennys, keittiön tiskipöydälle unohtuneet eväät ja rappukäytävään hajonnut biojätepussi- kaikki vyöryvät kerralla yli ja huuhtelevat aivoja. Mikään niistä ei tartu, jään pitkät päällä tuijottamaan etsimen läpi hylyn kaarta. Kestää tovin ennen kuin tajuan, sehän on katkennut todella rajujen voimien vuoksi. Palaan taas itseeni ja käsillä olevaan hetkeen. Näkki meuhkaa ”Keskity Ameeba!”

- Joo, joo. Ite oot ameeba.

Paula ui ohi lähietäisyydeltä. Tunnen miten maskini letku kiristyy ja käännän vaistomaisesti päätä samaan suuntaan. Otan vapaalla kädellä kiinni maskista, varmistan ettei se irtoa päästä.

- Olen kiinni jossain, Paula raportoi puhelimeen.

Ymmärrän samassa että hän on kiinni letkussani.

- Pysy paikalla, se on mun maskin letku. Paula pysähtyy, eikä minun tarvitse enää uida hänen perässään.

Tunnustelen käsillä letkua ja huomaan että se on jäänyt kiinni Paulan sääressä olevaan puukkoon. Puukko on säären ulkopuolella ainoastaan James Bondilla. Meillä tavallisilla kuolevaisilla se on joko kädessä, vyötäröllä tai säären sisäpuolella, juurikin takertumisriskin vuoksi.

Taputan Paulaa sääreen, merkiksi siitä että hän voi jatkaa matkaa. Sain letkuni vapaaksi.

- Anteeksi, en huomannut sinua.

- Se on tämä surkea vesi, tilanne hallussa. Menen kuvaamaan vähän etäämmälle niin saat pidettyä hyvät uintilinjat.

Jään kameran kanssa leijumaan hetkeksi hylyn yläpuolelle ja mietin, onneksi sukellusparini oli Paula. Hän ymmärsi heti pysähtyä ja puhua, eikä potkia vimmatusti niin kuin joku toinen olisi voinut tehdä. Potkuissa olisi maski irronnut päästä ja olisin menettänyt hengityskaasun lisäksi näkökyvyn. Olisin todennäköisesti saanut vielä jonkinlaisen kylmäshokin veden päästessä yllättäen kasvoille. Loppua en halua edes ajatella.

Pohjoinen Kotka -hylkyä tarkastetaan vuonna 2020. Hylyn ilmoitti Museovirastolle Stig Meinecke jo vuonna 1962. Kyseessä on venäläinen sotalaiva Severnyj Oriel, joka upposi 1798 Kustaa III:n sodan aikana. Kuva: Minna Koivikko, Museovirasto

Savustamme vielä tovin hylyn henkeä ja syvintä olemusta talteen kameroiden muistikorteille. Loppusukelluksella pyörimme yhä enemmän nousuköyden lähellä, kuin varmistaaksemme poispääsyn.

-Olisiko se tässä?

-Ei se tästä enää hieromalla kummene, eiköhän lopetella.

-Pinta, aloitamme nousun.

-Pinta kuittaa, aloitatte nousun.

Lähdemme kohoamaan oranssia köyttä pitkin ylöspäin. Jäämme leijumaan kolmen metrin kohdalla turvapysähdykseen. Nostan kädet ristiin vartalon eteen ja lepään rennon oloisesti vaaka-asennossa. Pää tyhjänä, on lämpimän leppoisa olo.

Katselemme hiljaisina hitaasti vaihtuvia numeroita sukellustietokoneissa ja hengityskuplien kiihkeää matkaa kohti pintaa. Paula pakkaa kameraa ja sammuttaa valot. Mietin retkemme onnistumista, jos Paulan mallinnuskuvaus on kelvollista niin saatamme saada tietokoneen ruudulla näkyviin koko hylyn. Omistakin kuvistani pitäisi syntyä jotain käyttökelpoista seurantamateriaalia.

Tämä on kauden viimeinen työsukellus ja tunnen hiljalleen miten stressi helpottaa. Me todellakin teimme kaiken sen, mitä projektissa edellytettiin. Spontaani hymy nostaa silmäkulmat ryppyyn. Paula huomaa hymyilyni.

- Ollaan me kyllä hyvä tiimi.

- Niin ollaan. Eiköhän lähdetä ylös. Minuutit tuli juuri täyteen.

- Pinta, tulemme ylös. Äänessä on jo riehakkuutta.

- OK. Tervetuloa! Viritämme punaisen maton.

Paula ojentaa kameran ensimmäisenä veneeseen ja nousee sukeltajan tikkaita ylös kannelle. Kellun rauhassa kauempana, odotan vuoroani. Saan merkin ja lähden uimaan päättäväisin sammakkopotkuin kohti tikkaita ja ylösnousemusta. Ojennan kameran, Riitta nappaa sen ja kuulen päättäväisen lauseen:

- Kiinni!

Se on merkki minulle, voin laskea irti kameran kahvasta.

Irrotan räpylät ennen kuin nousen portaita ja ojennan ne yksitellen veneeseen. Kun on aika nousta tikkaat, Riitta avustaa kannattelemalla pulloista. Sukeltajatikkaiden nouseminen tuntuu yllättävän kevyeltä. Istahdan penkille, löysytän maskin remmit ja nostan sen pois kasvoilta. Hengitän syvään raitista meri-ilmaa ja hymyilen. Aidosti. Paula on myös helpottuneen oloinen ja hän käy jo läpi vaaratilannetta iloisesti pulisten ja helisten naurua.

- Oot sä Maikki kyllä aika kärppä, hyvin hoidettu tilanne.

Samalla Riitta vetää tottuneesti hanskoja pois käsistäni. Hän puristelee automaattisesti sormiani, sen sijaan että villahanskoista valuisi vesi, ne ovatkin kuivat ja lämpimät.

- Mitä ihmettä, nämähän on kuivat!

Riitan käsien lämpö ja Paulan helisevä nauru tarttuu minuun, tempaisen hupun pois päästä ja totean märät hiukset hapsottaen:

- lämpimiä käsiä, viileitä muijia. Vai miten se nyt oli?

Näkki loikkaa olkapäältä takaisin mereen. Veneen peräkannelle merestä nousee Joulumieli.

Kiitos blogin seuraajille kuluneesta vuodesta!

Kyseinen teksti oli luovaa kirjoittamista ja se sisältää aineksia tosielämästä ;)

Rauhallista joulua ja rokoterikasta vuotta 2021!

Minna

Unohdettu laivasto nousukiidossa

 Tiedättehän, kun on pimeintä niin ratkaisu on yleensä jo tulossa! Nyt ei tarvinnut odottaa kauaa, sillä tieto kuusivuotisen tutkimushankkeen läpimenosta tavoitti minut kotisohvalta. Se samainen huonekalu, johon olin asettunut hetkeä aiemmin lääkärin määräyksestä rauhoittamaan ylivirittynyttä olotilaa, tuijottamaan Vain elämää- jaksoja telkkarista ja pohtimaan mille töin ryhtyisi. Puhelin soi Thanksgiving- päivänä ja langoilla oli Riikka. ”Joko olet kuullut uutiset?”

Lähdin alkuvuodesta mukaan ruotsalaisten kunnianhimoiseen suurhankkeeseen tutkia laivastoa aikahaarukassa 1450-1850. Hanke tavoitteli hyvin kilpailtua Riksbankenin rahoitusta. Sain Suomesta puhuttua mukaan Meriarkeologisen seuran, Suomenlinnan hoitokunnan ja Helsingin yliopiston. Museovirastossa pakka oli levällään johtajavaihdosten vuoksi, joten asia jätettiin pöydälle. Sovittiin että palataan asiaan jos hanke etenee.

Ja etenihän se. Syksyllä tuli tieto, projekti on päässyt toiselle kierrokselle ja edessä olisi hankkeen esittely rahoittajille. Museovirastokin näytti tässä kohtaa vihreää, joten ei ollut mitään menetettävää.

Korona oli mullistanut kaikki käytänteet, joten livetapaaminen Tukholmassa vaihtui keittiön pöytään etätyöpäivän iloksi. Hankkeen vetäjä Leos Muller veti tiukkaan aikaraamiin sidottua esitystämme ja yliajalle mentiin, minkäs teet kun esiintyjät ovat asiastaan liekeissä.

Esityksen jälkeen seurasivat kriittisen asiantuntijaraadin kysymykset. Ne olivat tiukkoja ja taklasimme niitä yksi kerrallaan. Erityisesti minua ilahdutti ensimmäinen kommentaattori Laura Kolbe. Hänen kysymykset osuivat aivan projektin ytimeen. Tunnelmat esityksen jälkeen olivat vapautuneet, mutta ensikertalaisina meillä ei kenelläkään ollut ymmärrystä miten hyvin pärjäsimme näissä tutkimusprojektien missikisoissa. Oman lisänsä antoi tietysti tilaisuuden hoito etäyhteyksillä. Kriittisellä raadilla ei kaikilla ollut kamerat päällä, joten  ei auttanut olla kuin oma itsensä ja toivoa että ryhmämme asiantuntemus riittää.

Thanksgiving- päivänä löysin sitten itseni sohvalta kuuntelemasta Riikan iloista puhetulvaa. Siinä kuunnellessani huomasin kyynelten valuvan poskille. Aika harvoin tällä alalla tulee itkeneeksi puhtaasta onnesta. Se vaan tuntuu ihan superhyvältä, varsinkin kun on omistanut elämästään merkittävästi aikaa Suomen meriarkeologian pyyläämiseen maailman kartalle. Ja just kun on tipahtanut suureen riittämättömyyden sammioon, niin tapahtuukin elämän käsikirjoituksessa merkittävä käänne.

Unohdettu laivasto- projektissa on kymmenen eri alaprojektia ja kuusivuotisen projektin kokonaisbudjetti on yli kolme miljoonaa euroa. Vedän Suomen alaprojektia, joka on yksi kolmesta suurimmasta hankkeesta. Käytännössä tämä tarkoittaa aikamoista operaatiota. Riksbankenilta tulee 75% palkastani ja muu projektirahoitus täytyy kerätä Suomesta. Edessä on siis vielä kova hakurumba, pohdinnat yhteistyökumppaneiden kanssa ja tarkemman tutkimus- ja hankesuunnitelman tekeminen.

Riksbankenin tutkimussuunnitelmassa lupasin selvittää Suomenlinnan vesialueen hylkyjen yhteydet Ruotsin laivastoon. Väitöskirjani yksi lopputulema oli, että pitäisi selvittää mm. mitä tapahtui niille sadalle alukselle, jotka jäivät 1808 vallanvaihdon yhteydessä linnoitukseen. Historian kirjoissa puhutaan linnoituksen iloisista ruotsinvallan ajoista, mutta ehkä se ei ole koko totuus. Mietin projektille nimeä kävellessäni Suokin valleilla ja ajattelin ystävääni historoitsija Magdalenaa. Hän on kova Bruce Springsteen fani ja päässäni rupesi soimaan biisi Glory days. Siitäpä syttyi nimi ”The End of Glory Days?” Ja suomenkielistä nimeä vielä mietin, mutta se voisi olla jotain tällaista: ”Jo päättyi armas aika, Ruotsin laivaston hylyt Suomessa”. Tästä tulette kuulemaan vielä lisää!

Levollista joulunodotusta!

Minna

https://news.cision.com/se/statens-maritima--och-transporthistoriska-museer/r/34-miljoner-till-forskning-om-svenska-flottans-historia,c3246961?fbclid=IwAR2q-gI9wzHbST0zwJQ4Pzo89NyfVaMMlb-D1Gp3u6A2quPtvB4-2ljn7Z0

Pakkolevossa

 Kirjoittelen blogia vaihteeksi kotisohvalta. Sukelluslääkäri määräsi viikoksi lepoon, olen uuvuttanut itseni kenttäkauden aikana. Tämä vaara piilee työssä, josta tykkää vähän liikaa. Fiilikset on sellaiset kuin olisi kuukahtanut kermakakun äärelle ja tietysti siihen liittyy paljon myös riittämättömyyttä ja häpeääkin. Onneksi olen jo iso tyttö, joten kestän molemmat.

Meillä on ollut ihan super-onnistunut kenttäkausi ja päästiin tarkastuskäynneille moniin klassikko-paikkoihin. Kohtaamiset hylkyjen kanssa vaikuttivat myös omaan ajatteluun, vähänpä noissa tutkituissa hylyissä on sukeltajille ihasteltavaa. Jylhät rakenteet uhmaavat aikaa, mutta elämyksellisyys elää pienissä yksityiskohdissa. Kunpa ne saisivat olla rauhassa meren pohjalla, kunpa nostettuja esineitä voisi edes ihastella kokonaisuuksina museoissa.

Meidän vedenalainen kulttuuriperintö on niin upeaa, että se ansaitsisi paljon enemmän. Ei puhtaasti itseisarvonsa vuoksi, vaan nämä kosketuskivet historiaan ja aiempiin ihmisiin avaavat meissä itsessä luukkuja. Rakentavat elossa olon iloa ja kohottavat elämän tarkoitusta. Auttavat ymmärtämään elämän rajallisuuden ja yllätyksellisyyden. Sama nousuvesi nostaa kaikki veneet, me ollaan täällä yhdessä.

Olen lepopäivien aikana opiskellut aika paljon uupumisesta. Missä kohtaa pitäisi omien hälytyskellojen pärähtää? Kuuntelin webinaaria, jossa viisas psykologi listasi aivotoimintojen heittämät merkit näin:

IMPULSIIVISUUS, joku muu tuntuu olevan puikoissa

LISÄÄNTYNYT HäIRIÖHERKKYYS, eniten ärsyttää kaikki

JUMISTUS, jää pitkät päälle

MENTAALINEN LUKKO, luovuus jumissa, ei irtoa yhtään hyvää ideaa

VIUHTOMINEN, keskeytät itse itseäsi

LIUKKAAT AIVOT, asiat liukuvat ohi jättämättä muistijälkiä

TYÖPÖYTä TäYNNä, mentaalinen ähky, ei mahu enää lisää juttuja!

Korjauspakista löytyivätkin sitten läsnäolo, jaettu ymmärrys ja luottamus. Näiden kaikkien lisäämiseen tarvittiin oikeastaan vain empatiaa. Tuo pehmo-juttu, jota meidän suorittamiseen ja saavuttamiseen pohjautuva aikamme ei oikein osaa arvostaa. Niinpä haastankin teidät olemaan kilttejä itsellenne (itsemyötätunto kunniaan), lapsillenne ja läheisillenne, kyläläisille ja naapureille, turisteille ja asiakkaille, turilaille ja nisäkkäille sekä hylätyille hylyille. Empatiaharjoittelun voi aloittaa vaikka hylyistä <3 

Minna